P.s. I ate your pizza

Tämä juttu alkaa kaukaa. Puhutaan valovuosista ja aikakausista... tai sitten vain kourallisesta kuukausia ja maasta, joka tuossa meren toisella puolen sijaitsee. Oli aika jolloin kaikki oli mennä pieleen. Ei ollut kulkuneuvoa, ei paikkaa nukkua ja vain pään täydeltä kysymysmerkkejä.
Kun sarkarimme (itsehän en tunnusta mitään) pysähtyivät tien kulmaan miettimään, mitä ihmettä nyt tehdään, ei vastausta ollutkaan niin vaikea löytää.

Ovi avautui pieneen ravintolaan jossain syrjäisellä kadulla, ei kovinkaan mieleenpainuva paikka noin muutenkaan. Mutta silloin se oli juuri sitä mitä tarvittiin, uunissa paahtuivat rapean pohjat ja juusto suli pehmeäksi peitoksi muiden täytteiden ylle. Jo ensimmäisellä puraisulla oli varmaa, että kaikki vielä järjestyisi parhain päin.

On paikka, jossa auringonlaskun kuoruttama taivas värjää järven iltaisin violetiksi. Siellä on myös ilmassa alituinen kananmunan katku, vulkaanista maaperää siitä kai käy syyttäminen. Pizza mahan lämmikkeenä eivät kuitenkaan epämääräiset hajut mieltä paina, vaan kelpaa katsella järvelle ja miettiä asioita. Kaikkein päälimmäisenä ehkä tunne, että tästä se alkaa samalla kun haukkaa uuden palan pizzaa.

Kerran nuo söivät pizzaa puun varjossa, kuumana päivänä samalla kun maailman toisella puolen juhlittiin toisen maan itsenäisyyttä. Voidaan sanoa, että nuo pizzat olivat sitä juhlistamaan, mutta näin meidän kesken... todellisuudessa vain teki tuhottomasti mieli hyvää pizzaa.

Joitakin viikkoja myöhemmin sankarimme saapuivat pieneen merenrantakaupunkiin, jossa hiekasta pistivät esiin limaiset ja siniset olennot ja jonka kallioilla merileijonat paistattelivat päivää. Täältä löytyi vastaus arvoitukseen iänikuiseen: onko olemassa pizza slicea, jolla saisi vatsasta täyteen? Sieltä se löytyi, meren ääreltä paikasta joka viisasti kysyi: why not cafe? Kahvihan kelpaa aina ja kun sen viereen saa vielä siivun maailman parasta pizzaa, puhutaan jo äärimmäisestä luksuksesta. Makuja löytyi monia, täytteitä ei oltu säästelty ja taustalla lauloivat dodokuorot. Voi jospa vielä joskus saisin maistaa tuota pizzaa... vaikken siis itsestäni tässä puhukaan.

Kului pitkä aika muunlaisten ruokien ja kokemusten äärellä, kunnes matkalaiset pysähtyivät uuden järven luo, jälleen kristallinkirkkaan ja sinisen kuin taivas yläpuolella. Nousi kuitenkin odottamaton kylmyys, eikä suojana ollut muuta kuin hapertunut teltta ja ohuet makuupussit. Puhuttiin kuitenkin vuoden viimeisestä päivästä, joten tuntui pizza ansailtulta. Olihan sinne kylmään telttaankin helpompi käpertyä, kun oli lämpöä vatsanpohjalla. Pizza jouduttiin haalimaan pakaste-altaan jäähileiden joukosta, lisäksi odoteltiin miljoonan ja kuudentoista nälkäisen retkeilijän joukossa ja ihmeteltiin paikallista uunia. Pitänee tuota kuitenkin ylistää, sillä siihen nähden mistä tuo oli lähtöisin, ei parempaa olisi toivoa voinut.

Pian koitti jo aika palata pohjoiseen. Ja kuin mieltään virkistääkseen, pysähdyttiin vielä muutaman tutun pizzan äärelle ohikulkiessa, kuin olisi vielä kerran lausuttu jäähyväiset. Viimeinen pala pizzaa meren rannalla ja luvattiin, että tullaan vielä joskus takaisin. Sekä siellä, missä kerran seikkailun alkua tunnusteltiin. Niin monia teitä kuljettuina, ristiin rastiin ja umpisolmuun, niin monta suuntaa mistä valita, mutta joskus tie vie takaisin tuttujen paikkojen. Tuttujen asioiden, tutun pizzan luo. Paikkaan, jossa nimi on kirjoitettu väärin kauppakuitteihin.

Niin monta kertaa pizza oli pelastus, kun vatsa huusi äärimmäistä nälkää. Matkalle mahtui monia täytteitä, ohuita ja paksuja pohjia, pieniä ja suuria paloja. Mutta koskaan eivät pysähtyneet huonon pizzan luo.

