I wanna stay in the sun, I gotta have my fun

Heippa taas! Tiistaita meillä ei oikeastaan ole mitään jännää sanottavaa, muuta kuin että pestiin pyykkiä joten nyt meillä riittää taas puhtaita kalsareita. Ei niistä kuitenkaan sen enempää, joten siirrytään enemmittä jaarittelematta keskiviikkoon!

Aamulla ryömittiin sängystä ylös siinä yhdeksän pintaan ja saatuamme vaatteet niskaan ja kahvia nassuun lähdettiin seikkailemaan kohti Venice Beachia. Yllättävää kyllä ei eksytty ja päästiin rantakadulle suht kivuttomasti.

Venice olisi ehkä päässyt enemmän oikeuksiinsa kunnon turistirysäkaudella tai viikonloppuna, nyt paikalla oli meidän lisäksi vain kourallinen muita turisteja sekä enimmäkseen paikallisia. Kaupoissa oli vähän kaikenlaista mitä voi rantakadulta voi odottaakin löytävänsä ja koska asiakaskuntaa ei tosiaan ollut paljon, olivat kaikki myyjät meidän kimpussa ja juostiin sitten kauhuissamme karkuun aina kun joku tuli liian lähelle. Mitään ostettavaa Venicestä ei loppujen lopuksi löytynyt, paitsi tietysti jäätelöt! Omnom, oli hyvää ja sillai. Ja toki rantaviiva ja aallot olivat kaunista katseltavaa. Kun sitten oltiinkin mielestämme koluttu Venicen rantapuljut tarpeeksi perusteellisesti, lähdettiin tepsuttelemaan rantaa pitkin kohti parin kilsan päässä olevaa Santa Monicaa.

Ensimmäinen maamerkki Santa Monicassa oli isolla laiturilla kököttävä Pacific Park -huvipuisto, joka taisi olla meidän LA:n must do -listallakin. Jätettiin itse puisto nyt väliin, mutta tulipa ainakin käveltyä kyseisen laiturin ja sitä myöten koko huvipuiston ali. Oli aika venkaa kuunnella, miten huvipuiston laitteen hurisivat pään yläpuolella samalla kun aallot huuhtoivat jalkoja.

Santa Monicassa meillä olikin sitten vähän enemmän kauppoja käytävänä eikä noissa thank god myyjät käyneet kimppuun. Ja arvatkaa mitä? Käytiin peräti kahdessa nörttikaupassa ostamatta mitään! Okei, meiksin (Willun) piti ostaa yksi juttu Hot Topicista (kyllä, niitä on joka paikassa), mutta koska sitä ei Santa Monican liikkeestä löytynyt niin poistuin sitten liikkeestä tyhjin tassuin. Mutta yritetään uudestaan jossain toisessa Hot Topicissa!

Käytiin jossain välissä pätkäisemässä salaatit lounaaksi jotta saatiin vähän lisäenergiaa kauppojen kiertelyyn. Se taisi toimia, koska safkaamisen jälkeen raha lähti lätkimään taskuista huomattavasti sutjakkaammin. Mukaan tarttui jokunen riepu ja allekirjoittanut nappasi mukaan myös kahden ekan Hobitin soundtrackin. Smaugin onnistuin nappaamaan ihan Miran nenun edestä, kun tuoltakin se vielä hyllystä puuttuu. Äähää, ähäkutti!

Tässä vaiheessa oltiin kävelty jo aikasta paljon ja kellokin alkoi olla jo sen verran, että jos ei pikkuhiljaa alettaisi lyllertää kotia kohti oltaisiin pian taas jossain lähiössä jumissa, jotenka alettiin etsiä bussia joka veisi meidät oikeaan suuntaan. Hämmentävän helposti sellainen löytyikin ja huristeltiin sitten parin kulkuneuvon vaihdon kera takaisin Torranceen.

Kämpille palattiin taas kahvikupit kourassa ja nyt pärisee mukavasti. Eikai täs sit muuta, see yah!

