The King under the Sea

Okei eli nyt me ollaan tätä merkintää kirjoittaessa jo oltu Christchurchissa kolmatta päivää, mutta koska emme ole päässeet mitään merkintöjä kirjoittamaan tai iskemään blogiin niin palatkaamme ajassa taaksepäin tiistaiaamuun.. n. kello kuuteen.

Kuudelta herätyskello soi hetken ennen kuin se tavoitti aivotoimintamme rippeet. Hämmentävää kyllä, pääsimme kämpästä ulos n. vartissa ja sitten lähdettiin laukkuinemme Whalewatch Kaikoura-mestaan josta oltiin varattu edellisenä päivänä liput. Mukava setä siellä otti meiltä meidän kantamukset talteen siksi aikaa kun käytäisiin cruisailemassa pitkin poikin Kaikouran vesistöjä. Itkettiin siinä sitten joku puoli tuntia kun ei ole kahvia saatavilla eikä sen suuremmin ruokaakaan.. mutta tietysti sitten kun lähdettiin kävelemään bussiin, huomattiin että siinä vieressä oli kahvila auki. Tottakai.

Bussi vei meidät sitten toiselle puolelle Kaikouraa ja noustiin sellaiseen laiva.. vene.. johonkin botskiin, jonka voimin lähdettiin merelle. Samalla joku tyttö siellä kertoili meille että mitä merkkejä meidän pitää etsiä taivaanrannasta, jotta löydettäisiin niitä valaita. Hetken puksuteltuamme, pysähdyttiin ja meidät päästettiin kannelle hillumaan ja etsimään vesisuihkuja.. Eikä mennyt ehkä kuin pari minuuttia kun ensimmäinen sellainen bongattiin. Kyseessä oli Tiaki-niminen valas, joka tytsyn mukaan on saanut nimensä siitä että se puolustaa nuorempia valaita. Siinä oli kuulkaas herkkä hetki kun todisti jotain niin jäätävän kokoista otusta ensimmäistä kertaa elämässään.

No Tiaki sitten sukelsi ja hetken oli hiljaista.. Mutta sitten joku bongasi toisen valaan ja lähdettiin sitä katsomaan. Tämä kyseinen Whalewatch Kaikoura-yritys lupasi 1-2 valasta per kierros joten ei sitä oikein osannut kovin montaa valasta enää odottaakaan.. Vaan kannatti herätä siinä kuudelta aamulla ja lähteä päivän ensimmäiselle cruiselle. Tämä toinen valas.. No sillä ei selvästi ollut kiire mihinkään, koska se vain lillui paikallaan ja puuskautteli vettä aika-ajoin ulos sisuksistaan. Saatiin hetki kökkiä siinä vierellä ennen kuin se sitten päätti että nyt riittää.. ja sukelsi pois.

Ja kuulkaas sitten alkoi tapahtua! Siinä ympäristössä pyöri meidän lisäksi toinenkin turistilaiva, joka sitten bongasi jonkun valaan ja me sitten siinä siivellä lähtiin samaa otusta katsomaan. Ja sitä hämmästellessämme, joku bongasi tulosuunnassamme toisen valaan! Eli siis neljä otusta puolentoista tunnin sisään! No tämä kolmas kaiffari sitten sukelsi tiehensä, minkä jälkeen me lähdettiin vasta-aallokkoon kohti sitä neljättä toveria. On muuten aika hienoa seisoa siellä botskin kärjessä kun pusketaan vasten sellaisia megaisoja aaltoja. Jännää.

Tämä neljäs dude ei sitten kauaa meitä viitsinyt katsella vaan lähti kälppimään melko nopeasti, minkä jälkeen oltiin jo sillä kannalla että nyt lähdetään varmaan kotiin.. Ja niin me kai lähdettiinkin, vaikkakin se matka jäi lyhyeen kun bongattiin lauma delfiinejä. Niitä sitten mentiin ihastelemaan ja niitä oli aivan sairas määrä! Ja kuten kaikissa leffoissa, ne lähti meidän botskin edelle hyppimään ja taisipa meidän kapteeni niitä hieman haastaakin pomppimaan siihen eteen painamalla tallan pohjaan. Upeita otuksia vaikkakin melkoisia show-offeja!

No delfiinit lopulta kyllästyivät jahtaamaan meitä ja oli aika yrittää uudestaan rantaan.. Paitsi että joku bongasi taas yhden valaan! Joten siitä huolimatta että meidän tour alkoi hiljalleen vedellä viimeisiään, lähdettiin me vielä moikkaamaan sitä viidettäkin valasta. Ja sitten olikin kuulkaas niin tajuttoman kaunista! Vuoret siellä taustalla, melkein pilvetön taivas. Puhtaan sininen meri.. ja jäätävän kokoinen valas siinä uiskentelemassa. Thank you, New Zealand.

