The Man in the moon stayed up too late

Kaipa tätä on pakko nyt täälläkin julistaa: muikeaa uutta vuotta kaikille pikku mussukoille, nyt kun tekin olette kaikki selvinneet vuoden 2015 puolelle!

Auringonnousu Christchurchissa

Meidän uusi vuosi oli no... ainakin ikimuistoinen. Edellisessä merkinnässä julistimme kovasti juhlistavamme uutta vuotta pizzan merkeissä ja niin me tehtiinkin, mutta päädyimme onkimaan pizzamme Tekapon supermarketin pakastealtaasta ja lämmittämään ne leirintäalueen keittiötiloissa, koska jokaikinen ravintola tuntui menevän yli suunnittelemamme pizzabudjetin... Mutta eipä sillä, oli tuo ehdottomasti paras pakastepizza mitä on tullut pupellettua.

Tämä kisu on Nelsonilainen!

Uuden vuoden yö oli kylmin mitä ollaan tähän asti teltassa vietetty. Tutistiin jo illasta niin, että kiedottiin itsemme vaatekerroksiin aika pian sen jälkeen kun kellon viisarit olivat viipottaneet puolenyön ylitse. Sen verran puskassa oltiin taasen, ettei mitään isompia rakettihulabaloota päästy todistamaan, mutta jokunen kissanpieru ja isompikin raketti suhahti meidänkin näköpiirissämme. Raketit jäivät kuitenkin aika kevyesti tähtien varjoon, joka Tekapolla on kuulemma upeimpia maailmassa.

.. Mutta tämä oli meitä vastassa kun rantauduttiin Tekapoon.

By the way, tuon Tekapon leirintäalueen respassa pyöri kisuja! Siinä oltiin sydämen kuvat silmissä ja lässytettiin kuin parhaatkin kukkahattumammat konsanaan, eikä oltaisi varmaan tajuttu vaikka respadude olisi veloittanut meiltä uudelleen jo maksetun telttapaikan hinnan.

Mut siis, selvittiin hyisestä yöstä vaikka pyllyt huurtuivat kuin Thranduililla konsanaan. Aamulla meitä tervehtikin jo mukava auringonpaiste, jonka lämmössä oli mukava kelliä samalla kun odoteltiin Christchruchiin menevää bussia. Itse matkasta ei kai sen enempää ole sanomista... paitsi se, että ohitettiin joku mäennyppylä jolla kasvoi tammia. Me nyt friikataan tietyistä syistä nykyisin joka kerta kun nähdään jossain tammi, mutta nyt friikattiin kahta kauheammin kun bussikuskidude mainitsi, että tammet oli istutettu kyseiselle paikalle niiden sotilaiden muistoksi, jotka eivät palanneet sodasta kotiin. Ei saatu mitään mieleyhtymiä tai mitään köh...

Christchurchissa sattui kaikkea jännää. Menimme tutulla bussilla tutulle leirintäalueelle, jossa respatäti muisti meidän turvonneet turvat ja kyseli missä oltiin viimeiset pari viikkoa lyllerretty. Muutama sana siinä vaihdettiin ja tuon kivuttoman alun jälkeen Christchurch heitti niskaan ensimmäisen haasteen ja pakotti meidät vääntämään teltan pystyyn armottomassa puhurissa. Saatin hökötys lopulta seisomaan ja viskattiin tavarat sikinsokin sisälle, eipähän teltta sen painon myötä enää mihinkään hievahtanut. Miksikö sikinsokin? No meillä oli hmm... sovittu tapaaminen toisaalla kaupungissa jonne sitten viipotettiin tuli pyllyissä eikä edes ehditty hupelimia kunnolla lataamaan. Seuraava vuorokausi saatiinkin sitten jännäillä mitenkä pitkälle se akku riittänee...

The Ringmaker!

Joskus puolilta öin raahauduttiin tutisevina myttyinä takaisin teltalle ja tsekkailessamme paikallisbussien aikatauluja iski nyrkin lailla naamaan tieto, ettei meidän kotihuudeilta lähtisi bussia tarpeeksi aikaisin, että varmasti ehdittäisiin. Ainut vaihtoehto oli talsia about puolentoistakilsan päähän toiselle pysäkille, josta lähtisi bussi siinä varttia yli kuuden keskustan suuntaan. Eihän se puolentoistakilsan kävely sinänsä mitään, mutta muistakaapa taasen että meistä kumpikin raahaa messissä sellaista 30 kilon tavaraläjää jotenka ei sitä ihan hetkessä perille polkaista. Lisäksi pitäisi purkaa teltta ja sulloa se jo valmiiksi pinkeään matkalaukuun.