Just turn the radio on down the Malibu Beach

Toisinaan tulee huomattua, että Uutta-Seelantia hypettäessä se vetää reissumme osuuden Californiassa kokonaan varjoonsa. Missään nimessä ei pidä erehtyä luulemaan, että se vähentäisi matkamme toisen etapin arvoa ja meillä on ehdottoman rutkasti suunnitelmia kyseisen osavaltion varalle ja siksi pidämmekin tänään oppitunnin siitä, mitä kaksi idioottia odottaa Los Angelesin taipaleelta. Lista on tosiaan nyt tiivistetty pelkään LA:han, koska siellä pääsääntöisesti majaa pidämme ja katselemme sitten myöhemmin, miten pääsemme tutustumaan (ja terrorisoimaan) muualle Californiaan.

10. Malibu Beach
Olen jo aika selvästi maalannut tämän kohtauksen verkkokalvoilleni. Uikkarit ja pyyhkeet mukaan, jotain pientä purtavaa laukkuun ja rannalle paistattelemaan päivää ja nauttimaan huikeasta merimaisemasta ja rantaan lyövistä aalloista! Samalla taustalla soi musiikki… kuinka moni osaa arvata mikä on ensimmäinen biisi joka tuolla rannalla pärähtää ilmoille? Näinpä. Vanhan kunnon Hanoi Rocksin Malibu Beach Nightmare.

psst. Tämä ei ole pannukakku.

9. Pannukakut Ihop restaurantissa
Jokainen teistä varmasti on törmännyt jenkkikliseeseen, jossa vedetään hervotonta pannukakkukekoa naamariin kaikenmaailman lisukkeiden kera. Vaahterasiirappia, marjoja, hilloa, kermavaahtoa, suklaakastiketta… ah, niitä övereitä odotellessa! Sokerihumala ja siihen liittyvä tärinää, täältä me tullaan! Pieni nippelitieto tähän loppuun: Ihop:illa on myös ympäri vuorokauden auki olevia ravintoloita, joten ei tarvitse huolehtia vaikka pannukakkuhammasta alkaisi kolottaa keskellä yötä!

8. Kat Von D’s
Ai miksikö? Jos multa kysytään, niin LA on ehdottomasti tatuointien Mekka ja Kat Von D sen jumala. LA:n tatskaskeneen pitää muutenkin päästä tutustumaan ja Kat Von D:n studio on takuulla vierailemisen arvoinen, vaikka jonot itse tatuointipenkkiin ovatkin varmasti sitä luokkaa, ettei meillä ole aikaa siihen istahtaa.

7. Natural History Museum
Pitäähän sitä välillä leikkiä vähän sivistyneempää ja käydä tutustumassa museoihinkin, eiks jeh? Vähän harmittaa, että siellä on ihan just alkamassa iso hämähäkkinäyttely joka valitettavasti ehtii loppua ennen kuin päästään Losiin asti. Olisi ollut muutama hämähäkkirakas tuttu, jolle olisi voitu lähettää kuvia. Mutta eiköhän meille ihan jännää tule ja voidaan samalla kun sivistetään itseämme hämmentää kaikkia paikalle erehtyneitä koululaisryhmiä.

6. Pacific Park
Moni varmaan muistaa nähneensä jossain elokuvassa, tv-sarjassa tai vähintään valokuvassa huvipuiston, joka kököttää laiturin nokassa Tyynimeri taustallaan? LA:ssa huvipuistoja riittää, mutta tämä mesta pitää kokea vähintään sen ikonisuuden vuoksi. Huvipuistossa ei ehkä ole kaikista laajinta laitevalikoimaa, mutta ainakin on sitten helpompi houkutella Mirakin niistä johonkin... No, eiköhän se hattaran avulla onnistu.