Valasjahdin jälkeen paineltiin sitten viimein aamukahville ja etsimään ruokaa. Mentiin kahvilaan nimeltä “Why Not Cafe” ja siellä oltiin käyty jo edellisenäkin päivänä. Siellä pizza maksoi 5 dollaria, isot kakkupalat 3,5 dollaria ja cappuccinot sen perus 4,5! Eli melkoisen halpaa vai kuinka? Syötiin massukkamme täyteen ja hetken pohdittuamme, heitettiin kamamme info-pisteeseen turvaan ja sen jälkeen suunnattiin nukkumaan rantahiekalle hetkeksi. Ja kuten arvata saattaa.. ilman aurinkorasvaa, joka tosin oli laukussa mukana ei siinä mitään.

Neljän aikoihin lähdettiin sitten bussilla kohti Christchurchia ja ensimmäistä kertaa uni otti vallan niiden maisemien sijaan. Christchurchissa meillä ei taas ollutkaan majapaikkaa, mutta sellainen kiva campig area löytyi sitten jonkun neljän kilsan kävelyn jälkeen. Ja täällä ollaan nyt kolmatta päivää, koska bussi Greymouthin kautta Franz Josef Glacieriin lähtee vasta huomenna.

Muutama sana Christchurchista? Meillä ei nyt ole hirveästi kuvia koska ollaan vaan lahnattu nämä päivät. Aika hiljaiseksi kuitenkin vetää, koska 2010-vuoden maanjäristys näkyy edelleen aika karulla tapaa katukuvassa; luhistuneita rakennuksia ja tiesulkuja on joka paikassa. Ja niiden keskellä pieniä muistutuksia siitä millainen kaupunki oli ennen tuhoa; kauniita siltoja, kellotorneja, vanhoja rakennuksia ja ties mitä. Täällä on jotenkin erilainen fiilis kuin muualla, mikä on toki ymmärrettävää. Mutta hienoa on kuitenkin se että kaupunki on tuhosta huolimatta jatkanut elämäänsä ja sekin näkyy ja tuntuu kaduilla.

Eilisestä on vielä pakko sanoa pari sanaa tähän loppuun ennen kuin lähdetään etsimään kahvilaa jossa saataisiin paitsi kahvia, myös wifi jolla nämä kaksi merkintää nettiin. Meidän suuri aikomuksemme oli nyt sitten vuokrata auto puoleksitoista viikoksi ja sen voimin ajella pitkin etelä-saarta.. No ei mene aina suunnitelmat niin kuin on suunniteltu, varsinkaan jos niitä alkaa toteuttaa edellisenä päivänä. Päädyttiin sitten paikalliseen I-site turisti-infoon ja siellä Michelle-niminen dude sitten tuli kysymään meiltä että tarvitaanko apua.. Ja sanottiin että halutaan auto. Oh well..

Kolme tuntia myöhemmin meillä ei ollut autoa, mutta meillä oli kahden viikon edestä bussimatkoja, telttapaikkoja, turistikierroksia ja laiva takaisin Wellingtoniin. Willu oli laota siinä hetkessä, koska könttäsumma oli aika.. hmm.. mittava. Mutta hei! Nyt ei ainakaan tarvitse miettiä busseja tai yöpymispaikkoja kahteen viikkoon!

The King under the Sea

Eipä tässä kai sitten sen ihmeempää ole tapahtunut kuluneiden neljän päivän aikana. Huomenna tosiaan lähdetään aamubussilla Southern Alpsien yli Creymouthiin ja sitä kautta Franz Josef Glacieriin katsomaan vauvakiivejä! Ja siitä sitten lisää joskus.. jos enää koskaan ollaan wifin äärellä. Heippa!

Into the South

Joo tuota mikäs päivä nyt onkaan... maanantai! Tosin kun te luette tätä merkintää on luultavasti jo tiistai, mutta joo. Sunnuntai aamusta koitti viimeisen ilmaisen aamisen aika ja oli aika sanoa hetkeksi hei hei Wellingtonille ja Pohjois Saarelle. Mätettyämme kylliksi lähdimme kohti satamaa, ensin bussilla rautatieasemalle ja siitä vielä kevyt kävely lauttaterminaaliin. Tai siis sen piti olla kevyt kävely, mutta google maps kusi taas kerran silmään ja päädyimme rämpimään ties miten pitkälle ennen kuin oikea paikka suvaitsi ilmaantua näköpiiriin.