Tuon maan viimeinen pizza syötiin hetkeä ennen auringonlaskua, jälleen avoimen taivaan alla suurten rakennusten keskellä, mikä sinänsä oli harvinaista. Jokaisen palan kohdalla pysähdyttiin muistelemaan jotain, asioita jotka eivät unohdu. Ja vaikka pizza katosi lautaselta viimeiseen muruseen, pysyivät muistot paikallaan.

Kysymys tähän väliin. Jos ei voi sanoa käyneensä paikassa, jossa vierailee vain välilaskun ajan, niin missä ne yhdet pizzat sitten syötiin?

Matka jatkui meren yli, uusien pizzamahdollisuuksien luo. Löytyi kantapaikka, pizzan syöntiin sopiva. Paljon uusia makuja, ohuella pohjalla. Listan täydeltä yllätyksiä. Kerran kokeiltiin toistakin paikkaa, mutta sen pizzan pienuutta suorastaan järkytyttiin, vaikka maku olikin kohdallaan.

Kun matka alkaa painua iltaan, päättettiin kokeilla vielä yhtä uutta paikkaa. Hyytävässä ilmassa eteen tarvottiin, kunnes pizzan luo lopulta saavuttiin. Oli täytettä poikineen ja kokoakin kiitettävästi, eli kyllä tällä kertaa mahat täyteen saatiin.

Vaikka... kai sitä ensi viikolla täytyy nauttia vielä yhden kerran pizzaa. Ainakin.

Kiitos kaikille niille pizzoille jotka olette olleet osat There and back again -matkaa. Ilman teitä oltaisiin menty monta kertaa nälkäisinä nukkumaan ja maailma olisi säästynyt osapuilleen miljoonalta typerältä pizza -vitsiltä. Jokaista teistä muistellaan lämmöllä, vaikkei sitä aina teille kerrottu koska oli niin kiire kiskoa teidät napaan. Vielä kerran kiitos, ilman teidän panostanne tämä reissu olisi ollut täysin erilainen.

If you think its crazy, you aint seen a thing

Olemme rantautuneet Los Angelesin ihmeelliseen maailmaan! On muuten aika venka fiilis kun kesken lennon tajuat että jos nyt oikein muistetaan.. Erään Lost-sarjan tietty kadonnut lentokone taisi kadotessaan olla lentämässä juurikin Australiasta Californiaan. Odotettiin jo turbulenssien kourissa että kohta pudotaan johonkin saarelle jossa musta savumörkö sitten yrittää syödä meidät. Jos oltaisiin nähty Dominic Monaghan samassa koneessa, oltaisiin varmaan oltu itse syy sen koneen tippumiseen kaikella friikkaamisellamme. Päästiin kuitenkin mukavasti perille eikä ainakaan vielä ole savumörköjä tai niitä muita näkynyt..

Anyway! Tuon edellisen merkintämme jälkeen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt vain käydä nukkumaan, mutta koska olemme tavan vatipäitä.. Emme käyneet vaan yritimme epätoivon vimmalla käyttää loputkin maksetut datat kännyköistämme siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta käytiin kuitenkin nukkumaan vain nukkuaksemme jotain puoltoista tuntia, mitä sitten seurasi taksiin nouseminen ja kohti lentokenttää lähteminen. Hassu juttu muuten! Juuri kun luultiin ettei Uusi Seelanti oikein ehdi enää yllättämään meitä.. Vastaan körötteli ihan oikeasti jäätävän kokoinen talo. Se sai taksikuskinkin hämmästelemään ja hihkumaan kuinka tämä on se syy miksi se tekee aamuyövuoroja. Nähtiin siis selvästi jotain melko ainutlaatuista.

Lentokentällä sitten dumbattiin kamamme ja suunnattiin kaikkien turvatarkastusten läpi etsimään itsellemme kahvia. Ei siinä mitään, vähän aikaa hämmästeltiin siinä elämäämme, kuvailtiin kaunista auringonnousua ja sitten suunnattiin lentokoneeseen joka vei meidät Melbourneen. Se lento meni lähinnä pizzan kuvat silmissä, nälkäisiä kun oltiin eikä kyseinen kone tarjonnut meille mitään syötävää.

Melbournessa saatiin pizzaa ja.. saatiin tietää että koneemme on jäänyt Sydneyyn ja siksi lentomme myöhästyy kaksi tuntia. Syy tähän Sydneyyn jäämiseen oli kuulemma se että niiltä oli loppunut bensa kesken kaiken ja siksi ne oli joutunut laskeutumaan sinne. Eivät yksinkertaisesti uskaltaneet kokeilla onneaan että pääsevätkö Melbourneen saakka. Ei kovin mieltä ylentävä ajatus, mutta sitten saatiin kumpikin 20 dollarin lahjakortit jotka saatiin käyttää mihin tahansa sieltä lentokentältä löytyvään “virkistysjuttuun”. Aikamme pyörittyämme, ostettiin minions-figut, suklaata, kahvia ja keksit. Virkisti mieltä kummasti!