5. Disneyland
Jälleen yksi American Dream juttu, nimittäin Disney. Tästä on jotenkin vaikeata sanoa mitään, koska mun käsityksen mukaan puisto on aivan jumalattoman kokoinen ja nähtävää ja koettavaa riittäisi vaikka viikoksi. No, ainakin on paljon paikkoja, joihin mennä Mikki Hiirtä piiloon.

Kenet näet kuvassa?

4. Whisky a go-go
Kun olet kasvanut pienestä angstisesta teinistä… no, siksi mitä nyt ikinä ollaankaan… kuunnellen rockia ja lukien useita vanhojen rock-bändien elämäkertoja on keikan näkemisestä Whiskyssa muodostunut eräänlainen elämäntavoite, jota voisi tällein varovaisen tunnustellen verrata siihen miksi muslimi tekee pyhiinvaelluksen Mekkaan. Ylipäänsä keikkakokemus Losissa on ollut yksi niistä asioista, jotka ovat olleet esillä siitä asti kun trippiä alettiin alkujaan suunnittelemaan. Nähtäväksi jää, päästäänkö todistamaan jotain pientä tulevaisuuden nimeä vai isompaa legendaa.

Mikä leffa?

3. Page Museum (La Brea Tar Pits)
No siis tervakuoppa, josta on löydetty hengaamasta (eli juuttuneena) ties mitä fossiloituneita esihistoriallisia eläinlajeja… kuten mammutteja! Tälläkin voisi sanoa olevan jonkinlaiset juuret lapsuuteen, koska mulla on muistikuva, että päähenkilöt hengaili jossain tällaisessa mestassa Denver the last dinosaur tv-sarjassa.

2. Universal Studios
Kunnon turisteiluu ja mennään studiokierrokselle yllä mainittuun mestaan tarkoituksenamme löytää Itse ilkimys-elokuvien minioneja niiden luontaisessa ympäristössä. Toki jokunen muukin studiokierros olisi jees, mutta kyllä jos valita pitää niin Universal Studios menee ykköseksi. Ihan vaikka vaan koska minionit.

1. Hollywood / Oscar –gaala
Jo jokusen vuoden meillä on ollut perinteenä valvoa läpi Oscareiden, jotka siis suomenaikaan esitetään keskellä yötä. Joskus kivikaudella tuli jo puheeksi, että Oscareita pitäisi päästä todistamaan paikan päälle. Ja no… nyt oltaisiin menossa. Ei me ainakaan näillä näkymin sisälle Dolby Theatreen päästä, mutta ainakin ulkopuolelle todistamaan sitä hulinaa ja saamaan friikkikohtauksia aina, kun jossain vilahtaa tutumpi naama. Oscar-gaala on se syy, mikä innoitti meidät suunnistamaan Uuden-Seelannin jälkeen kohti Californiaa! Peukut pystyssä, että viimeiselle Hobitti –elokuvalle jaettaisiin edes yksi pysti 22. helmikuuta!

ps. kuvat Miran edelliseltä Losin reissulta vuodelta 2012.
pps. huomaa tossa oikeassa reunassa oleva chatti ja jätä terveisesi! Ja ainiin, saa meitä alkaa seuraamaankin siitä alempaa!

Telling lies about things we used to do

Miten turkulainen ja kouvolalainen tapasivat? Kysymys saa sinut odottamaan jotain huonoa vitsiä, eikö? Tulee etäisesti mieleen jotain minkä luit vanhasta vuoden 1998 Pikku-Kallen parhaat-kirjasta? No tarinan alku ei ole ihan sitä mitä odotat, mutta luultavasti saa sinut tuntemaan myötähäpeää ja ehkä salaa samaistut meihin. Me nimittäin kohtasimme Demi.fi:n salaisilla kujilla, kymmenisen vuotta sitten. Tämä on tarina siitä miten juuri me päädyimme tälle uskomattomalle matkalle maailman ympäri.

