I wanna stay in the sun, I gotta have my fun

Heippa taas! Tiistaita meillä ei oikeastaan ole mitään jännää sanottavaa, muuta kuin että pestiin pyykkiä joten nyt meillä riittää taas puhtaita kalsareita. Ei niistä kuitenkaan sen enempää, joten siirrytään enemmittä jaarittelematta keskiviikkoon!

Aamulla ryömittiin sängystä ylös siinä yhdeksän pintaan ja saatuamme vaatteet niskaan ja kahvia nassuun lähdettiin seikkailemaan kohti Venice Beachia. Yllättävää kyllä ei eksytty ja päästiin rantakadulle suht kivuttomasti.

Venice olisi ehkä päässyt enemmän oikeuksiinsa kunnon turistirysäkaudella tai viikonloppuna, nyt paikalla oli meidän lisäksi vain kourallinen muita turisteja sekä enimmäkseen paikallisia. Kaupoissa oli vähän kaikenlaista mitä voi rantakadulta voi odottaakin löytävänsä ja koska asiakaskuntaa ei tosiaan ollut paljon, olivat kaikki myyjät meidän kimpussa ja juostiin sitten kauhuissamme karkuun aina kun joku tuli liian lähelle. Mitään ostettavaa Venicestä ei loppujen lopuksi löytynyt, paitsi tietysti jäätelöt! Omnom, oli hyvää ja sillai. Ja toki rantaviiva ja aallot olivat kaunista katseltavaa. Kun sitten oltiinkin mielestämme koluttu Venicen rantapuljut tarpeeksi perusteellisesti, lähdettiin tepsuttelemaan rantaa pitkin kohti parin kilsan päässä olevaa Santa Monicaa.

Ensimmäinen maamerkki Santa Monicassa oli isolla laiturilla kököttävä Pacific Park -huvipuisto, joka taisi olla meidän LA:n must do -listallakin. Jätettiin itse puisto nyt väliin, mutta tulipa ainakin käveltyä kyseisen laiturin ja sitä myöten koko huvipuiston ali. Oli aika venkaa kuunnella, miten huvipuiston laitteen hurisivat pään yläpuolella samalla kun aallot huuhtoivat jalkoja.

Santa Monicassa meillä olikin sitten vähän enemmän kauppoja käytävänä eikä noissa thank god myyjät käyneet kimppuun. Ja arvatkaa mitä? Käytiin peräti kahdessa nörttikaupassa ostamatta mitään! Okei, meiksin (Willun) piti ostaa yksi juttu Hot Topicista (kyllä, niitä on joka paikassa), mutta koska sitä ei Santa Monican liikkeestä löytynyt niin poistuin sitten liikkeestä tyhjin tassuin. Mutta yritetään uudestaan jossain toisessa Hot Topicissa!

Käytiin jossain välissä pätkäisemässä salaatit lounaaksi jotta saatiin vähän lisäenergiaa kauppojen kiertelyyn. Se taisi toimia, koska safkaamisen jälkeen raha lähti lätkimään taskuista huomattavasti sutjakkaammin. Mukaan tarttui jokunen riepu ja allekirjoittanut nappasi mukaan myös kahden ekan Hobitin soundtrackin. Smaugin onnistuin nappaamaan ihan Miran nenun edestä, kun tuoltakin se vielä hyllystä puuttuu. Äähää, ähäkutti!

Tässä vaiheessa oltiin kävelty jo aikasta paljon ja kellokin alkoi olla jo sen verran, että jos ei pikkuhiljaa alettaisi lyllertää kotia kohti oltaisiin pian taas jossain lähiössä jumissa, jotenka alettiin etsiä bussia joka veisi meidät oikeaan suuntaan. Hämmentävän helposti sellainen löytyikin ja huristeltiin sitten parin kulkuneuvon vaihdon kera takaisin Torranceen.

Kämpille palattiin taas kahvikupit kourassa ja nyt pärisee mukavasti. Eikai täs sit muuta, see yah!

This is for the outcast, we don't need a cure!

Okei! Koska mitä luultavammin emme tehneet edellisellä Willowbrookin-slummialue-tempauksellamme äitejämme tarpeeksi ylpeiksi (tai jos teimme niin hyvä, nyt olkaa vielä ylpeämpiä!) niin seuraa jatkoa kyseiselle tarinalle! Ja kyllä, olemme hyvin hengissä tällä hetkellä.

Eli kuten edellisestä merkinnästä ehkä muistatte, dude ja sen veli auttoivat meitä taksin saamisen kanssa silloin lauantaina Hardcore Superstarin keikan jälkeen. No, yleensähän on ihan kohteliasta kiittää pelastajaansa tarjoamalla vaikkapa ruokaa jossain kiinalaisessa tai aasialaisessa tai.. esim. meksikolaisessa ravintolassa. Nyt kävi kuitenkin niin että tämä pelastaja-dudemme päätti sitten tarjota meille safkat meksikolaisessa ravintolassa. Koska siis.. En tiedä. Losangelesilainen logiikka ilmeisesti mutta oikein mukava sellainen! Voitaisiin eksyä toistekin.. (ei nyt oikeasti).