Lopulta päästiin sitten Qantasin koneeseen ja puoli kolmen aikaan Aussien aikaa lähdettiin lentelemään Tyynen valtameren yli kohti Losia. Ensimmäisenä meille tungettiin käteen alkujuomat, sitten vesipullo.. Sitten tuotiin ruokaa ja sen kera juomaa. Joskus yön pimeimpinä tunteina meille tuputettiin jotain juttuja joista ei oikein tiedetty onko ne ruokaa vai ei ja ennen kuin ehdittiin asiaa enempi ajatella.. Ne oli poissa. Aamulla saatiin onneksi lisää ruokaa, joten ainakin masu oli tyytyväinen elämäänsä!

Neljätoista tuntia siinä sitten hilluttiin meren yllä Lost-skenaariot mielessä.. No oikeesti ei kelattu niitä sen enempää, koska keskityttiin katsomaan How To Train Your Dragon kakkosta. Ja ihan jo kaikkien kanssamatkustajien ja etenkin lentoemäntien ja stuerttien riemuksi sitten itkettiin vaihteeksi silmät päästämme. Voi sitä ulinan määrää leffan loppupuoliskolla. Voi Toothles.

Sitten nukuttiin hetki.. Ja sitten mä heräsin katsomaan Frozenin ja sillä välillä Willu heräsi ja alkoi katsoa Guardians of the Galaxya. No sitten munki piti alkaa katsoa Guardiansia ja yksi kysymys nousi ylitse muiden; “Dude.. Why you're blue?”

Kun Guardians sitten loppui niin matkaa oli jäljellä joku viis ja puol tuntia. Mä siinä sitten ajattelin että koisailen hetken ja sitten ehdin vielä katsoa X-Menin Days of the Future Passin (miten nyt kirjotetaankaan).. Mutta se jäi vain suunnitelmaksi, koska nukuinkin oletettua kauemmin ja herätessäni oli enää joku pari tuntia aikaa. Willu taas nukkui varmaan yli puolet koko lennosta. Päädyin sitten katsomaan kaksi jaksoa Big Bag Theorya samalla kun mussuteltiin sitä aamupalaa.

Ei kai siinä sitten muuta jännää tapahtunut. Pyllyt puuduksissa röhnötettiin se neljätoista tuntia.

Losissa sitten seisottiin varmaan tunti jonossa jonka myötä päästäisiin maahan. Ja kaksi kertaa vaihdettiin jonosta toiseen, koska joku turvatarkastusdude käski meitä lyhyempiin jonoihin. Turvatarkastuksesta päästiin läpi mutkitta ja sitten suunnattiin hakemaan laukkujamme.. Minun laukkuni siellä jo pyöriskelikin mukavasti ja kaappasin sen mukaani. Bromance todistautui taasen ongelmalliseksi, koska Willun laukkua ei näkynyt eikä kuulunut missään. Käytiin sitten itkemässä asiaa parillekin dudelle kunnes joku sinipaitainen dude kertoi että se on jäänyt Melbourneen ja tulee seuraavana päivänä. Tämän tiedon myötä lähdettiin sitten miettimään miten saataisiin yhteys Sundayhyn, jonka piti tulla hakemaan meidät lentokentältä. Saatiin sim-kortit ja sen jälkeen selvisi että koneiden myöhästelyjen takia Sunday ei ehdikään hakemaan meitä joten lähdettiin taksilla kohti Torranncea.

Oli aika jännä taksimatka, koska kuski ei tuntunut olevan ihan kärryillä siitä mihin oltiin menossa.. Tai sitten se huijasi. Oli myös jännää että Sundayn kotona ei ollut ketään paikalla ja hetki meidän piti kerätä rohkeutta että uskallettiin sisään avoimista ovista. Kamalaa jos oltaisiinkin oltu väärällä ovella ja murtauduttu vahingossa jonkun randomin duden kotiin! Siitä olisi rapsahtanut heti syyte poikineen tässä syytteiden luvatussa maassa. Oltiin onneksi oikeassa paikassa ja löydettiin meille luvattu huonekin.. Ja siellä meitä odotteli pikkuruinen Suki-kissa, joka näytti siltä kuin se haluaisi kysyä “Mitäs hittoja te olette ja miksi hitossa olette mun huoneessa?” Talon kuningas selvästi. Ja lempinimeltään “Smelly Butt”...