Kuvittele 2000-luvun alku mielessäsi. Kotikoneenasi ei ole ohut läppäri vaan jäätävän kokoinen pöytäkone ja tökkivä nettiyhteys. Facebook, Instagram ja Skype ovat vielä tuntemattomia käsitteitä, mutta IRC-galleria ja MSN messenger tuntuvat tutummilta. Ja omalla kohdalla se Demi.fi, jossa käytiin hurjaa keskustelua jättiläiskarhusta ja koirista, jotka taistelevat sitä vastaan. Hopeanuoli. Se oli se ensimmäinen meitä yhdistävä asia, josta löytyisi turhankin paljon kerrottavaa mutta joka ei välttämättä kuulu tähän tarinaan. Hopeanuoli se kuitenkin sai meidät vaihtamaan meseosoitteita ja näin yhteiset vuodet lähtivät kulumaan.

Hopeanuoli oli kuitenkin vain intro sille, mikä teki hiljalleen tuloaan. Marraskuussa 2007 me pienet ihmiset suuntasimme ensimmäiselle yhteiselle matkallemme; Alice Cooperin keikka Helsingin jäähallilla. Kaikki oli niin kamalan jännittävää. Willu saapui ensin Turusta Kouvolaan ja jännitti Pasilassa tapahtuvaa junanvaihtoa. Minä muistan syöneeni hyvin kyseenalaisen kolmiovoileivän. Alice tappoi itsensä giljotiinissa ja hirttäytymällä ja ties mitä. Sanotaan että aika kultaa muistot mutta tässä kohtaa on sanottava että meidän muistimme ei ihan riitä seitsemän vuoden taa. Mutta yksi asia on silti varmaa; Alice oli se joka saatteli meidät rokin ja äärettömän idiotismin täyteiselle matkallemme!

Noh, sitten tuli arvatenkin kesä 2008 ja Alicen innoittamina lähdimme Tampereen Sauna Open Airiin katsomaan Scorpionsia ja Sebastian Bachia. Willu sinne lähti ensisijaisesti Scorpionsin perässä ja minä katsomaan Sebeä, koska Skid Row oli jo tuohon mennessä muodostunut ykkösjutuksi. Mutta tällä reissulla kävi sitten niin hassusti että Scorpion aivopesi minut ja Sebe Willun, joten kotiin lähdettiin aikamoisessa euforiassa. Kotiinlähdöstä mieleen.. Jätin Willun Tampereen yöhön odottelemaan aamu viideltä lähtevää junaa siinä missä itse lähdin köröttelemään kotia kohti. Kai sekin kertoo jotain meidän suhteesta..

Willu kuitenkin pääsi takaisin Turkuun, vaikka istuikin Tampereen Ale pubissa sinne aamuviiteen saakka, ja voimme sen kunniaksi hypätä hieman ajassa eteenpäin! Tähän mennessä oltiin onnistuttu aivopesemään itsemme myös Hanoi Rocksiin, joka ikäväksemme päätti pistää pillit pussiin huhtikuussa 2009. Tottakai sitä suunnattiin sanomaan heipat heille, mutta kuten joku fiksusti sanoi.. Yhden aikakauden loppu on toisen alku. Jos Hanoi Rocks ei olisi lopettanut, ei Michael Monroe olisi koskaan syntynyt. Sitä emme tosin tuolloin vielä tienneet, joten itkuhan siinä tuli kun Hanoille jäähyväisiä jätettiin.

Se huhtikuussa särkynyt sydän alkoi hiljalleen eheytyä ja aika tarkalleen vuosi myöhemmin ajateltiin sitten että lähdetäänpä katsomaan ”Michael Monroen soolokeikkaa” Tavastialle. Hyvin nopeasti sitä kuitenkin tajusi ettei kyse suinkaan ole mistään ”soolotuotannosta” vaan täysiverisestä rokkibändistä, jonka takia tultaisiin viettämään vielä monta unetonta yötä. Tuo huhtikuun keikka osui ja upposi, mutta kun mennään tästä keikasta taas vuosi eteenpäin, jotain.. tapahtui. Ja se jokin muutti kaiken.