Päätettiin sitten jättää kaikki perinteisen iltatoimet tekemättä ja ahtaa itsemme miten sattuu sinne kaiken kaman sekaan, jota ei oltu järjestetty edes sen verran mitä yleensä. Jauhettiin tyhmiä juttuja, syötiin liki kaikki safka mitä meiltä löytyi ja saatettiin torkahtaakin hetkeksi, kunnes puoli viiden aikaan alettiin laittaa leiriä pakettiin ja lähdettiin ryömimään kohti bussipysäkkiä. Loppujen lopuksi oltiin perillä reippaasti etuajassa, mutta ainakaan ei tarvinnut sen enempää stressipyllyillä ehdintäänkö vaiko ei. Siinä taapertaessamme pääsimme todistamaan auringonnousua, joka sai olon tuntumaan siltä ettei tässä turhan tähden aamulla viiden ja kuuden välillä ryömitty pitkin Christchurchin katuja.

Seitsemältä pääsimme lopulta painamaan InterCityn bussilla kohti Blenheimiä, jossa vaihdettaisiin bussia ja jatkettaisiin kohti Nelsonia. Osa matkasta meni torkkuessa, mutta välillä piti myös vähän nauttia upeista maisemista. Niitä katsellessa tuli allekirjoittaneelle vähän haikea fiilis. Etelä-Saari on nyt jäämässä taakse, vajaa kolme viikkoa täällä on tarvottu ja mukaan on tarttunut rutkasti hienoja muistoja. Vaikka aikataulujen ja säiden takia onkin välillä saanut jänittää, tuntee sitä itsensä todella onnekkaaksi kun on saanut kokea tämän kaiken. Haikeudesta huolimatta on kuitenkin eräänlainen kotiinpaluufiilis, koska Wellington häämöttää vain parin päivän päässä... Mutta siitä lisää tuonempana, ei kaikkea tässä vaiheessa spoilata...

Matkalla pysähdyttiin Kaikourassa pienellä tauolla, jonka aikana riennettiin tuttuun Why Not Cafeen josta nappasimme mukaamme pizzaslicet ja cappucinot. Ai että, WNC:n viiden dollarin pizzasliceja on nyt jo ikävä.

"Se kirkko mikä on kaikissa Uusi Seelanti-kuvissa"

Joskus hieman ennen kolmea löydettiin itsemme Nelsonista ja lähdettiin palloilemaan hostellille. Taas vaihteeksi ehkä hämmentävin kokemus hetkeen. Ensinnäkin pihalla on uima-allas ja hot tub kuin missäkin luksushotellissa konsanaan, ilmaista safkaa tarjolla kahdesti päivässä ja lisäksi käsiimme iskettiin paketit nuudelia ja rannekkeet, jotka saa meidät tuntemaan kuin oltaisiin mielisairaalapakolaisia tai jotain. Lisäksi hämmennyttiin kun meidän ryhmämajoitushuoneesta löytyi läjä miestenvaatteita sekä yksi ilmielävä mies. Täällä ei ilmeisesti tunneta minkäänlaisia sukupuolirajoitteita... No, alkuhämmennyksen jälkeen oltiin vaan, että "okei, fine" ja suunnattiin keskustaan palloilemaan.

Keskustassa kipaisimme i-sitessa pohtimassa, miten viihdyttäisimme itseämme huomenna. Löydettiin myös Jens Hansenin pulju, eli sen duden joka takoi aikoinaan 40 sormusta LotR:ia varten. Putiikki oli tältä päivältä jo kiinni, mutta kökittiin kuitenkin aikamme siinä ulkopuolella kuolaamassa kunnes alkoi tehdä mieli kahvia ja mentiin pois.

PIZZAAAAH

Nyt lahnaillaan meidän hippihostellissa ja kohta pitää varmaan raahautua tutimaan, ettei herätä huomenna siihen, että kaikki hipit ovat syöneet kaiken ilmaisen safkan.

ps. ei ole järkkärikuvia koska järkkäri on kuollut Wellingtoniin saakka. Saatte siis tyytyä vanhaan kunnon spämmiin!

Into the South

Joo tuota mikäs päivä nyt onkaan... maanantai! Tosin kun te luette tätä merkintää on luultavasti jo tiistai, mutta joo. Sunnuntai aamusta koitti viimeisen ilmaisen aamisen aika ja oli aika sanoa hetkeksi hei hei Wellingtonille ja Pohjois Saarelle. Mätettyämme kylliksi lähdimme kohti satamaa, ensin bussilla rautatieasemalle ja siitä vielä kevyt kävely lauttaterminaaliin. Tai siis sen piti olla kevyt kävely, mutta google maps kusi taas kerran silmään ja päädyimme rämpimään ties miten pitkälle ennen kuin oikea paikka suvaitsi ilmaantua näköpiiriin.