Eilen meidän oli tarkoitus lähteä hillumaan uudestaan Hollywoodin nörttikauppojen valtaisaan maailmaan, mutta koska heräsimme vasta siinä yhdentoista aikoihin, ei tämä suunnitelma oikein toteutunut. Se johtunee siitä että täältä Hollywoodiin menee julkisilla joku 2-3 tuntia ja ollaan lahnoja. No anyway! Käytettiin päivä Hollywoodin sijasta mukavasti lahnaillen, kunnes kello sitten tuli jotain viisi ja lähdettiin seikkailemaan kohti metroasemaa ja Norwalkia, jossa meidän piti tämä dudemme tavata. Ja tavattiinkin!

Tää sai kyllä jäädä kuninkaalliseen hyllyynsä mut jos koskaan tarvitaan keksipurkkia....

Dude vei meidät sitten auton kera johonkin meksikolaiseen ravintolaan, jossa kuulemma tarjoillaan kaupungin parhaat kotitekoiset meksikolaissafkat.. Ja hyvää ruokaa olikin! En kuollaksenikaan muista sen mestan nimeä.. Enkä liioin sitä mitä syötiin, mutta hyvää oli! Dude suositteli meille jotain kahden hengen ateriaa, joka tarjoiltiin padassa ja jossa oli.. ihan kaikkea mahdollista katkaravuista kanaan ja.. beeffiin, jonka suomenkielinen sana on hävinnyt aivokopastani.

Siinä sitten rupateltiin mukavia mm. dudemme vaimosta ja työstä ja.. Suomen taloudesta, siitä paljon talot maksaa ja mikä oli Uuden Seelannin kurssi. Oltiin aika-ajoin vähän pihalla siitä mitä hittoa pitäisi sanoa, mutta keskustelua saatiin kuitenkin aikaiseksi. Myös mm. siitä millaisilla autoilla suomalaiset ajaa. Päästiin kertomaan myös että hypättiin eteläisen pallonpuoliskon korkeimmasta tornista tuossa viikko takaperin ja se selvästi muljautti jotain tämän duden sisimmässä. Ei kuulemma itse laittaisi elämäänsä parin vaijerin varaan.. Johon minä sitten sanoin että noh, jos se vaijeri olisi katkennut niin se olisi sitten ollut kohtalo. Eipä siinä mitään olisi voinut tehdä jos niin olisi käynyt, joten.. Jep! Hauskaa.

Lopuksi dude sitten viskasi meidät vielä täysin turvallisesti takaisin metroasemalle, jolta lähdettiin suuntaamaan taas kotia kohti. Vaihdettiin bussiin ja ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen päästiin kotiin ja sammuttiin kuin saunalyhdyt. Iloisella mielellä ja vatsat täynnä ilmaista ruokaa!
Ainiin juu! Eilen satoi vettä ehkä sellaiset viisi tuntia eli juuri sen ajan kun me hilluttiin pihalla ja syömässä. Hauskaa sinänsä että Losissa kun sataa vettä, sataa sen viisi tuntia siinä missä Suomessa kun sataa vettä, sataa viisi kuukautta.. Haha!

Noniin sitten tähän päivään! Tänään herättiin hämmentävää kyllä, puoli seiskalta. Ihan itseksemme jonkun talon asukin käydessä suihkussa tuossa vieressä. Ajateltiin sitten että noh kuis sitten.. Ja sitten päätettiin että nyt on tilaisuutemme lähteä Hollywoodiin tutkimaan nörttikauppoja ja etsimään yhtä tuoretta tähteä sieltä kadulta. Jos puoli seiskalta herääminen ei ole vielä tarpeeksi hämmentävää niin sitä hämmentävyyttä lisää se että oltiin ehkä 45 minuutissa valmiita.. ja ryystämässä kahvia tuossa parin korttelin päässä sijaitsevassa Starbucksissa.

Yhteentoista mennessä oltiin sitten jo rantauduttu Walk of Famelle, jossa alettiin maata tuijotellen kuljeksia ja bongailla mm. kaiken maailman Richardeja. Syystä tuntemattomasta, ehkäpä. Yksi tuore tähti oli tosiaan ylitse muiden, mutta sitä saatiinkin metsästää kaikenmaailman Jack Sparrowjen, Iron Manien, Spidermanien ja ties minkä kissanaisten kera. Lopulta se kuitenkin löytyi, mutta juuri kun oltiin ottamassa poseja kyseisen tähden kanssa, meidät yllätettiin takavasemmalta ja jouduttiinkin kuvaan.. no, noiden edellä mainittujen örkkien kanssa.

Tuon metsästysreissumme aikana pyörittiin myös parissa kaupassa ja mukaan lähti mm. pari julistetta. Willu osti nostalgiabuustissa Sormuksen Ritarit-julisteen ja meiksi osti sitten vessaa varten Frendit-julisteen jossa on kohtauksia kyseisestä sarjasta. Willu osti toisesta kaupasta semmoisen siistin Keski-Maa-kartankin! Ja sitten mukaan lähti jostain jännästä syystä myös Voldemort-figuuri, jonka piti olla sen päivän viimeinen ostos. Harmi vaan ettei ollut, koska pian tämän ostoksen jälkeen törmättiin nörttikauppojen kuninkaaseen, joka piti sisällään kaikki maailman fandomit (paitsi Game of Thronesin ja Lotrin, mikä hämmentää). Siellä oli Doctor Whota, Sherlockia, Supernaturalia, Harry Potteria, supersankareita ja siis ihan kaikkea mitä vaan voi ajatella! Ja siis voi elämä. Sinne mennään vielä takaisin koska ei luoja.