Saatiin jonkun aikaa latailla sekä omia akkujamme että puhelimiemme akkuja röhnöttämällä, ja sitten päästiin illallistamaan Sundayn ja tämän talon muiden asukkaiden kanssa. Superhyvää grillattua kanaa, maissia ja salaattia! Ah salaatti, I missed you. Katottiin myös lisää Big Bang Theorya ja sit ku sen jälkeen alko Simpsonit niin Christine tuli vaihtamaan kanavaa.. Jotta voitaisiin katsoa lisää Big Bang Theorya. Ne aistii nörtit. Saatiin myös kuulla vähän kaikkea siitä mitä meidän pitäisi tehdä nyt kun ollaan Californiassa, joten nähtävästi sitä pitäisi lähteä käymään San Fransiscossa ja Las Vegasissa. Ja San Diegossa koska se on nätti kaupunki. Siellä on eläintarha? Toivo Oscareiden lieppeille pääsemisestäkin elää hieman, joten katsellaan..

Tämä päivä menee aika pitkälti lahnatessa ja Willun laukkua odotellessa. Vähän on paniikki pyllyssä, koska onhan kyseisessä laukussa arvon Thortsa Tammikilpi. Illalla lähdetään ehkä käymään yhdessä lähellä olevassa ostoskeskuksessa pyörimässä. Meiksi saa nostalgiatripin koska se oli se meidän lähin ostoskeskus silloin mun viime tripilläkin! Ah Torrance, I'm back!

Ps. Huomenna Hardcore Superstar Whisky A Go-Gossa! Repikää siitä huumoria!

Pps. Nyt just Christine soittelee joilleki dudeille Oscareist. Repikää siitäkin! Hah

Ppps. Thortsa tuli!

Pppps. Jee Mötley lopettaa vihdoin! Do it!

Ei huolta huomisesta, vain päivä kerrallaan!

Helloo dudet ja dudettet! Täten voimme kaikkien iloksi (tai pettymykseksi...) todeta, että häthätää kasaan kyhäisty suunnitelma B:mme pääsi alkuun oikein mallikkaasti. Aamulla tosiaan heräsimme Aucklandissa, tungimme viimeisetkin tavaramme laukkuihin (mistään ei jouduttu vielä luopumaan, mikä on voitto sinänsä) ja nautimme vielä pienen aamiaisen, ennen kuin luovutimme huoneemme City Garden Lodgessa. Siitä alkoi sitten abouttiarallaa 2,6 kilsan taivallus kohti pysäkkiä, jolta bussimme Rotoruaan lähtisi. Eihän siinä sinänsä mitään koska kävelty me ollaan jos jotain, mutta kun mukana olivat vielä matkalaukut, lentolaukut, kassit ja käsilaukut niin siinä teki lopulta itse kunkin kätösen kuolemaa. Mut hyvin me vedettiin.

"We pull so good!"

Matkan varrella piti tietysti pysähtyä nauttimaan sumppia. Cappucinot olivat taas kerran vertaansa vailla ja asiakaspalvelun taso vei sydämet mennessään, muttei tästä varmaan enää pitäisi edes hämmästyä. Kahvin jälkeen vedettiin vielä viimeiset rykäisyt kunnes löydettiin bussipysäkille. Ei sillä, vähän piti juosta edestakaisin ihan vaan koska sitä tavaraläjää oli niin verrattoman hauskaa roudata edestakaisin.

Löysimme oikean nakupellebussin (eli NakedBus, true story.) ja valtasimme paikkamme. Niin paljon kuin Aucklandin kaupunkimaisema viehättääkin, odotimme kuin oravat pähkinöitä, että pääsisimme maaseudulle kaikkien kivojen maisemien keskelle. Ja voi pojat ja tytöt, ne oli kyllä jotain mielettömän siistiä. Hyvä ettei siinä friikatessamme alettu pomppia toistemme päällä. Henki salpautui eikä oikein osattu sanoa muuta kuin "Joo-o" tai "Mä en kestä, yhyhyy!". Hauskaa oli myös, että ympärillä jengi näpläsi tietokoneita ja veteli hirsiä samalla kun meidän elämät surkastui ja turisteiltiin kuvien napsimisen muodossa, mikä oli jokseenkin haasteellista kun kuski veteli tuhatta ja sataa pitkin kukkuloita ja vuoria. Kakkoseksi jäi kaikki muut autot ja vaikka matka kestikin pituuteensa nähden kauan, ei se ollut kuskin ajotaidoista (tai nopeudesta) kiinni.

Rotorua hämmensi meitä pikkuisuudellaan aikalailla Aucklandin hulinan ja massiivisuuden jälkeen, mutta omalla söpöllä tavallaan sekin sulatti sydämet. Uusi majapaikkamme löytyi helposti ja pienen akkujen latailun (teknisten vempaiden tällä kertaa) jälkeen lähdettiin etsimään sapuskaa. Ensimmäisenä vastaan tulivat kaikenmaailman Mäkkärit ja Burger Kingit, joista päätettiin suosiolla pysyä kaukana.

"Mitähän me tänään syötäisiin?"

"Rotoruokaa! Höhö!" 

