And under hills and over hills my path has led

Uusi Seelanti on täynnä sellaisia mestoja kuin I-Site, joita löytyy melkein joka kaupungista. Siellä mukavat ihmiset opastavat hymyillen typeriä turisteja elämään, olemaan ja dudeilemaan turisteille ominaisella tavalla. Noita I-Siteja voisi kutsua myös “Oho, mitä just tapahtu?”-keskuksiksi sillä niillä on tapana kääntää suunnitelmat ylösalaisin. Paremmiksi yleensä, mutta yleensä ne mestat tekevät turistiensa lompakot myös astetta laihemmiksi kuin oli tarkoitus. Muistellaanpa hetki Christchurchia ja kolmen tunnin I-site hengailua, jonka tuloksena meni iso tukku rahaa ja koko Etelä-saari muuttui kiertoajeluksi. Toissapäivänä tapahtui vähän jotain vastaavaa, tosin tähän ei mennyt kolmea tuntia vaan ehkä vartti.

Mutta ennen kuin menemme tuohon I-siten ihmeelliseen maailmaan tarkemmin, on pakko kertoa meidän lahnausaamusta. Ensinäkin se oli ensimmäinen aamu.. ties kuinka pitkään aikaan kun saatoit vain röhnöttää sängyssä ilman suurempia suunnitelmia kuin “käydä I-sitessa” ja siis nukkua! Ja vielä sängyssä! Kaunis, kaunis ajatus. Se ajatus tosin romuttui sillä sekunnilla kun joku, kaikella kunnioituksella, vatipää koputti huoneen oveen ja halusi siivoamaan. Me sieltä sitten ponkaistiin Willun kanssa istumaan kuolat poskella ja tukat takussa.. eikä päästetty kyseistä dudea tekemään töitään vaan häädettiin se epämääräisen ölinän voimin matkoihinsa. Tosin tästä seurasi epätietoisuus, sillä emme tienneet halusiko kyseinen dude edelleen siivoamaan vai ei, joten emme uskaltaneet jatkaa uniamme emmekä liioin poistua huoneesta edes vieressä olevaan vessaan. Saatika hakemaan vettä keitettäväksi. Ei ennen kuin sitten turvallisen ajan jälkeen, jolloin pannu alkoi porisemaan ja pian mussutimme pizzaleipää aamiaiseksi kera ilmaisen kahvin!

Joskus iltapäivällä päästiin sitten ulkoistumaan tästä Klonkun luolaa etäisesti muistuttavasta loossistamme, minkä jälkeen tosiaan suunnattiin ensitöiksemme sinne I-siteen. Siellä tarkoituksemme oli varata Intercity-bussien järjestämä Waitomo Glowworm Tour mutta mukava täti-ihminen tiskin takana sitten ilmoitti ettei kannata, koska meille ei jää juuri ollenkaan aikaa Waitomoon jos menemme Intercityn kautta. Hän iski meidän käsiimme kaksi läpyskää vaihtoehtoja ja passitti meidät ulos miettimään mitä haluamme tehdä. Päädyttiin sitten melko pian valitsemaan sellainen kolmen luolan kierros, joka maksoi suhteessa muihin vaihtoehtoihin verrattuna vähiten vaikka kallein olikin. Jännä.

Tämän jälkeen palattiin takaisin sisälle, jossa kyseinen täti-ihminen oli muuttunut nuorempaan versioon jota kutsumme nyt neiti-ihmiseksi. Kyseinen neiti-ihminen sitten sanoi että kyseinen tour tulee takaisin Hobittilan kautta ja kysyi halutaanko sinne. Kieltäydyttiin kunniasta, olkaa ylpeitä meistä, mutta toive siitä että päästäisiin kyseisen mestan matkamuistomyymälään uudestaan, heräsi nopeasti. Iloisesti sitten hypähdeltiin ulos I-sitelta, lompakko tyhjempänä kuin hetki sitten mutta matojen ja hobittien kuvat silmissä!

Loppupäivä vietettiin sitten dorkaillen, hieman shoppaillen ja etenkin lahnaillen. Ostettiin Willun kanssa söpöt hippihousut (ei yhteiseksi, vaan ihan erikseen molemmille omat). Käytiin rakkaassa Robert Harrisissa juomassa smoothiet ja.. Eikai siinä ihmeellisempää. Käytiin myös respassa ilmoittamassa että halutaan jäädä vielä yhdeksi yöksi, jolloin meille buukattiin uusi huone jossa oli kaunis kingsize-sänky. Sinne sitten muutettaisiin seuraavana aamuna ennen aikaista Waitomoon lähtöä. Muuta me ei sitten tehtykkään.