Terminaalissa teimme jotain niinkin jännää kuin lunastimme matkalippumme, buukkasimme matkatavaramme (se tuska kun osa kaikesta siitä weta kamasta riistettiin meiltä matkan ajaksi) ja pyörittelimme noin muuten vain perseitämme. Lautallekin päästiin lopulta, eipä tuo mitään parit puutiikkia ja ruokapaikkaa enempää sisältänyt, mutta ihan siisti ja viihtyisä purkilo ei siinä minkään! Tässä kohtaa muuten koitti reissun ensimmäinen pikku vastoinkäyminen, sillä lautan geneerattori sekoili omiaan eikä päästy lähtemään ihan aikataulussa. Generaattori kuitenkin saatiin aisoihin ja matka kohti Pictonia pääsi alkamaan, joten eipä tuostakaan mitään kumoisempia seurauksia ollut.

Pällistelimme lähtöä kannelta käsin ja tarvineeko sanoa (sanonpa kuitenkin) että maisemat olivat taas kerran upeita. Tuuli kuitenkin aika lailla ja se pääsi hyytämään sisuskaluja, joten päätimme siirtyä sisälle hytisemään. Puhuimme siitä jotain, että sitten lähempänä Pictonia voisi olla vieläkin upeampia maisemia odottamassa. Juu-u, vähänpä tuossa vaiheessa tiesimme.

Söimme makoisan lounaan paatin ravintolassa ja mutustamisen pääteeksi jumituimme penkeille lahnaamaan ja pälisemään jotain typerää. Jossain vaiheessa satuin vilkaisemaan Miran olan yli ja näin vilauksen maisemaa kauempana olevasta ikkunasta. Ja voi tanssivat peräpukamat mitä siellä näkyikään. Kiiruusti otettiin tassut allemme ja porhallettiin takaisin kannelle.

Mitenkä sitä näkymää kuvaisi? No, ne jotka ovat nähneet Smaugin autioittaman maan muistavat ehkä kohdan, jossa kääpiöt ja Bilbo lipuvat Bardin botskilla kohti Lake Townia ja näkevät ensimmäisen vilauksen Yksinäisestä vuoresta. Olimme saapuneen Marlborough Soundiin, jossa lautan reitti kulki merestä kohoavien vehreiden vuorien poikki. Tuuli taas aivan älyttömästi, mutta oltiin täysin kykenemättömiä menemään sisälle koska friikattiin niin pahasti. Otettiin joku miljoona kuvaa ja sisuksia kärversi kun mielen viereen eksyi ajatus Suomeen paluusta, johon thank god on vielä aikaa.

Allekirjoittanut ei odottanut mitään erikoista Pictonista, mutta kyseessä oli varsin viehättävä pikkukylä jossa seistä nökötti vuoria joka suunnassa. Paikallinen leffateatterikin löytyi kätevästi kun talsittiin kohti “keskustan” sykettä ja hupsis, käytiin varaamassa liput Hobittiin. Pitäisi varmaan jossai vaiheessa alkaa pitämään turpansa kiinni kaikista näistä leffassa istumisista... Kyseinen leffateatteri sijaitsi muuten Aquariumin yhteydessä mikä hämmensi silleen snadisti. Aikaa leffan alkuun oli mukavasti, joten käytiin huviksemme heittämässä rinksaa lähialueella vain todetaksemme, ettemme me mitään hostellia kaipaisi allemme vaan voisimme hyvin viettää yömme puistopummeina. Tämän ajatuksen kanssa palasimme kaikkine rojuinemme takaisin Aquariumiin Hobitti mielessä. Saimme kätevästi heivattua kamamme leffateatteriduden vastuulle ja kännykän iskettyä lautaukseen siksi aikaa kun ulisimme salissa.

Okei sen lisäksi, että leffateatteri oli isketty keskelle fisuja, se sali oli ehkä hämmentävin mihin olimme ikinä perseemme iskeneet. Eriparisia penkkejä oli ehkä parikymmentä ja valkokangas oli vain murto-osa siitä, mihin oli Embassyssa tottunut. Aluksi näytti siltä, että meille olisi luvassa privaattinäytös, mutta sitten jengiä alkoi lappaa sisään kesken “Thank you New Zealand” osuuden. Ja sen jälkeen salissa ei ollut yhtään hiljaista hetkeä. Koko ajan joku kälkätti, nauraa rääkyi, rapisi tai muuten vain päästeli ääniä. Puolisen leffaa yritettiin kovasti keskittyä vain leffaan, mutta lopulta luovutimme ja aloimme itsekin kälättää kaikkea mahdollista paskaa mikä syntyy kun on katsonut saman leffan riittävän monesti... Meillä kyllä riemu repesi loppurytinöiden aikana, koska muun possen reaktioista kävi selväksi ettei kenelläkään ollut mitään käryä siitä mitä tulisi tapahtumaan ja niitä reaktioita oli ihan hupaisa kuunella samalla kun oma sielu surkastui.