 

Aikamme tarvottua päädyimme Cobb & Co nimiseen mestaan, joka on ymmärryksemme mukaan Uuden-Seelannin vanhimpia ravintolaketjuja. Kannattaa testata jos tänne päin maailmaa eksytte, koska mussuttamamme burgerit olivat tooooooosi makoisia ja ähkykin saatiin kaupanpäälisiksi. Meistä piti huolta sellaiset kolme tarjoilijaa ja vähän väliä oltiin tarkistamassa, että meillä oli kaikki hyvin. Ranskalaisiakin oltaisiin saatu lisää jos oltaisiin mielitty, mutta hyvä kun saatiin alunperinkin lautasella olleet pakotettua alas niin jätettiin santsikierros väliin. Syötyämme mietimme laskupolitiikkaa hetken ja oltiin jännän äärellä, kunnes hoksattiin joidenkin paikallisten dudejen menevän maksamaan laskunsa tiskille sen sijaan, että se oli pyydetty pöytään. Tämä on ilmeisesti yleisempikin tapa Uuden-Seelannin ravintoloissa, että pidetään mielessä vastaisuuden varalle.

Syötyämme kävimme Countdownissa ostamassa pikkupurtavaa sun muita tykötarpeita hotellille. Tässäkin pieni tippi tulevalle Uuden-Seelannin valloittajalle, että ruokaostoksen kannattaa keskittää tähän ketjuun. Kauppoja löytyy joka puolelta maata, hinnat on edulliset ja osa noista on auki peräti ympäri vuorokauden.

Heitettiin pieni iltarinksa Lake Rotoruan kautta ennen kuin palattiin hostelliimme. Joka puolella kohosi vuoria ja kukkuloita, taivas oli niin huisin värinen ettei tosikaan ja kaikki oli vaan niin mielettömän nättiä, ettei itku ollut kaukana. Rantsussa bongattiin myös musta joutsen pulikoimassa, enkä sitten tiedä hämmensikö se enemmän meitä vai me sitä.

Vaikka meneillään on jo neljäs päivä täällä maapallontoisella puolella, niin jollain tavalla tämä päivä tuntuu aloittaneen seikkailumme kunnolla. Auckland on takana, tie avautuu edessäpäin ja nähtävää on paljon! Suunnitelmia kehitellään koko ajan, muttei tässä mitään stressiä. Vain päivä kerrallaan!

Mitä muuta sanottavaa Rotoruasta näillä näppäimillä? Täällä haisee joka paikassa kananmunalta.

Like you do on the top of the world

Noniin tänään olikin sitten vallan mielenkiintoinen päivä eikä kaikki mennyt ihan niin kuin oltiin suunniteltu ja koska suunnitelma B:tä ei tietenkään meidän tuntien ollut olemassakaan, repäistiin sellainen sitten samalla kun syötiin reissun ensimmäiset pizzat! Oli muuten hyvää.

Näkymiä Sky Towerista. Sinistä, eikö?

Suunnitelmahan siis oli tämä; aamulla herätään ja lähdetään ensin kahvin kautta Vodafonen kauppaan puhelimiemme liittymiä tutkimaan ja siitä sitten ostamaan autoa. No ensinäkin kahvila juoksutti meitä pitkin Pernelleä ja Newmarketia, koska tarvittiin kahvila josta saa paitsi hyvää kahvia mutta jossa on myös wi-fi. No aikamme saatiin juosta, mutta lopulta saatiin palkintomme tästä maratonista ja jälleen kerran maailman parhaat kahvit naaman eteen.

Reunalla!

Kahvilasta lähdettiin sitten Vodafonea etsimään ja sitä etsiessä täytyikin juosta koko kaupungin halki aina keskustaan saakka.. ja sielläkin apu löytyi vasta toisesta Vodafonen liikkeestä.. Ja siellä meitä muuten palveli ruotsalainen dude, joka kysyi ruotsiksi puhutaanko kyseistä kieltä. No ei puhuttu.

Keskusta-aluetta.

Siinä samalla kierrettiin jonnekin Hornan tuutin toiselle puolelle etsimään sitä mestaa, josta autoa ostettaisiin. Kun lopulta päästiin paikalle oli meitä vastassa kaksi mukavaa herrasmiestä.. mutta autot vaan olivat tällä hetkellä yli budjettimme ja myyjä sitä sanoikin että nyt on kesän alkajaisiksi sellainen kausi että autoja menee paljon ja pahoitteli ettei niitä ihan pikkuisimpia autoja ole nyt saatavilla. Jätettiin siis auto ostamatta ja lähtiin hiomaan tätä hienoa suunnitelna B:tä.

Tää unohtu eilen laittaa! Lihansyöjä-tirpat syö leopardin ruokia.