Willu osti sieltä nörttien mekasta itselleen Doctor Who ja Supernatural-kaulakorut ja Sherlock-rannekorut. Meiksi osti Kuoleman varjelukset-kaulakorukellon. Ainiin! Kyseisessä kaupassa oli myös joka toinen ostos -50 prosenttia...... You gotta be kidding me.

Noh, tämän kohtaamisen jälkeen yritettiin toipua hetki salaatin parissa ja sitten suunnattiin Chinese Theatreen katsomaan The Theory of Everythingiä. Ei muuten mikään kamalan fiksu ratkaisu sinänsä, koska jo nimestä päätellen tulee olemaan sellaista termistöä mitä tämmöiset vatipäät eivät ymmärrä edes suomeksi.. saatika englanniksi ja ilman tekstityksiä. Rehellisyyden nimissä puolet keskustelusta meni ohi, mutta kyllä sitä silti tirautettiin itse kukin pari itkupotkua. Oltiin muuten melkein private-näytöksessä, koska meidän lisäksi salissa oli vain yksi dude. Joka varmaan mietti että miksi hitossa tämmöiset dorkat on eksynyt katsomaan sellaista leffaa..

Leffan jälkeen alkoi taas se 2-3 tunnin taivallus kotia kohti ja koska kahvia oltiin saatu viimeksi aamukahdeksan aikaan, käytiin vielä hakemassa iltasumpit. Että sellaista seikkailua tällä kertaa. Huomenna yritetään suunnata Long Beachille, mikäli siis herätään koskaan.. Heippa!

And under hills and over hills my path has led

Uusi Seelanti on täynnä sellaisia mestoja kuin I-Site, joita löytyy melkein joka kaupungista. Siellä mukavat ihmiset opastavat hymyillen typeriä turisteja elämään, olemaan ja dudeilemaan turisteille ominaisella tavalla. Noita I-Siteja voisi kutsua myös “Oho, mitä just tapahtu?”-keskuksiksi sillä niillä on tapana kääntää suunnitelmat ylösalaisin. Paremmiksi yleensä, mutta yleensä ne mestat tekevät turistiensa lompakot myös astetta laihemmiksi kuin oli tarkoitus. Muistellaanpa hetki Christchurchia ja kolmen tunnin I-site hengailua, jonka tuloksena meni iso tukku rahaa ja koko Etelä-saari muuttui kiertoajeluksi. Toissapäivänä tapahtui vähän jotain vastaavaa, tosin tähän ei mennyt kolmea tuntia vaan ehkä vartti.

Mutta ennen kuin menemme tuohon I-siten ihmeelliseen maailmaan tarkemmin, on pakko kertoa meidän lahnausaamusta. Ensinäkin se oli ensimmäinen aamu.. ties kuinka pitkään aikaan kun saatoit vain röhnöttää sängyssä ilman suurempia suunnitelmia kuin “käydä I-sitessa” ja siis nukkua! Ja vielä sängyssä! Kaunis, kaunis ajatus. Se ajatus tosin romuttui sillä sekunnilla kun joku, kaikella kunnioituksella, vatipää koputti huoneen oveen ja halusi siivoamaan. Me sieltä sitten ponkaistiin Willun kanssa istumaan kuolat poskella ja tukat takussa.. eikä päästetty kyseistä dudea tekemään töitään vaan häädettiin se epämääräisen ölinän voimin matkoihinsa. Tosin tästä seurasi epätietoisuus, sillä emme tienneet halusiko kyseinen dude edelleen siivoamaan vai ei, joten emme uskaltaneet jatkaa uniamme emmekä liioin poistua huoneesta edes vieressä olevaan vessaan. Saatika hakemaan vettä keitettäväksi. Ei ennen kuin sitten turvallisen ajan jälkeen, jolloin pannu alkoi porisemaan ja pian mussutimme pizzaleipää aamiaiseksi kera ilmaisen kahvin!

Joskus iltapäivällä päästiin sitten ulkoistumaan tästä Klonkun luolaa etäisesti muistuttavasta loossistamme, minkä jälkeen tosiaan suunnattiin ensitöiksemme sinne I-siteen. Siellä tarkoituksemme oli varata Intercity-bussien järjestämä Waitomo Glowworm Tour mutta mukava täti-ihminen tiskin takana sitten ilmoitti ettei kannata, koska meille ei jää juuri ollenkaan aikaa Waitomoon jos menemme Intercityn kautta. Hän iski meidän käsiimme kaksi läpyskää vaihtoehtoja ja passitti meidät ulos miettimään mitä haluamme tehdä. Päädyttiin sitten melko pian valitsemaan sellainen kolmen luolan kierros, joka maksoi suhteessa muihin vaihtoehtoihin verrattuna vähiten vaikka kallein olikin. Jännä.