Mutta! Ennen kuin todella pureudutaan Makkosiin ja siihen mitä ne äijät meni tekemään meidän elämille, seuraa ensimmäinen juttu joka oikeasti liittyy edes jotenkin tuloilla olevaan reissuun! Nimittäin minun ja Willun ensimmäinen.. ja toistaiseksi ainoa.. telttakokemus! Lähdettiin kesällä 2010 Porissa järjestettävään Sonisphereen koko viikonlopuksi ja tavoitteena oli nähdä Mötley Crüe eturivistä ja Alice Cooper.. oletettavasti takarivistä kiitos miljoonien Iron Maiden-fanien. No asiathan ei aina mene niin kuin elokuvissa ja saatiin tuta ensimmäinen trooppinen myrskymme kun jäätävä trombi iski Sonisphereen ja tuhosi lavan, jolla Mötleyn oli tarkoitus esiintyä parin tunnin päästä. Vaikka trombi vei lavan mennessään, ei vienyt teltaamme! Joten kun sitten todistettiin Alice sieltä takarivistä ja kömmittiin takaisin teltoille.. Siellä se seisoi urheana kaikkien niiden laonneiden telttojen keskellä! Hieno vessapaperista väännetty ”The Willu Camp”-kyltti tosin oli poissa..

Noniin nyt jatketaan tästä ”Makkoset took over our lives”-jutusta. Käytiin siis kahdella keikalla vuoden 2010 puolella, mutta sitten tuli kevät 2011. Maaliskuu, jos tarkkoja ollaan. Täytyy selventää sen verran että Makkoset heittävät aina Tavastialla kaksi keikkaa samana päivänä; iltapäivän alaikäisten keikan ja illan K18-keikan. No tällä kertaa me ensinäkin tajuttiin että voidaan käydä molemmilla keikoilla sen sijaan että mentäisiin vain illan keikalle, joten mehän mentiin. Mutta sitten Japani kohtasi ydinvoimala-tragedian ja Makkoset päättivät heittää vielä hyväntekeväisyyskeikankin sunnuntaina. Ja siinä ulkona istuskellessamme ja jonotellessamme, bändin kitaristi Steve Conte kävelee meidän luo ja nauraen toteaa meidät hulluiksi. Tämä pieni asia järisytti meidän maailmaa niin kovin että.. ei missattu yhtään Makkosten keikkaa enää kuluvalta vuodelta ja Steve se sai jatkossa tuta meidän hulluuden, mutta eihän siitä voi syyttää ketään muuta kuin miestä itseään! Mitäs oli varomaton ja totesi kaksi hullua hulluiksi. 

 

2011 muodostuikin sitten kaiken hulluutemme ylittäväksi rundivuodeksi, koska kiersimme Makkosten perässä ensin kaikilla festareilla ja sitten kaikilla syksyn klubikeikoilla.. Ja vuosi huipentui Uuden vuoden keikkoihin Nosturiin. Ja nyt koska kaikkia kiinnostaa ihan valtavasti kuulla jotain esimerkkejä hulluutemme mitoista, valaisen teitä hieman! No ensinäkin käytiin 11 festareilla tuon kesän aikana ja Makkosten lisäksi nähtiin mm. Pelle Miljoonaa, Scorpionsia, Waspia ja Twisted Sisteriä. Aika hieno kesä siis! Kaikista hurjin ajojahtimme tuona kesänä oli ajaa yhden yön aikana Kotkan Meripäiviltä Oulun Qstockiin. Ei mikään helppo reissu, mutta oli se sen arvoista! Todellakin! Nähtiin Makkosten lisäksi Twisted Sisterin ehkä hienoin keikka ikinä.

Ja muuten! Tämän kesän aikana nukuttiin myös monta yötä auton takakontissa, mikä on sekin esimakua siitä miten tullaan reissaamaan sitten Uudessa Seelannissa. Onhan meillä se teltta tietysti mukana, mutta tähänki on varauduttu! 