Pizzaa syödessämme tultiin sitten tälläiseen epämääräiseen lopputulokseen; kyllä asioilla on tapana järjestyä ja jos vain jotenkin päästään 10.12 mennessä Wellingtoniin niin kaikki on hyvin.. Ja no julkiset kulkee ja ainahan sitä kaaraa voi vuokratakin pariksi päiväksi sieltä sun täältä. Ostettiin myös pari kivaa opusta meitä auttamaan tässä suuren kakkossuunnitelman kasaamisessa ja kieltämättä helpotti meininkiä aika paljon! Oikeastaan nyt jos asiaa ajattelee ja seikkailuhenki on korkealla niin.. melkein tämä on vain parempi ettei saatu sitä autoa! Säästetään nyt siinä sitten, ei tarvitse maksaa bensoja eikä stressata saadaanko kaara myydyksi tammikuussa. Eikä ole niin kiire palata Aucklandiin vaikka siis ihana kaupunki tämä nyt onkin!

Nyt on meinaan suunnitelmia toisen perään!

Ihanasta kaupungista mieleen kun tämä suuri suunnitelmamme (hah) oli hiottu täydelliseksi (juu elikkäs) niin päätettiin lähteä katsastamaan Aucklandin sydän eli Sky Tower. Hassua sinänsä että eteläisen pallonpuoliskon korkeimpaan torniin päästäkseen pitää ensin lähteä maan alle ja sitten vasta ylös.. Siellä tornissa sitten juotiin makoisat jääkahvit ja nautittiin näkymistä aina jossain 220 metrissä saakka. Ai että! Luvattiin tulla toistekin tammikuussa...

Sinistä.

Willu käski muistuttaa että pitää tunkea kiva täti tänne jonnekin väliin joten tässä tulee; Sky Toweria kierrellessämme joku mummeli sanoi Willua darlingiksi, mikä siis hämmensi aikamoisesti koska Suomessa moista kieltä mummoilta saa harvoin odottaa.. Varsinkaan jos olet ensin seissyt sellaisen tiellä pari minuuttia. Willu käski muistuttaa myös toisesta täti-ihmisestä nimittäin Queen streetillä istuskellessamme joku täti tuli ottamaan meistä valokuvan, koska näytettiin niin pinkeiltä ja hassuilta. True story.

Täs pari doottia ilman suunnitelmia.

Aaah! Hämmennettiin muuten myös jotain randomia setäihmistä. Sky Toweria kiertäessämme siellä jossain 220 metrissä, siinä lattiassa oli sellaisia lasisia osia joista näki alas ja joiden päällä pystyi seisomaan. Noh ilmeisesti ilmeeni oli melkoisen ikimuistoinen kun sellaisen päälle astuin, koska vieressä seissyt herrasmies repesi nauramaan ja siinä sitä sitten hekoteltiin kuinka näytin hölmöltä. Eikä siinä mitään, hauskaa oli! Oikein leppoisa dude!

Only sky is the limit!

Tää katti on tervehtiny meit joka päivä ku ollaa kotiuduttu!

Kotiin talsittiin sitten joidenkin.. hämmentävien pulujen valloittaman puiston kautta. Ne pulut oikeasti söi tavaraa toistensa suusta ja.. pomppi toistensa niskassa. Kirjaimellisesti. En valitettavasti ehtinyt tätä ikuistamaan, koska olin perin hämmentynyt moisesta käytöksestä. Voi pulududeja.

Puun halaaja..

.. ja rölli.

Btw. Emme voi sanoa tätä liikaa; Aucklandissa mihin tahansa lähdetkin niin kävelet aina ylämäkeen. Kun lähdet kotoa keskustaan, vastassa on ylämäki. Kun lähdet keskustasta kotiin on vastassa taas ylämäki. Ja kun puhutaan ylämäistä niin puhutaan siis sellaisista melkein 90 asteen mäistä eikä mistään leppoisista pikkumäistä joihin Suomessa törmää. True story.

Täs meidän kotikatu, jonka mäki ei kyl pääse oikeuksiisa.

Ja täs meidän koti!

Kotona sitten pohdittiin että mitäs hittoa sitä huomenna tehtäisiin kun huone pitää luovuttaa kello kymmenen eikä oikein.. ole kulkuneuvoa ulos kaupungista. No, päädyttiin sitten ostamaan bussiliput Rotoruaan. Ja sieltä otettiin hostelli. Ja saatettiin ostaa myös pari lippua Matamata-tripille.. Huomisesta tulee siis jännä päivä. Katsotaan mistä me vielä itsemme löydetäänkään..

Let the wind carry us!