Tämän jälkeen palattiin takaisin sisälle, jossa kyseinen täti-ihminen oli muuttunut nuorempaan versioon jota kutsumme nyt neiti-ihmiseksi. Kyseinen neiti-ihminen sitten sanoi että kyseinen tour tulee takaisin Hobittilan kautta ja kysyi halutaanko sinne. Kieltäydyttiin kunniasta, olkaa ylpeitä meistä, mutta toive siitä että päästäisiin kyseisen mestan matkamuistomyymälään uudestaan, heräsi nopeasti. Iloisesti sitten hypähdeltiin ulos I-sitelta, lompakko tyhjempänä kuin hetki sitten mutta matojen ja hobittien kuvat silmissä!

Loppupäivä vietettiin sitten dorkaillen, hieman shoppaillen ja etenkin lahnaillen. Ostettiin Willun kanssa söpöt hippihousut (ei yhteiseksi, vaan ihan erikseen molemmille omat). Käytiin rakkaassa Robert Harrisissa juomassa smoothiet ja.. Eikai siinä ihmeellisempää. Käytiin myös respassa ilmoittamassa että halutaan jäädä vielä yhdeksi yöksi, jolloin meille buukattiin uusi huone jossa oli kaunis kingsize-sänky. Sinne sitten muutettaisiin seuraavana aamuna ennen aikaista Waitomoon lähtöä. Muuta me ei sitten tehtykkään.

Seuraava aamu valkeni kauniin aurinkoisena ja etenkin ihanan viileänä! Tehtiin huoneen vaihdos ja riennettiin istuskelemaan hostellimme nurkkaan ja odottelemaan bussia. Pian joku kiva setä sitten tuli noukkimaan meidät mukaansa ja järkytyksemme sama setä noukki myös kaksi muuta suomalaisturistia. Se oli melko pelottavaa, koska aamuinen idiotismi-hysteriamme on yleensä sellaista kieltä jota kukaan muu ei tajua, joten.. Apua. Onneksi kyseinen pariskunta jatkoi Waitomossa matkaansa eri kierrokselle kuin me.

Ensimmäisenä suunnattiin sellaiseen luolaan kuin Ruakuri jossa kiva neiti-opas kertoi että yleensä näiden kierrosten ryhmät on ollut jotain 20-30 ihmisen suuruisia, mutta tänään.. meitä oli 3. Minä, Willu ja joku kanadalaisturisti. Kyseinen opas vei meidät Officelta kyseiselle luolalle ja sanoi pudottavansa meidät luolakierroksen jälkeen seuraavan luolan oppaiden hellään huomaan.

Luolan suulle oli rakennettu sellainen jäätävä spiraalin muotoinen sisäänkäynti, joka laskeutui monta metriä alas varsinaiselle luolan suuaukolle. Tämä oli ihmisten työtä, sillä luolan oikealla suulla sijaitsee maorien vanha hautausmaa ja koska maa on pyhää, ei sinne ole asiaa. Täytyy tähän väliin sanoa että musta tuntuu aika paljon siltä että maorit on yksi maailman kunnioitetuimmista alkuperäisväestöistä. Mitäänhän en siis tiedä mistään, mutta siltä tuntuu.

Varsinaisessa luolassa nähtiin sitten aivan uskomattomia tippukiviä sun muita muodostumia. Antaa kuvien puhua puolestaan, vaikka eivätpä ne mitään oikeutta tee sille mahdille mikä näillä luolilla on. Joka tapauksessa, eka luola oli aivan käsittämättömän kaunis ja sitä oli tietysti valaistu jotta siellä näkisi jotain. Luolan pohjalla taas kulki joku joki, joka kulkee kuulemma jotain.. tyyliin 300 luolan halki ja laskeutuu lopulta mereen. Jännintä tässä luolassa taisikin olla seisoa sellaisella kiellekkeellä joen kohistessa kaiun ansiosta siellä jossain syvällä.. ja oppaan sitten valaistessa kyseistä kuilua. Aikamoinen pudotus, etten sanoisi! Kyseisessä joessa matkasi myös vähän extremempiä ja varakkaampia turisteja renkaiden voimin.

Tässä ensimmäisessä luolassa päästiin myös tutustumaan pienesti siihen varsinaiseen syyhyn, miksi nyt oltiin tungettu itsemme näihin luoliin; kiiltomadot! Niitä oli pienesti pesiytynyt yhteen osaan luolia ja kun valot sammutettiin, ne alkoivat hohtamaan vihreää valoaan. Oikein söpöjä otuksia, joista tosin on melko vaikeaa saada minkäänlaista kuvaa näillä vempaimilla mitä mulla on mukana! Opas kertoi että madot käytännössä röhnöttävät paikallaan, kutovat eräänlaisen hämähäkinverkkoa muistuttavan verkon ympärilleen ja sitten vain odottavat että joku onneton hyttynen tai joku muu ötökkä osuu kohdalle ja ateria on valmis! Aika leppoisia tapauksia siis. Ainiin ja aina kun ne syö, niiden pyllyn valo heikkenee jolloin naapureilla on suuremmat mahdollisuudet saada saalista. Hyttyset ja ötökät kun pyrkivät aina valoa kohti, tiedättekös.

Lopulta sitten palattiin takaisin maanpinnalle, mikä oli aikamoinen shokki koska ulkona oli aivan tajuttoman kirkasta! Sitä ei nähnyt kerrassaan mitään kun yritti suunnistaa takaisin pakulle, joka veisi meidät seuraavan luolan luo. Jotenkin sellainen kuitenkin löydettiin ja oppaamme heitti meidät seuraavaan kohteeseemme; Aranui-luolalle. Se kierros kuitenkin alkaisi vasta tunnin päästä, joten ehdimme hieman mussuttaa eväsleipää ennen maan alle uudelleen ryntäämistä.