Festarikesän jälkeen tuli sitten syksy ja yllättäen Makkosten keikat, joiden yhteydessä käytiin myös Street Team-tapaamisessa (oltiin aiemmin syksyllä jaettu itsetehtyjä postereita ympäri Turkua ja se taisi olla sitten tapaamisen arvoista, hah). Tuossa tapaamisessa Steve sitten jälleen osoitti varomattomuuttaan ja nauraen sanoi pari hassua sanaa; ”Long time no see!”. Eipä siinä oikein vastaankaan voinut sanoa, mutta jännästi nuo neljä sanaa jäivät kaikumaan kiivaasti tyhjentyviin pääkoppiimme..

Vuosi vaihtui sitten tosiaan tuplakeikoilla Nosturissa, jossa toivotimme maailmanlopun vuoden tervetulleeksi Makkosten tahdissa. Oli aika hieno vuosi.

Seuraava vuosi pyöräytettiinkin sitten käyntiin lauantaina 14.1. Willu oli tullut Tampereelle ihan vain hengailemaan ja katsomaan leffoja ja taidettiinpa käydä äänestämässäkin jossain vaaleissa.. Ja ottamassa tatuoinnit kuvastamaan idiotismimme määrää ja etenkin osoittamaan rakkautta erästä kitaristia kohtaan. Ja sitä aikakautta, joka nyt oli käynnissä. Ensin se oli vain vitsi, mutta vitsit meidän keskuutessa tapaavat muuttua enemmän tai vähemmän todeksi, kuten tulette pian huomaamaan. Joka tapauksessa tuosta päivästä lähtien vasempia ranteitamme on koristanut kaunis teksti, ”Long time no see”.

Seuraava yhteisen elämämme etappi olikin saman vuoden kesällä, jolloin yksi suuri unelma.. ja pitkäaikainen yritys.. kävi vihdoin ja viimein toteen! Jo vuonna 2009 olimme käyneet Sauna Open Airissa yrittämässä, mutta se jäi yritykseksi. 2010-vuoden Sonispheressä trooppinen myrsky vei mahdollisuutemme.. Ja nyt vihdoin Mötley Crüe tuli takaisin Suomeen antamaan meille kolmannen mahdollisuuden! Ja hei vihdoin ja viimein me saatiin todistaa herroja livenä ja vieläpä liikkuvasta eturivistä! Kuten sanottua, se oli yksi toteenkäynyt unelma.

Nyt fiksuimmat ovat ehkä huomanneetkin että hiljalleen lähestytään joulua 2012, joka taas.. tavallaan päätti yhden aikakauden ja aloitti toisen. Marraskuussa 2012 tapahtui kaksi matkamme kannalta merkittävää tapahtumaa; Ensin Finnkino esitti Sormusten Herrat maratonina yhden yön aikana ja sitten 27.11.-yönä seurasimme livenä Hobitin ensimmäisen osan premiereä suoraan Wellingtonista.

Tuo LotR-viikonloppu on mainitsemisen arvoinen koska.. No hei nähdä nyt vielä kerran Sormusten Herrat valkokankaalta! Se oli niin sairaan upeaa ettei mitään rajaa. Kaikki ne äänet ja tunnelma ja yhteen kokoontuneet fanit, jotka nauravat ja itkevät samoille asioille.. Hurraavat kun Gandalf lyö Denethoria naamaan.. Ja koska me ollaan hulluja, tämän yön jälkeen me vielä painettiin Turkuun Makkosten keikalle. Eikä edes väsyttänyt.. Ainakaan kovin paljoa..