Aamun sarastus Suomen jäädessä taakse

Hong Kongin syvän hiljaisuuden jälkeen matka jatkui sitten vielä kymmenisen tuntia kohti Aucklandia ja tosiaan viimeisen välin lentoyhtiönä toimi Air New Zealand, jolle pitäisi kirjoittaa vähintään tuhat rakkausrunoa. Ensinäkin lentokone itsessään; jalat mahtuivat jopa allekirjoittaneella (Mira) suoraksi edessä olevan penkin alle, mikä on todellakin luksusta ja helpotti pitkää lentoa huomattavasti! Toisekseen stuertit pitivät meistä huolta kuin omista lapsista ja, toki kulttuurellinen juttu mutta kuitenkin, aina kysymykset ja vastaukset alkoivat tai päättyvät sanoihin “darling” ja “love”, mitkä tietysti hymyilyttivät ainakin meitä. Siitä mieleen koneessa oli myös kaksi muuta suomalaista ja oho ne istui meidän edessä! Hauska hetki muuten oli se kun yksi stuerteista tajusi meidän kaikkien olevan Suomesta ja kysyi tunnetaanko me toisemme ja molemmat porukat vastasivat suomalaisittain “ei”... ja siihen loppui se keskustelu tai tutustuminen, haha!

Kuten tuossa Hong Kongissa pähkäiltiinkin niin kyllä sieltä koneen leffatarjonnasta löytyi sekä Hobitit että LotRit (ja lauma muita Wetan tuotoksia) ja näille kaikille oli omistettu oma “New Zealands choice”-kategoria. Päädyttiin sitten pitämään LotR-maratonia, joskin nukuttiin kaksi tuntia ekasta leffasta ja enemmän tai vähemmän tokasta.. ja no kolmas jäi loppujen lopuksi katsomatta koska aika loppui, joten voikohan tätä nyt edes maratoniksi sanoa.. Yritys ainakin ja aika meni nopeasti!

Kiinalaisista päätellen tämä on Amsterdamista.

Sanotaanko niin että tämän reissun sisäistäminen on yhä kesken ja Aucklandiin laskeutuminen meni melko rauhanomaisesti, mitä nyt pientä friikkausta oli huomattavissa. Telttamme joutui paikallisen lain syynättäväksi, jottei se toisi mukanaan liiallista määrää suomalaista pask-.. maaperää ja romuttaisi koko maan ekosysteemiä. Takaisin saatiin se kuitenkin ja oli muuten superihanat virkailijat meitä vastassa! Ei melkein jännittänyt yhtään.. Ja siinä telttaa odotellessamme bongattiin ensimmäinen kääpiö!

Täs me ja Durinin väkeä!

Kääpiöistä mieleen Air New Zealand on tehnyt kaksi Hobittiin liittyvää turvallisuusvideota, joista uudempaa saatiin ihastella tänään koneessa.. Tai siis eilen.

Jotain pikku naposteltavaa Hong Kongin loungessa.

Lentokentältä suunnattiin jonkun vihertaksin voimin City Garden Lodge-majataloomme, jonka räjäytimme kamoinemme alta puolessa tunnissa minkä jälkeen lähdettiin etsimään paikallisia puhelinliittymiä. Samalla matkaan lähti myös kaksi jäätävän kokoista tyynyä, pari makuupussia, makuualustat ja retkeilyastiasto. Nyt kun saadaan auto niin hankitaan sinne myös vedenkeitin ja sitten voidaan dorkailla luonnon armoilla! Tuli myös huomattua kuinka mäkinen kaupunki Auckland on. Kaikki kadut joko nousevat tai laskevat ja mäet ovat tosiaan jyrkkiä! Nimimerkillä hiking in new zeeealaand.

Käytiin tänään myös vähän Downtownissa tutkimassa ja nauttimassa kahvia.. ja etsimässä ruokakauppa, jota saikin hetken aikaa metsästää. Melko ajoissa kuitenkin palattiin takaisin majapaikkaamme koska väsymys alkaa ottamaan ylivaltaa. Nyt röhnötetään pienessä söpössä kämpässämme ja pohditaan mihin huominen meidät viekään..

Just äsken otettu kuva meidän ikkunasta just nyt.

Tässä mielentilassa ei kai ole muuta sanottavaa. Ainiin! Ehdittiin kävellä ehkä kilsa kun jotkut paikalliset pikkupojat halus meidän viskaavan niille niiltä karanneen pallon takaisin.. yli aika hurjan liikenneväylän. Siitä mieleen vasen kaista vaikuttaa jo nyt autottomana aika jännältä, liikenneympyrät sitäkin jännemmältä eikä sovi unohtaa sitäkään että ratti tulee olemaan tietysti väärällä puolella..

Nyt menemme nukkumaan koska en tajua enää itsekään tekstiäni.. Öitä! Tai siis.. hyvää päivän jatkoa!

Remember what Bilbo used to say...

“Remember what Bilbo used to say: It's a dangerous business, Frodo, going out your door. You step onto the road, and if you don't keep your feet, there's no knowing where you might be swept off to.”

Kuten edellisessä merkinnässä lupailtiin, seuraava (eli tämä) merkintä tulee Hong Kongista! Meillä on täällä vielä rutkasti aikaa ennen kun kone lähtee siinä 17:50 paikallista aikaa kohti Aucklandia! Nythän kello on tosiaan kahdeksan aamulla ja päivä on kai perjantai...

Täs me Amsterdamin koneessa!