Tämän seuraavan luolan opas kertoi meille että luolan oli löytänyt joku maoripoika joskus vuonna käpy, jahdatessaan lintua (tai muuta eläintä, Willun mielestä possua) pusikon läpi ja oho luola. Ja nykyään kyseinen luola on sitten turistinähtävyys hienojen tippukiviensä ansiosta. Tähän väliin on mainittava että kuvista en osaa sanoa yhtään mikä on otettu missäkin luolassa, koska en muistanut ottaa mitään randomeja välikuvia erottamaan niitä. Kolmannesta luolasta ei tosin ole yhtään kuvaa, koska siellä oli kuvaaminen kokonaan kiellettyä.

Tässä toisessa luolassa opittiin sitten vähän tippukivien muodostumisesta, mistä oltiin kuultu myös edellisessä luolassa. Mikä jäi kuitenkin eniten mieleen niin se että luola on turvallisin paikka mikäli maanjäristys iskee. Opas kertoi että joku turistiryhmä oli ollut maan alla juuri sopivasti jonkun suurehkon maanjäristyksen aikana eivätkä he olleet tunteneet kerrassaan mitään ja oli ollut melko hämmentävää tulla ulos luolasta kun ympärillä hälistiin maanjäristyksestä. Opittiin myös että luolat on joskus olleet meren pinnan alapuolella ja ne on muodostunut pienten, mikroskooppisten elukoiden kuoltua ja pinouduttua ja sitten fuusioiduttua ja lopuksi muututtua kiveksi. Voisi ehkä kutsua koko höskää yhdeksi isoksi pikku-ötököiden hautausmaaksi, eh?

Toisen luolan jälkeen opas-dude vei meidät sitten viimeiselle ja suosituimmalle luolalle; Waitomo Glowworm Cavesille, jossa meitä lähti sitten jäätävän iso ryhmä matkaamaan viimeisen luolan syvyyksiin. Nähtiin taas tippukiviä ja ties mitä muodostumia, ja kyseisessä luolassa on järjestetty myös jotain mahtavia konsertteja sen kaikuisuuden takia. Varmaan aika siistiä! Suurin juttu kyseisellä kierroksella oli kuitenkin sen loppupuolisko, sillä meidät istutettiin veneeseen joka sitten hiljalleen lipui pimeän luolan halki.. paitsi että luola ei ollut pimeä, vaan katto oli täynnä kiiltomatoja jotka hohtivat kuin tähdet konsanaan. Aivan tajuttoman kaunista!

Viimeisen luolan jälkeen meille jäikin sellainen kolme tuntia aikaa hengailla Waitomossa ja bussilippua tutkiessamme tajuttiin että hitto tää bussi menee Hamiltoniin eikä tosiaan lähellekään Hobittilaa! Meitä oli huijattu eikä päästykkään tuhlaamaan viimeisiä pennosiamme Hobittilan ihmeelliseen matkamuistomyymälään. Ja kaiken lisäksi jouduttiin Hamiltoniin, minne vaan vie kaikki tiet ja missä ollaan pyöritty luvattoman paljon ottaen huomioon sen ettei meillä ole koskaan ollut tarkoitustakaan mennä sinne.

Matka tuntui kestävän ikuisuuden, vaihdettiin Hamiltonissa bussia ja sitten vihdoin joskus yhdeksän jälkeen oltiin takaisin Rotoruassa. Eipä siinä oikein muuta tehty kuin mussutettiin vähän iltapalaa ja kaaduttiin sänkyyn.. Vain jotta voitaisiin seuraavana päivänä herätä ja.. lähteä Hamiltonin kautta kohti Aucklandin pohjoispuolella sijaitsevaa Whangareita. Hamilton!! Aarght!

The Man in the moon stayed up too late

Kaipa tätä on pakko nyt täälläkin julistaa: muikeaa uutta vuotta kaikille pikku mussukoille, nyt kun tekin olette kaikki selvinneet vuoden 2015 puolelle!

Auringonnousu Christchurchissa

Meidän uusi vuosi oli no... ainakin ikimuistoinen. Edellisessä merkinnässä julistimme kovasti juhlistavamme uutta vuotta pizzan merkeissä ja niin me tehtiinkin, mutta päädyimme onkimaan pizzamme Tekapon supermarketin pakastealtaasta ja lämmittämään ne leirintäalueen keittiötiloissa, koska jokaikinen ravintola tuntui menevän yli suunnittelemamme pizzabudjetin... Mutta eipä sillä, oli tuo ehdottomasti paras pakastepizza mitä on tullut pupellettua.

Tämä kisu on Nelsonilainen!

Uuden vuoden yö oli kylmin mitä ollaan tähän asti teltassa vietetty. Tutistiin jo illasta niin, että kiedottiin itsemme vaatekerroksiin aika pian sen jälkeen kun kellon viisarit olivat viipottaneet puolenyön ylitse. Sen verran puskassa oltiin taasen, ettei mitään isompia rakettihulabaloota päästy todistamaan, mutta jokunen kissanpieru ja isompikin raketti suhahti meidänkin näköpiirissämme. Raketit jäivät kuitenkin aika kevyesti tähtien varjoon, joka Tekapolla on kuulemma upeimpia maailmassa.