Seuraava aamu valkeni kauniin aurinkoisena ja etenkin ihanan viileänä! Tehtiin huoneen vaihdos ja riennettiin istuskelemaan hostellimme nurkkaan ja odottelemaan bussia. Pian joku kiva setä sitten tuli noukkimaan meidät mukaansa ja järkytyksemme sama setä noukki myös kaksi muuta suomalaisturistia. Se oli melko pelottavaa, koska aamuinen idiotismi-hysteriamme on yleensä sellaista kieltä jota kukaan muu ei tajua, joten.. Apua. Onneksi kyseinen pariskunta jatkoi Waitomossa matkaansa eri kierrokselle kuin me.

Ensimmäisenä suunnattiin sellaiseen luolaan kuin Ruakuri jossa kiva neiti-opas kertoi että yleensä näiden kierrosten ryhmät on ollut jotain 20-30 ihmisen suuruisia, mutta tänään.. meitä oli 3. Minä, Willu ja joku kanadalaisturisti. Kyseinen opas vei meidät Officelta kyseiselle luolalle ja sanoi pudottavansa meidät luolakierroksen jälkeen seuraavan luolan oppaiden hellään huomaan.

Luolan suulle oli rakennettu sellainen jäätävä spiraalin muotoinen sisäänkäynti, joka laskeutui monta metriä alas varsinaiselle luolan suuaukolle. Tämä oli ihmisten työtä, sillä luolan oikealla suulla sijaitsee maorien vanha hautausmaa ja koska maa on pyhää, ei sinne ole asiaa. Täytyy tähän väliin sanoa että musta tuntuu aika paljon siltä että maorit on yksi maailman kunnioitetuimmista alkuperäisväestöistä. Mitäänhän en siis tiedä mistään, mutta siltä tuntuu.

Varsinaisessa luolassa nähtiin sitten aivan uskomattomia tippukiviä sun muita muodostumia. Antaa kuvien puhua puolestaan, vaikka eivätpä ne mitään oikeutta tee sille mahdille mikä näillä luolilla on. Joka tapauksessa, eka luola oli aivan käsittämättömän kaunis ja sitä oli tietysti valaistu jotta siellä näkisi jotain. Luolan pohjalla taas kulki joku joki, joka kulkee kuulemma jotain.. tyyliin 300 luolan halki ja laskeutuu lopulta mereen. Jännintä tässä luolassa taisikin olla seisoa sellaisella kiellekkeellä joen kohistessa kaiun ansiosta siellä jossain syvällä.. ja oppaan sitten valaistessa kyseistä kuilua. Aikamoinen pudotus, etten sanoisi! Kyseisessä joessa matkasi myös vähän extremempiä ja varakkaampia turisteja renkaiden voimin.

Tässä ensimmäisessä luolassa päästiin myös tutustumaan pienesti siihen varsinaiseen syyhyn, miksi nyt oltiin tungettu itsemme näihin luoliin; kiiltomadot! Niitä oli pienesti pesiytynyt yhteen osaan luolia ja kun valot sammutettiin, ne alkoivat hohtamaan vihreää valoaan. Oikein söpöjä otuksia, joista tosin on melko vaikeaa saada minkäänlaista kuvaa näillä vempaimilla mitä mulla on mukana! Opas kertoi että madot käytännössä röhnöttävät paikallaan, kutovat eräänlaisen hämähäkinverkkoa muistuttavan verkon ympärilleen ja sitten vain odottavat että joku onneton hyttynen tai joku muu ötökkä osuu kohdalle ja ateria on valmis! Aika leppoisia tapauksia siis. Ainiin ja aina kun ne syö, niiden pyllyn valo heikkenee jolloin naapureilla on suuremmat mahdollisuudet saada saalista. Hyttyset ja ötökät kun pyrkivät aina valoa kohti, tiedättekös.

Lopulta sitten palattiin takaisin maanpinnalle, mikä oli aikamoinen shokki koska ulkona oli aivan tajuttoman kirkasta! Sitä ei nähnyt kerrassaan mitään kun yritti suunnistaa takaisin pakulle, joka veisi meidät seuraavan luolan luo. Jotenkin sellainen kuitenkin löydettiin ja oppaamme heitti meidät seuraavaan kohteeseemme; Aranui-luolalle. Se kierros kuitenkin alkaisi vasta tunnin päästä, joten ehdimme hieman mussuttaa eväsleipää ennen maan alle uudelleen ryntäämistä.