Terminaalissa teimme jotain niinkin jännää kuin lunastimme matkalippumme, buukkasimme matkatavaramme (se tuska kun osa kaikesta siitä weta kamasta riistettiin meiltä matkan ajaksi) ja pyörittelimme noin muuten vain perseitämme. Lautallekin päästiin lopulta, eipä tuo mitään parit puutiikkia ja ruokapaikkaa enempää sisältänyt, mutta ihan siisti ja viihtyisä purkilo ei siinä minkään! Tässä kohtaa muuten koitti reissun ensimmäinen pikku vastoinkäyminen, sillä lautan geneerattori sekoili omiaan eikä päästy lähtemään ihan aikataulussa. Generaattori kuitenkin saatiin aisoihin ja matka kohti Pictonia pääsi alkamaan, joten eipä tuostakaan mitään kumoisempia seurauksia ollut.

Pällistelimme lähtöä kannelta käsin ja tarvineeko sanoa (sanonpa kuitenkin) että maisemat olivat taas kerran upeita. Tuuli kuitenkin aika lailla ja se pääsi hyytämään sisuskaluja, joten päätimme siirtyä sisälle hytisemään. Puhuimme siitä jotain, että sitten lähempänä Pictonia voisi olla vieläkin upeampia maisemia odottamassa. Juu-u, vähänpä tuossa vaiheessa tiesimme.

Söimme makoisan lounaan paatin ravintolassa ja mutustamisen pääteeksi jumituimme penkeille lahnaamaan ja pälisemään jotain typerää. Jossain vaiheessa satuin vilkaisemaan Miran olan yli ja näin vilauksen maisemaa kauempana olevasta ikkunasta. Ja voi tanssivat peräpukamat mitä siellä näkyikään. Kiiruusti otettiin tassut allemme ja porhallettiin takaisin kannelle.

Mitenkä sitä näkymää kuvaisi? No, ne jotka ovat nähneet Smaugin autioittaman maan muistavat ehkä kohdan, jossa kääpiöt ja Bilbo lipuvat Bardin botskilla kohti Lake Townia ja näkevät ensimmäisen vilauksen Yksinäisestä vuoresta. Olimme saapuneen Marlborough Soundiin, jossa lautan reitti kulki merestä kohoavien vehreiden vuorien poikki. Tuuli taas aivan älyttömästi, mutta oltiin täysin kykenemättömiä menemään sisälle koska friikattiin niin pahasti. Otettiin joku miljoona kuvaa ja sisuksia kärversi kun mielen viereen eksyi ajatus Suomeen paluusta, johon thank god on vielä aikaa.

Allekirjoittanut ei odottanut mitään erikoista Pictonista, mutta kyseessä oli varsin viehättävä pikkukylä jossa seistä nökötti vuoria joka suunnassa. Paikallinen leffateatterikin löytyi kätevästi kun talsittiin kohti “keskustan” sykettä ja hupsis, käytiin varaamassa liput Hobittiin. Pitäisi varmaan jossai vaiheessa alkaa pitämään turpansa kiinni kaikista näistä leffassa istumisista... Kyseinen leffateatteri sijaitsi muuten Aquariumin yhteydessä mikä hämmensi silleen snadisti. Aikaa leffan alkuun oli mukavasti, joten käytiin huviksemme heittämässä rinksaa lähialueella vain todetaksemme, ettemme me mitään hostellia kaipaisi allemme vaan voisimme hyvin viettää yömme puistopummeina. Tämän ajatuksen kanssa palasimme kaikkine rojuinemme takaisin Aquariumiin Hobitti mielessä. Saimme kätevästi heivattua kamamme leffateatteriduden vastuulle ja kännykän iskettyä lautaukseen siksi aikaa kun ulisimme salissa.

Okei sen lisäksi, että leffateatteri oli isketty keskelle fisuja, se sali oli ehkä hämmentävin mihin olimme ikinä perseemme iskeneet. Eriparisia penkkejä oli ehkä parikymmentä ja valkokangas oli vain murto-osa siitä, mihin oli Embassyssa tottunut. Aluksi näytti siltä, että meille olisi luvassa privaattinäytös, mutta sitten jengiä alkoi lappaa sisään kesken “Thank you New Zealand” osuuden. Ja sen jälkeen salissa ei ollut yhtään hiljaista hetkeä. Koko ajan joku kälkätti, nauraa rääkyi, rapisi tai muuten vain päästeli ääniä. Puolisen leffaa yritettiin kovasti keskittyä vain leffaan, mutta lopulta luovutimme ja aloimme itsekin kälättää kaikkea mahdollista paskaa mikä syntyy kun on katsonut saman leffan riittävän monesti... Meillä kyllä riemu repesi loppurytinöiden aikana, koska muun possen reaktioista kävi selväksi ettei kenelläkään ollut mitään käryä siitä mitä tulisi tapahtumaan ja niitä reaktioita oli ihan hupaisa kuunella samalla kun oma sielu surkastui.