.. Mutta tämä oli meitä vastassa kun rantauduttiin Tekapoon.

By the way, tuon Tekapon leirintäalueen respassa pyöri kisuja! Siinä oltiin sydämen kuvat silmissä ja lässytettiin kuin parhaatkin kukkahattumammat konsanaan, eikä oltaisi varmaan tajuttu vaikka respadude olisi veloittanut meiltä uudelleen jo maksetun telttapaikan hinnan.

Mut siis, selvittiin hyisestä yöstä vaikka pyllyt huurtuivat kuin Thranduililla konsanaan. Aamulla meitä tervehtikin jo mukava auringonpaiste, jonka lämmössä oli mukava kelliä samalla kun odoteltiin Christchruchiin menevää bussia. Itse matkasta ei kai sen enempää ole sanomista... paitsi se, että ohitettiin joku mäennyppylä jolla kasvoi tammia. Me nyt friikataan tietyistä syistä nykyisin joka kerta kun nähdään jossain tammi, mutta nyt friikattiin kahta kauheammin kun bussikuskidude mainitsi, että tammet oli istutettu kyseiselle paikalle niiden sotilaiden muistoksi, jotka eivät palanneet sodasta kotiin. Ei saatu mitään mieleyhtymiä tai mitään köh...

Christchurchissa sattui kaikkea jännää. Menimme tutulla bussilla tutulle leirintäalueelle, jossa respatäti muisti meidän turvonneet turvat ja kyseli missä oltiin viimeiset pari viikkoa lyllerretty. Muutama sana siinä vaihdettiin ja tuon kivuttoman alun jälkeen Christchurch heitti niskaan ensimmäisen haasteen ja pakotti meidät vääntämään teltan pystyyn armottomassa puhurissa. Saatin hökötys lopulta seisomaan ja viskattiin tavarat sikinsokin sisälle, eipähän teltta sen painon myötä enää mihinkään hievahtanut. Miksikö sikinsokin? No meillä oli hmm... sovittu tapaaminen toisaalla kaupungissa jonne sitten viipotettiin tuli pyllyissä eikä edes ehditty hupelimia kunnolla lataamaan. Seuraava vuorokausi saatiinkin sitten jännäillä mitenkä pitkälle se akku riittänee...

The Ringmaker!

Joskus puolilta öin raahauduttiin tutisevina myttyinä takaisin teltalle ja tsekkailessamme paikallisbussien aikatauluja iski nyrkin lailla naamaan tieto, ettei meidän kotihuudeilta lähtisi bussia tarpeeksi aikaisin, että varmasti ehdittäisiin. Ainut vaihtoehto oli talsia about puolentoistakilsan päähän toiselle pysäkille, josta lähtisi bussi siinä varttia yli kuuden keskustan suuntaan. Eihän se puolentoistakilsan kävely sinänsä mitään, mutta muistakaapa taasen että meistä kumpikin raahaa messissä sellaista 30 kilon tavaraläjää jotenka ei sitä ihan hetkessä perille polkaista. Lisäksi pitäisi purkaa teltta ja sulloa se jo valmiiksi pinkeään matkalaukuun.

Päätettiin sitten jättää kaikki perinteisen iltatoimet tekemättä ja ahtaa itsemme miten sattuu sinne kaiken kaman sekaan, jota ei oltu järjestetty edes sen verran mitä yleensä. Jauhettiin tyhmiä juttuja, syötiin liki kaikki safka mitä meiltä löytyi ja saatettiin torkahtaakin hetkeksi, kunnes puoli viiden aikaan alettiin laittaa leiriä pakettiin ja lähdettiin ryömimään kohti bussipysäkkiä. Loppujen lopuksi oltiin perillä reippaasti etuajassa, mutta ainakaan ei tarvinnut sen enempää stressipyllyillä ehdintäänkö vaiko ei. Siinä taapertaessamme pääsimme todistamaan auringonnousua, joka sai olon tuntumaan siltä ettei tässä turhan tähden aamulla viiden ja kuuden välillä ryömitty pitkin Christchurchin katuja.

Seitsemältä pääsimme lopulta painamaan InterCityn bussilla kohti Blenheimiä, jossa vaihdettaisiin bussia ja jatkettaisiin kohti Nelsonia. Osa matkasta meni torkkuessa, mutta välillä piti myös vähän nauttia upeista maisemista. Niitä katsellessa tuli allekirjoittaneelle vähän haikea fiilis. Etelä-Saari on nyt jäämässä taakse, vajaa kolme viikkoa täällä on tarvottu ja mukaan on tarttunut rutkasti hienoja muistoja. Vaikka aikataulujen ja säiden takia onkin välillä saanut jänittää, tuntee sitä itsensä todella onnekkaaksi kun on saanut kokea tämän kaiken. Haikeudesta huolimatta on kuitenkin eräänlainen kotiinpaluufiilis, koska Wellington häämöttää vain parin päivän päässä... Mutta siitä lisää tuonempana, ei kaikkea tässä vaiheessa spoilata...