Tämän seuraavan luolan opas kertoi meille että luolan oli löytänyt joku maoripoika joskus vuonna käpy, jahdatessaan lintua (tai muuta eläintä, Willun mielestä possua) pusikon läpi ja oho luola. Ja nykyään kyseinen luola on sitten turistinähtävyys hienojen tippukiviensä ansiosta. Tähän väliin on mainittava että kuvista en osaa sanoa yhtään mikä on otettu missäkin luolassa, koska en muistanut ottaa mitään randomeja välikuvia erottamaan niitä. Kolmannesta luolasta ei tosin ole yhtään kuvaa, koska siellä oli kuvaaminen kokonaan kiellettyä.

Tässä toisessa luolassa opittiin sitten vähän tippukivien muodostumisesta, mistä oltiin kuultu myös edellisessä luolassa. Mikä jäi kuitenkin eniten mieleen niin se että luola on turvallisin paikka mikäli maanjäristys iskee. Opas kertoi että joku turistiryhmä oli ollut maan alla juuri sopivasti jonkun suurehkon maanjäristyksen aikana eivätkä he olleet tunteneet kerrassaan mitään ja oli ollut melko hämmentävää tulla ulos luolasta kun ympärillä hälistiin maanjäristyksestä. Opittiin myös että luolat on joskus olleet meren pinnan alapuolella ja ne on muodostunut pienten, mikroskooppisten elukoiden kuoltua ja pinouduttua ja sitten fuusioiduttua ja lopuksi muututtua kiveksi. Voisi ehkä kutsua koko höskää yhdeksi isoksi pikku-ötököiden hautausmaaksi, eh?

Toisen luolan jälkeen opas-dude vei meidät sitten viimeiselle ja suosituimmalle luolalle; Waitomo Glowworm Cavesille, jossa meitä lähti sitten jäätävän iso ryhmä matkaamaan viimeisen luolan syvyyksiin. Nähtiin taas tippukiviä ja ties mitä muodostumia, ja kyseisessä luolassa on järjestetty myös jotain mahtavia konsertteja sen kaikuisuuden takia. Varmaan aika siistiä! Suurin juttu kyseisellä kierroksella oli kuitenkin sen loppupuolisko, sillä meidät istutettiin veneeseen joka sitten hiljalleen lipui pimeän luolan halki.. paitsi että luola ei ollut pimeä, vaan katto oli täynnä kiiltomatoja jotka hohtivat kuin tähdet konsanaan. Aivan tajuttoman kaunista!

Viimeisen luolan jälkeen meille jäikin sellainen kolme tuntia aikaa hengailla Waitomossa ja bussilippua tutkiessamme tajuttiin että hitto tää bussi menee Hamiltoniin eikä tosiaan lähellekään Hobittilaa! Meitä oli huijattu eikä päästykkään tuhlaamaan viimeisiä pennosiamme Hobittilan ihmeelliseen matkamuistomyymälään. Ja kaiken lisäksi jouduttiin Hamiltoniin, minne vaan vie kaikki tiet ja missä ollaan pyöritty luvattoman paljon ottaen huomioon sen ettei meillä ole koskaan ollut tarkoitustakaan mennä sinne.

Matka tuntui kestävän ikuisuuden, vaihdettiin Hamiltonissa bussia ja sitten vihdoin joskus yhdeksän jälkeen oltiin takaisin Rotoruassa. Eipä siinä oikein muuta tehty kuin mussutettiin vähän iltapalaa ja kaaduttiin sänkyyn.. Vain jotta voitaisiin seuraavana päivänä herätä ja.. lähteä Hamiltonin kautta kohti Aucklandin pohjoispuolella sijaitsevaa Whangareita. Hamilton!! Aarght!

In a hole in the ground..

Tänään oli aivan tavallinen päivä Uudessa Seelannissa. Aurinko paistoi ja sinisellä taivaalla oli vain pari valkeaa pilvenhaituvaa. Ihmiset heräilivät töihinsä ja aamu Rotoruassa käynnistyi hitaasti. Tai sitten ei. Tai varmaan tuokin on totta, mutta tämä päivä oli oikeasti kaikkea muuta kuin tavallinen. Tänään kolmentoista vuoden pitkä odotus viimein palkittiin, mutta aloittakaamme päivämme Läskistä Koirasta!