Mitenkäs reissu sitten on alkanut? Värikkäästi ja monivaiheisesti, sillä ei me ehditty edes lentokentälle asti kun bussin ilmastointi (or something like that) alkoi savuttamaan ja meidän piti ulostautua bussista, ennen kuin se räjähtäisi tai mitään muuta yhtälailla arvattavissa olevaa. Oltiin kuitenkin ajoissa liikkeellä ja korvaava bussi saapui abouttiarallaa kymmenessä minuutissa joten ei kai siinä mitään. Paitsi, että ykkös terminaalin kohdalla tuon bussit ovet alkoivat valskaamaan että silleenkä. Kovasti oltiin kuitenkin sitä mieltä, että huono päivä oli kuljettajalla eikä meillä.

Tekniikan ihmelapsia kuin olemme pällistelimme aikamme huulet pyöreinä automaatti check-iniä, mutta lopulta meillä oli liput käsissämme ja saatoimme siirtyä kansainväliselle alueelle ja sitä kautta pois Suomen maaperältä. I DID MY WAITING!!! 13 YEARSS!!! IN FINLAND!!!

Täs Mira ja superkallis Helsinki-Vantaan katkarapuleipä.

Katsellessamme ikkunasta Helsingin etääntyviä valoja tuli myös sanottua hyvästit suoraan sydämenpohjasta: ei tule ikävä.

Matkalla Amsterdamiin nautimme Finnairin tarjoamasta hienosta menusta: kämäistä kahvia ja vettä. Onneksi siinä lähtöhepulissa aika kului nopeasti ja ennen kuin huomasimmekaan olimme jo heittämässä rinksaa Amsterdamin lentokentällä.

Amsterdamissa tietty portit olivat toisistaan melkein niin kaukana kuin mahdollista, joten päästiin siinä kivalle pikku aamulenkille.Suht helposti se löytyikin ja maamerkkinä toimi lauma aasialaisia, jotka olivat löytäneet jo tiensä portille.

"Me ja miljoona kiinalaista! Ha ha! Hei kiinalaiset, miten menee?"
"No Kiinaan menee! heheHAHHAHAA!"
Ja niinhän sitä mentiin.

Damista Hong Kongiin meidät kuljetti Cathay Pacific Airways. Heti aluksi tarkistettiin, että tavarat olivat selvinneet vaihdosta ja olivat edelleen menossa mukana. Hyvä tietää, etteivät kamppeet ainakaan Euroopan kamaralle jääneet! Kyllä tuli kahdelle idiootille turvallinen fiilis ja meistä pidettiin hyvä huoli koko lennon ajan. Tasaisin väliajoin oltiin tarjoamassa ruokaa ja kun Willun maha alkoi vetää ripaskaa siinä kävi sitten useampikin stuertti kiikuttamassa karkkia, vettä ja oksennuspusseja sekä antamassa hyviä neuvoja. Oli turvallisempi olo kuin Suomen arvauskeskuksissa... Willun osalta lähes koko matka meni torkkuen siinä Mira jutteli ikkunapaikalla istuvan hollantilaisen duden kanssa, joka oli menossa yllättämään tyttöystävänsä Filippiineille. Lisäksi Mira katseli Hobittia mikä ei tässä vaiheessa enää ketään jaksa yllättää... (Tässä välissä oli tauko kun tajuttiin, että screenillä vipeltää kiivin poikasia ja Uuden-Seelannin maisemia). Mutjoo, seuraavaksi Air New Zealandin kyyditsemänä kohti Aucklandia ja kuka tietää, ehkä päästään vielä matsaamaan katsellaanko lennolla Hobittia vai Sormusten herraa...

Täs me Honkkarin loungessa.

Nyt ollaan tosiaan Honkkarissa asti. Passin ja laukkujen tarkastukseen jonottaessa Willu sattui vilkaisemaan ikkunasta pihalle ja tipautti leukansa polviin. Mira lagasi hetken ja mietti, että onpa jännän muotoisia pilviä ennen kuin tajusi, että siellä lasin toisella puolella aamunhämyn ja pilvien seassa avautui kaunista ja jylhää vuorimaisemaa. Vastaavaa onkin luvassa seuraavat pari kuukautta ja Uuden-Seelannin vuorijonot tuskinpa vain häviävät loistossaan noille, jotka nytkin voimme nähdä ikkunasta.

Tällä hetkellä istuskellaan Plaza Premiun Loungessa ja vedetään napaan kaikkea, mihin käsi vain yltää. Vähän hämmentää, että täällä on ihan helkkarin hiljaista ja rauhallista mikä ei oikein vastaa kuvaa Hong Kongista, vaikka varmasti tuolla kaupungissa meininki onkin erilainen. Tuntuu vain vaikealta käsittää, että ollaan nyt selvitty tänne asti. Alle vuorokausi niin ollaan perillä!

P.S. Meidän bloggeri on tällä hetkellä kiinaksi! o.o