Matkalla pysähdyttiin Kaikourassa pienellä tauolla, jonka aikana riennettiin tuttuun Why Not Cafeen josta nappasimme mukaamme pizzaslicet ja cappucinot. Ai että, WNC:n viiden dollarin pizzasliceja on nyt jo ikävä.

"Se kirkko mikä on kaikissa Uusi Seelanti-kuvissa"

Joskus hieman ennen kolmea löydettiin itsemme Nelsonista ja lähdettiin palloilemaan hostellille. Taas vaihteeksi ehkä hämmentävin kokemus hetkeen. Ensinnäkin pihalla on uima-allas ja hot tub kuin missäkin luksushotellissa konsanaan, ilmaista safkaa tarjolla kahdesti päivässä ja lisäksi käsiimme iskettiin paketit nuudelia ja rannekkeet, jotka saa meidät tuntemaan kuin oltaisiin mielisairaalapakolaisia tai jotain. Lisäksi hämmennyttiin kun meidän ryhmämajoitushuoneesta löytyi läjä miestenvaatteita sekä yksi ilmielävä mies. Täällä ei ilmeisesti tunneta minkäänlaisia sukupuolirajoitteita... No, alkuhämmennyksen jälkeen oltiin vaan, että "okei, fine" ja suunnattiin keskustaan palloilemaan.

Keskustassa kipaisimme i-sitessa pohtimassa, miten viihdyttäisimme itseämme huomenna. Löydettiin myös Jens Hansenin pulju, eli sen duden joka takoi aikoinaan 40 sormusta LotR:ia varten. Putiikki oli tältä päivältä jo kiinni, mutta kökittiin kuitenkin aikamme siinä ulkopuolella kuolaamassa kunnes alkoi tehdä mieli kahvia ja mentiin pois.

PIZZAAAAH

Nyt lahnaillaan meidän hippihostellissa ja kohta pitää varmaan raahautua tutimaan, ettei herätä huomenna siihen, että kaikki hipit ovat syöneet kaiken ilmaisen safkan.

ps. ei ole järkkärikuvia koska järkkäri on kuollut Wellingtoniin saakka. Saatte siis tyytyä vanhaan kunnon spämmiin!

The King under the Sea

Okei eli nyt me ollaan tätä merkintää kirjoittaessa jo oltu Christchurchissa kolmatta päivää, mutta koska emme ole päässeet mitään merkintöjä kirjoittamaan tai iskemään blogiin niin palatkaamme ajassa taaksepäin tiistaiaamuun.. n. kello kuuteen.

Kuudelta herätyskello soi hetken ennen kuin se tavoitti aivotoimintamme rippeet. Hämmentävää kyllä, pääsimme kämpästä ulos n. vartissa ja sitten lähdettiin laukkuinemme Whalewatch Kaikoura-mestaan josta oltiin varattu edellisenä päivänä liput. Mukava setä siellä otti meiltä meidän kantamukset talteen siksi aikaa kun käytäisiin cruisailemassa pitkin poikin Kaikouran vesistöjä. Itkettiin siinä sitten joku puoli tuntia kun ei ole kahvia saatavilla eikä sen suuremmin ruokaakaan.. mutta tietysti sitten kun lähdettiin kävelemään bussiin, huomattiin että siinä vieressä oli kahvila auki. Tottakai.

Bussi vei meidät sitten toiselle puolelle Kaikouraa ja noustiin sellaiseen laiva.. vene.. johonkin botskiin, jonka voimin lähdettiin merelle. Samalla joku tyttö siellä kertoili meille että mitä merkkejä meidän pitää etsiä taivaanrannasta, jotta löydettäisiin niitä valaita. Hetken puksuteltuamme, pysähdyttiin ja meidät päästettiin kannelle hillumaan ja etsimään vesisuihkuja.. Eikä mennyt ehkä kuin pari minuuttia kun ensimmäinen sellainen bongattiin. Kyseessä oli Tiaki-niminen valas, joka tytsyn mukaan on saanut nimensä siitä että se puolustaa nuorempia valaita. Siinä oli kuulkaas herkkä hetki kun todisti jotain niin jäätävän kokoista otusta ensimmäistä kertaa elämässään.

No Tiaki sitten sukelsi ja hetken oli hiljaista.. Mutta sitten joku bongasi toisen valaan ja lähdettiin sitä katsomaan. Tämä kyseinen Whalewatch Kaikoura-yritys lupasi 1-2 valasta per kierros joten ei sitä oikein osannut kovin montaa valasta enää odottaakaan.. Vaan kannatti herätä siinä kuudelta aamulla ja lähteä päivän ensimmäiselle cruiselle. Tämä toinen valas.. No sillä ei selvästi ollut kiire mihinkään, koska se vain lillui paikallaan ja puuskautteli vettä aika-ajoin ulos sisuksistaan. Saatiin hetki kökkiä siinä vierellä ennen kuin se sitten päätti että nyt riittää.. ja sukelsi pois.

Ja kuulkaas sitten alkoi tapahtua! Siinä ympäristössä pyöri meidän lisäksi toinenkin turistilaiva, joka sitten bongasi jonkun valaan ja me sitten siinä siivellä lähtiin samaa otusta katsomaan. Ja sitä hämmästellessämme, joku bongasi tulosuunnassamme toisen valaan! Eli siis neljä otusta puolentoista tunnin sisään! No tämä kolmas kaiffari sitten sukelsi tiehensä, minkä jälkeen me lähdettiin vasta-aallokkoon kohti sitä neljättä toveria. On muuten aika hienoa seisoa siellä botskin kärjessä kun pusketaan vasten sellaisia megaisoja aaltoja. Jännää.