Moderneja lampaita, eikö?

Tai no aloitetaan itseasiassa viime yöstä, koska istuttiin tässä johonkin kahteen saakka ja pohdittiin että mitäs hittoa me tehdään nyt kun lähdetään Rotoruasta. No varattiin sitten bussiliput Taupoon, mikä on tuolla etelämpänä about tunnin ajomatkan päässä. Ja siis isoisoiso järvi kyseessä! Pohdittiin myös että mitä kautta sitä Tauposta jatkettaisiin matkaa kohti Wellingtonia, koska ensi viikon tiistaina pitäisi olla siellä! Meille jäi kaksi vaihtoehtoa; joko jatkaa Tauposta Napieriin itärannikolle tai sitten Turangiin Lake Taupon eteläpuolelle. Vielä ei tiedetä miten jatketaan, mutta katsellaan sitä sitten Taupossa!

Aamulla suunnattiin ensimmäiseksi metsästämään aamukahvia ja sellainen löytyikin tänään paikasta nimeltä Fat Dog. Ja taas oltiin darlingeja ja hämmennettiin päivän ensimmäistä tapausta suomalaisuudellamme. Tänään tosiaan kolme vai neljä ihmistä kysyi meiltä että mistä me ollaan ja aina kun sanottiin että Suomesta niin vastaus oli lähinnä "Whoa!"
Fat Dog oli oikein kotoisa pikkukahvila ja tilattuamme kahvit, saatiin pöytäämme sorsa joka sitten kertoi kahviladudeille keille kahvit pitää toimittaa! Oikein söpö sorsadude. Lisäksi siinä ympärillä pyöri joku lokki joka vähän hämmensi meitä derppauksellaan.

Kahvit nautittuamme lähdettiin sitten etsimään Rotoruan Tourist Informationia, josta lähtisi yksi tietty pikkubussi matkaan n. tunnin kuluttua. Siellä infossa me sitten pyörittiin aikamme kuluksi hetki ja hamstrattiin lisää esitteitä Uudesta Seelannista. Nyt niitä alkaa olla jo aika läjä, kai..

ERROR

Tsuibailtuamme sitten aikamme, bussi saapui hakemaan meitä. Bussi, jonka kyljessä luki Hobbitontours (jonka voi ehkä ymmärtää että Hobittilakierrokset tai Hobitti kiertueella, hmm?). Sinne sitten iloisena hypättiin ja lähdettiin seikkailemaan kohti Matamataa! Hämmentävää oli se että osa tyypeistä nukkui bussissa ja loput olivat lähinnä hiljaa ja katselivat maisemia. Liekö jännitystä tulevasta vai onko kaikki Hobitin hardcore fanit nyt jo Wellingtonissa vai kuoliko ne Lontooseen premiereen vai siis mitä..? Joka tapauksessa hiljaista oli, mutta onneksi me tasoitettiin tilannetta suomalaisella älämölöllämme.

Maisemakuvia piti sitten napsia taasen, kuinkas muutenkaan! Ja mitä lähemmäs Matamataa tultiin, sitä enemmän kaikki maisemat alkoivat näyttää Konnulta. Ja jotkut onnelliset vielä asuivat ja työskentelivät jossain alle viiden kilsan päässä Hobittilasta. Tuli siinä päätettyä että jos en onnistu elokuva-alalla, lähden Uuteen Seelantiin ja perustan lammasfarmin.. Eikä siitä sitten sen enempää.

Vähän päälle tunti siinä sitten köröteltiin.. Ja sitten bussi viimein pysähtyi. Vain jotta kuski voisi käskeä meitä pitämään perseemme penkissä ja olemaan poistumatta bussista sillä välin kun hän kävisi hakemassa meille oppaan. Aika paljon pyydetty siinä vaiheessa, mutta toteltiin kiltisti niiinkin vaikeaa kuin se olikin. Matka kuitenkin jatkui vielä oppaan selittäessä kuinka sillä alueella on joku 30 000 lammasta.. ja se mainitsi myös McDonaldsin samassa yhteydessä jokseenkin sarkastisen läpän muodossa. Ja sitten se pysähtyi ja kysyi onko kyydissä joku, joka ei ole nähnyt Sormusten Herraa ja jos joku olisi vastannut kieltävästi, olisi se se joku kuulemma siinä hetkessä potkittu ulos bussista.