Leffan jälkeen käytiin noukkimassa kamamme ja ennen kuin astuimme Pictonin yöhön, leffateatteridude antoi meille vielä yöpymisvinkiksi pienen puutarhan jossa hän oli kuulemma itsekin nuoruutensa päivänä pistänyt nukkuen. Sinne siis lähdettiin, vedettiin lämmintä päälle ja tehtiin olomme kaikin puolin kotoisaksi. Idiotismi oli jo hyvässä vauhdissa, kunnes paikalle tulla lyllersi vartijadude joka ystävällisesti kehoitti meitä raahaamaan itsemme johonkin läheisistä hostelleista. Kohtaloomme tyytyen keräsimme kamppeemme ja raahustimme halvimman hostellin ovelle ulisemaan. Saimme kuin saimmekin nukkumispaikat ryhmämajoituksesta, mutta luojan kiitos siellä kämpässä ei ollut ketään meidän lisäksi joten saatiin rauhassa pitää askertelupajaa yömyöhään asti ennen kuin mentiin sänkyihimme tutisimaan.

Aamulla heitettiin taas vaihteeksi kaikki kamat vain vauhdilla kasaan koska pääsimme sängyistämme vain puolisen tuntia ennen kuin huone piti luovuttaa. Respan kiva täti salli meidän jättää kamamme hostellin turviin siksi kolmeksi tunniksi, jotka meillä oli vielä aikaa ennen bussin lähtöä Kaikouraan. Suuntasimme aamiaisjahtiin ja saaliksi saimme pannukakkuja, banaania, vaahterasiirappia ja jostain hämmentävästä syystä pekonia koko komeuden päällä. Tämä hämmennys kuitenkin maistui erittäin makoisalta!

Hieman ennen yhtä olimme jälleen lauttaterminaalin luona, josta bussi nappasi meidän mukavasti kyytiin ja lähti painamaan kohti etelää. Mitä noista maisemista voi enää edes sanoa? No, mielettömiä koko matkan, mutta mitä lähemmän pääsimme Kaikouraa sitä lähemmäs myös leukamme valuivat. Joka suunnassa oli jotain siistiä ja hyvä kun emme niskojamme taittaneet käännellessämme päitämme puolelta toiselle ja poukkoillessamme penkiltä toiselle. Samalla kun vasemmalla puolella avautui turkoosi meri, oikealla kohosi kumpuja ja vuoria jotka olivat kuin suoraan Kahden tornin alusta kun Aragorn, Gimli ja Legolas painavat örkkien perässä.

Päästyämme Kaikouraan kävimme Info pisteellä sivistämässä itseämme ja siitä jatkoimme motelliin, josta olimme yllättäen varanneet huoneen jo etukäteen! Kerrankin jonkinlaista ennakointia meiltä. Iskimme luurimme hetkeksi lataukseen, jotta ne kestäisivät tuloillaan olevan spämmäämisen ja möllötimme noin ihan muuten vaan aikamme ennen kuin lähdimme tekemään jänniä asioita, eli varaamaan valassafarin seuraavaksi (täksi!!?) päiväksi.

Kun valasliput olivat taskussa kipaisimme kahville ja pizzalle, josta jatkoimme iltalenkille nähdäksemme luonnonvaraisia hylkeitä. Taas vaihteeksi lenkki oli pidempi mitä luultiin, mutta noooh pikku juttuja. Löydettiin kolme hyljettä ja nähtiin paljon kaunista, kivikkoista rantamaisemaa, vuoria, kukkuloita, merta, aaltoja, simpukoita ja jotain hämmentäviä löllyköitä Uuden Seelannin vesistä. Vasta vähän päälle vuorokausi Etelä-Saarella, eikä näitä maisemia oikein tahtoisi kestää.

Semmoisia. Hauskaa on, että tätä lukiessanne insta ja fabo ovat jo täyttyneet valasspämmillä (jos onni on myötä), mutta tarkemmin kuulette niistä sitten joskus! Nyt pitäs kai lähtää nukkumaan koska valassafari alkaa jo varttia vaille seitsemän aamulla...