Tämä neljäs dude ei sitten kauaa meitä viitsinyt katsella vaan lähti kälppimään melko nopeasti, minkä jälkeen oltiin jo sillä kannalla että nyt lähdetään varmaan kotiin.. Ja niin me kai lähdettiinkin, vaikkakin se matka jäi lyhyeen kun bongattiin lauma delfiinejä. Niitä sitten mentiin ihastelemaan ja niitä oli aivan sairas määrä! Ja kuten kaikissa leffoissa, ne lähti meidän botskin edelle hyppimään ja taisipa meidän kapteeni niitä hieman haastaakin pomppimaan siihen eteen painamalla tallan pohjaan. Upeita otuksia vaikkakin melkoisia show-offeja!

No delfiinit lopulta kyllästyivät jahtaamaan meitä ja oli aika yrittää uudestaan rantaan.. Paitsi että joku bongasi taas yhden valaan! Joten siitä huolimatta että meidän tour alkoi hiljalleen vedellä viimeisiään, lähdettiin me vielä moikkaamaan sitä viidettäkin valasta. Ja sitten olikin kuulkaas niin tajuttoman kaunista! Vuoret siellä taustalla, melkein pilvetön taivas. Puhtaan sininen meri.. ja jäätävän kokoinen valas siinä uiskentelemassa. Thank you, New Zealand.

Valasjahdin jälkeen paineltiin sitten viimein aamukahville ja etsimään ruokaa. Mentiin kahvilaan nimeltä “Why Not Cafe” ja siellä oltiin käyty jo edellisenäkin päivänä. Siellä pizza maksoi 5 dollaria, isot kakkupalat 3,5 dollaria ja cappuccinot sen perus 4,5! Eli melkoisen halpaa vai kuinka? Syötiin massukkamme täyteen ja hetken pohdittuamme, heitettiin kamamme info-pisteeseen turvaan ja sen jälkeen suunnattiin nukkumaan rantahiekalle hetkeksi. Ja kuten arvata saattaa.. ilman aurinkorasvaa, joka tosin oli laukussa mukana ei siinä mitään.

Neljän aikoihin lähdettiin sitten bussilla kohti Christchurchia ja ensimmäistä kertaa uni otti vallan niiden maisemien sijaan. Christchurchissa meillä ei taas ollutkaan majapaikkaa, mutta sellainen kiva campig area löytyi sitten jonkun neljän kilsan kävelyn jälkeen. Ja täällä ollaan nyt kolmatta päivää, koska bussi Greymouthin kautta Franz Josef Glacieriin lähtee vasta huomenna.

Muutama sana Christchurchista? Meillä ei nyt ole hirveästi kuvia koska ollaan vaan lahnattu nämä päivät. Aika hiljaiseksi kuitenkin vetää, koska 2010-vuoden maanjäristys näkyy edelleen aika karulla tapaa katukuvassa; luhistuneita rakennuksia ja tiesulkuja on joka paikassa. Ja niiden keskellä pieniä muistutuksia siitä millainen kaupunki oli ennen tuhoa; kauniita siltoja, kellotorneja, vanhoja rakennuksia ja ties mitä. Täällä on jotenkin erilainen fiilis kuin muualla, mikä on toki ymmärrettävää. Mutta hienoa on kuitenkin se että kaupunki on tuhosta huolimatta jatkanut elämäänsä ja sekin näkyy ja tuntuu kaduilla.

Eilisestä on vielä pakko sanoa pari sanaa tähän loppuun ennen kuin lähdetään etsimään kahvilaa jossa saataisiin paitsi kahvia, myös wifi jolla nämä kaksi merkintää nettiin. Meidän suuri aikomuksemme oli nyt sitten vuokrata auto puoleksitoista viikoksi ja sen voimin ajella pitkin etelä-saarta.. No ei mene aina suunnitelmat niin kuin on suunniteltu, varsinkaan jos niitä alkaa toteuttaa edellisenä päivänä. Päädyttiin sitten paikalliseen I-site turisti-infoon ja siellä Michelle-niminen dude sitten tuli kysymään meiltä että tarvitaanko apua.. Ja sanottiin että halutaan auto. Oh well..

Kolme tuntia myöhemmin meillä ei ollut autoa, mutta meillä oli kahden viikon edestä bussimatkoja, telttapaikkoja, turistikierroksia ja laiva takaisin Wellingtoniin. Willu oli laota siinä hetkessä, koska könttäsumma oli aika.. hmm.. mittava. Mutta hei! Nyt ei ainakaan tarvitse miettiä busseja tai yöpymispaikkoja kahteen viikkoon!

The King under the Sea

Eipä tässä kai sitten sen ihmeempää ole tapahtunut kuluneiden neljän päivän aikana. Huomenna tosiaan lähdetään aamubussilla Southern Alpsien yli Creymouthiin ja sitä kautta Franz Josef Glacieriin katsomaan vauvakiivejä! Ja siitä sitten lisää joskus.. jos enää koskaan ollaan wifin äärellä. Heippa!