Ja sitten viimein saavuttiin Hobittilaan! ("Sitten me menti hobittila. Ja sitten me friikatti. Ja sitten me menti pois.") Ensimmäinen asia mitä nähtiin oli se kivimuurein reunustettu polku jota pitkin Gandalf ja Frodo ajelivat kärryllä Hobittilaan.. Ja jota pitkin Bilbo lähti seikkailuun. Ja kuulkaas se on semmonen juttu että se Hobittila mikä siellä taustalla siintää, on aito. Kaikin puolin aito. Ei lisättyjä koloja tai kasvillisuutta tai mitään. Hobittilassa on 39 hobitinkoloa, joista muistaaksemme kolmea ei ole vielä nähty Sormusten Herrassa eikä Hobitissa.

Tähän väliin hauska pieni yksityiskohta siitä mitä mieltä Peter Jackson.. anteeksi, sir Peter Jackson on uusiseelantilaisista lampaista; hänen mielestään ne olivat aivan liian moderneja Sormusten Herraan ja Hobittiin joten mitä hän ratkaisi tämän ongelman? No, hän lennätti Britanniasta vähän vähemmän moderneja lampaita Uuteen Seelantiin kuvauksia varten. Ja kyllä, sana on moderni. Voimme vain kuvitella mitä mieltä Uuden Seelannin tulli on ollut Jacksonin pilkunviilaamisesta...

Hobittilassa on myös yksi ainoa puu, joka ei ole aito mutta muuten kaikki puutarhaistutukset ja puut ovat oikeita. Tämä ei-niin-aito puu on tammi, joka löytyy Repunpään yltä. Se syy miksi aito puu ei kelvannut Jacksonille, on kadonnut muististani mutta luultavasti syy oli yksinkertaisesti se ettei oikeat puut näyttäneet tarpeeksi hyviltä..? Hauska fakta taas kyseisestä puusta; ensinäkin se tuotiin Hobittilaan osissa ja kasattiin vasta paikan päällä. Toisekseen sen kaikki lehdet on yksi kerrallaan liimattu kiinni runkoon.. jonka jälkeen Jackson ilmoitti että väri on väärä ja puunlehdet piti yksikerrallaan maalata uudestaan. Sen homman suuruutta voi jokainen itsekseen kelata.

Kierrettiin siinä sitten hobitinkoloja ja räpsittiin kuvia mikä ehdittiin, samalla kun oikein ystävällinen opas kertoi meille kaikkia faktoja ja kyseli meiltäkin vähän kaikkea.. Kuten mistä ollaan kotoisin, jolloin saatiin taas aikaan se "Whoa!"-reaktio. Kierros huipentui Repunpäähän, jonka ovi on muuten suurin Hobittilan ovista ja kokonsa takia Gandalf ei koskaan saanut lähestyä kyseistä ovea jottei illuusio pienistä hobiteista rikkoutuisi.

Siellä oli sellanen jännä vieraskirja..

Kierroksen jälkeen suunnattiin vielä Green Dragoniin, jossa meille tarjottiin juomisia. Vaihtoehtoina oli omeasiideri, kaksi alkoholiolutta ja yksi alkoholiton. Näiden lisäksi saatiin ostaa syötävää ja me mutustettiin sitten jotain juustokonsseja (kysymysmerkki oikeinkirjoitukselle..). Olivat hyviä kuten arvata saattaa ja nyt on myös nautittu olutta Green Dragonissa!

Green Dragonin jälkeen käytiin vielä matkamuistomyymälässä, joka vilisi kaikkea Hobittila ja Hobitti-sälää mutta matkaan tarttui (ihme kyllä) vain pari postikorttia, magneettia ja pinssi. Wetacavea odotellessa..

Jos nyt pitäisi sanoa jotain fiiliksiä, mitä tämä päivä aiheutti niin ei siihen ole suomenkielessä edes sanoja. Eikä varmaan missään muussakaan kielessä. Odotettiin tätä se kolmetoista vuotta ja siis sanattomaksi vetää. Niin hienoa oli! Tästä Hobittilasta on hyvä aloittaa oma Keski-Maa trippimme ja yrittää suunnata seuraavaksi Mordorin maisemiin..

ps. syötiin äsken pizzaa.
pps. ei, emme osaa karsia kuvia. Tai no niit on 300 et kai me osattii.