Premieren seuraaminen sitten herätti päähän pienen pienen kysymyksen. Jos joku muukin niin miksei mekin? Premieressä oli pari jotain onnellista ruotsalaista, jotka saivat liput teatteriin. Täällä Suomessa me melkein itkettiin että on se niin epäreilua ettei itse voi olla tuolla.. Mutta hetkinen.. Miksei muka voitaisi? Jos jotkut ruotsalaiset lähtee Wellingtoniin ensi-iltaan niin miksei mekin?! Siinä se tuli. Päätös siitä että jos joskus täytyy lähteä niin vikan osan premiereen. Se voi olla viimeinen mahdollisuus kokea Keski-Maa-rieha paikan päällä. Ja arvatkaa mitä? Me ollaan menossa ja päätös tosiaan syntyi kaksi vuotta sitten. Samalla päivämäärällä kuin mitä meidän lento Helsingistä lähtee. Sattumaa? En usko.

No premieren ja Hobitin ensi-illan välissä oli vielä yksi juttu, mikä on vain pakko kertoa. 5.12 alkoi taas yksi Makkos-tarina ja tällä kertaa Jämsästä. Ja koska eihän meille yksi keikka tuohon aikaan kelvannut niin Jämsästä sitä sitten kiidettiin Tampereelle ja aamuyön tunteina noustiin junaan, joka vei meidät Rovaniemelle. Ja Rovaniemellä sitten noustiin bussin, joka vei meidät itsenäisyyspäivän keikalle Levin Hulluun Poroon. Ja voi kuulkaa ne äijien ilmeet ja teot joita saatiin osaksemme tuolloin, ne ovat jotain mitkä eivät koskaan katoa mielestä. Ei edes seitsemän vuoden kuluessa.

Leviltä lähdettiin sitten lentokoneella Helsinkiin ja riennettiin Tavastialle. Tämä oli kahden idiootin matka Leville ja takaisin. You know what I mean.

Sitten tuli 12.12.2012. Willu oli matkannut Kouvolaan kokemaan huisin ensi-illan Studio123:lle ja vaikkei jengiä ollutkaan liikkeellä ihan niin paljon kuin oltaisiin toivottu, oli meininki silti katossa. Saliin käveli kaksi kääpiötä, hobitti ja haltia ja sulassa sovussa istuttiin katsomaan maailman odotetuimman matkan alkua. Ja voi sitä itkun määrää, sen vaan sanon. Tämä oli vähän kuin viimeinen niitti sille että viimeinen osa katsottaisi (ja kärsittäisi, köh) Wellingtonissa.

Nyt tiedätte siis miten meidän kahden matka on alkanut, kulkenut ja miten ollaan päädytty lähtemään Uuteen Seelantiin. Nyt joku kuitenkin toivottavasti kysyy että miten Los Angeles sitten tuli mukaan? No se tapahtui helmikuussa 2013 Oscar-gaalan aikoihin. Olin töissä Studiolla ja työkaverini kanssa puhuttiin gaalasta ja siitä että suunnitellaan lähtöä Wellingtoniin.. Ja ihan viattomana vitsinä kaverini sitten heitti että ”no tehän voitte siitä sitten lentää suoraan Los Angelesiin seuraamaan Oscareita paikan päältä!”. No minä tietysti nauroin moiselle vitsille, mutta kuten olette huomannut niin meidän kahden kohdalla vitseistä on tapana tulla todellisuutta. Ei mennyt kauaa kun oltiin lyöty lukkoon ajatus siitä että mentäisiin vielä Losiinkin. Ja tässä sitä ollaan, 50 päivän päässä elämämme seikkailusta ja suurimmasta rundista!

Jotenka niin. Meidän yhteinen matka pitää sisällään Alice Cooperia, Hanoi Rocksia, Scorpionsia,, Twisted Sisteriä, Mötley Crüeta ja tietysti Michael Monroeta. Ja sen tähden saatte tähän loppuun aimo annoksen Jartsaa!

ps. tätä kuvittaessamme löydettiin Facebookista kuva, joka on otettu 23.7.2010, jossa lukee kuvatekstinä ”Luv U & go go go around the wooorld”, joten kai tämä reissu oli jo silloin alitajuntaisesti ennustettavissa?