Leffan jälkeen käytiin noukkimassa kamamme ja ennen kuin astuimme Pictonin yöhön, leffateatteridude antoi meille vielä yöpymisvinkiksi pienen puutarhan jossa hän oli kuulemma itsekin nuoruutensa päivänä pistänyt nukkuen. Sinne siis lähdettiin, vedettiin lämmintä päälle ja tehtiin olomme kaikin puolin kotoisaksi. Idiotismi oli jo hyvässä vauhdissa, kunnes paikalle tulla lyllersi vartijadude joka ystävällisesti kehoitti meitä raahaamaan itsemme johonkin läheisistä hostelleista. Kohtaloomme tyytyen keräsimme kamppeemme ja raahustimme halvimman hostellin ovelle ulisemaan. Saimme kuin saimmekin nukkumispaikat ryhmämajoituksesta, mutta luojan kiitos siellä kämpässä ei ollut ketään meidän lisäksi joten saatiin rauhassa pitää askertelupajaa yömyöhään asti ennen kuin mentiin sänkyihimme tutisimaan.

Aamulla heitettiin taas vaihteeksi kaikki kamat vain vauhdilla kasaan koska pääsimme sängyistämme vain puolisen tuntia ennen kuin huone piti luovuttaa. Respan kiva täti salli meidän jättää kamamme hostellin turviin siksi kolmeksi tunniksi, jotka meillä oli vielä aikaa ennen bussin lähtöä Kaikouraan. Suuntasimme aamiaisjahtiin ja saaliksi saimme pannukakkuja, banaania, vaahterasiirappia ja jostain hämmentävästä syystä pekonia koko komeuden päällä. Tämä hämmennys kuitenkin maistui erittäin makoisalta!

Hieman ennen yhtä olimme jälleen lauttaterminaalin luona, josta bussi nappasi meidän mukavasti kyytiin ja lähti painamaan kohti etelää. Mitä noista maisemista voi enää edes sanoa? No, mielettömiä koko matkan, mutta mitä lähemmän pääsimme Kaikouraa sitä lähemmäs myös leukamme valuivat. Joka suunnassa oli jotain siistiä ja hyvä kun emme niskojamme taittaneet käännellessämme päitämme puolelta toiselle ja poukkoillessamme penkiltä toiselle. Samalla kun vasemmalla puolella avautui turkoosi meri, oikealla kohosi kumpuja ja vuoria jotka olivat kuin suoraan Kahden tornin alusta kun Aragorn, Gimli ja Legolas painavat örkkien perässä.

Päästyämme Kaikouraan kävimme Info pisteellä sivistämässä itseämme ja siitä jatkoimme motelliin, josta olimme yllättäen varanneet huoneen jo etukäteen! Kerrankin jonkinlaista ennakointia meiltä. Iskimme luurimme hetkeksi lataukseen, jotta ne kestäisivät tuloillaan olevan spämmäämisen ja möllötimme noin ihan muuten vaan aikamme ennen kuin lähdimme tekemään jänniä asioita, eli varaamaan valassafarin seuraavaksi (täksi!!?) päiväksi.

Kun valasliput olivat taskussa kipaisimme kahville ja pizzalle, josta jatkoimme iltalenkille nähdäksemme luonnonvaraisia hylkeitä. Taas vaihteeksi lenkki oli pidempi mitä luultiin, mutta noooh pikku juttuja. Löydettiin kolme hyljettä ja nähtiin paljon kaunista, kivikkoista rantamaisemaa, vuoria, kukkuloita, merta, aaltoja, simpukoita ja jotain hämmentäviä löllyköitä Uuden Seelannin vesistä. Vasta vähän päälle vuorokausi Etelä-Saarella, eikä näitä maisemia oikein tahtoisi kestää.

Semmoisia. Hauskaa on, että tätä lukiessanne insta ja fabo ovat jo täyttyneet valasspämmillä (jos onni on myötä), mutta tarkemmin kuulette niistä sitten joskus! Nyt pitäs kai lähtää nukkumaan koska valassafari alkaa jo varttia vaille seitsemän aamulla...