Täällä taas muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen! On ehtinyt tapahtua kaikenlaista ja sitten ei oikeastaan yhtään mitään. Vietettiin meiksin eli Willun synttäreitä Paihiassa lahnaillen... vaikka toisaalta heitettiin kyllä kymmenen kilsan lenkki kun käveltiin Haruru Fallseille ja takaisin. Nautiskeltiin siinä aikamme maisemista ja lähdettiin sitten takaisin majapaikkaan. Mutta joo... hieman käsitys lahnauspäivästä päässyt muuttumaan Uudessa Seelannissa ollessa tai jotain?
High above the clouds somewhere...
Maanantaina sitten reissattiin viimeisen kerran (tämän reissun osalta) ja tultiin takaisin tänne mistä kaikki alkoi, eli Aucklandiin. Maanantaina ja tiistaina ei mitään erikoisen jännää tehty, mitä nyt ravattiin isointa kauppakatua edestakaisin ja jätettiin viimeisiä roposiamme vähän sinne tänne. Mira sai esim. Rocky -julisteen ja nyt se on onnellinen.
"That was so awesome!!"
Falling's just like flying except there's a more permanent destination.
Tänään keskiviikkona aloitettiin päivä painamalla leffateatteriin (matkaa hostellilta n. 800 metriä...) katsomaan Hobittia koska no... one last time ja silleen. Tarkoitus oli alunperin katsoa tuo IMAXina koska Aucklandissa nyt sattuu olemaan Uuden Seelannin ainut IMAX -teatteri, mutta tyypillistä meidän tuuria ettei tälle päivälle ollut IMAX -näytöstä. No, perus 3D HFR oli oikein kaunis ja MasterCard Wednesdayn ansiosta liput olivat halvat kuin nakki ja saatiin vielä pikkuiset pop cornit kaupanpäälisiksi! Pakko sanoa, että allekirjoittaneelle puski leffan loppupuolella aika karusti Uusi Seelanti feelsit naamalle. Hobitti kuitenkin alunperin meidät tänne lähetti ja nyt on enää vain joitakin tunteja aikaa ennen kuin pitäisi lähteä lentokentälle ja sanoa väliaikaiset hyvästit Uudelle Seelannille.
Lihansyöjä-tirppoja ja "Mis mä oon?"-jutun alkulähteillä
In a hole in the ground, there lived a hobbit..
I will not hide behind the wall of stone while others eat our pizza FOR US!!
Poiketaan nyt hetkeksi siitä tosiasiasta, että lähtö Losiin on vain muutamien tuntien päässä. Hobitista selvittyämme maleksimme hiljalleen kohti SkyToweria, jossa vierailimme jo reissun alkuvaiheilla. Palautetaanpa nyt mieleen, että kyseessä on eteläisen pallonpuoliskon korkein torni josta on totisesti varsin upeat ja laajat näköalat Aucklandiin.
Fat Dogin sorsa, joka huolehti kahvinsaannistamme.
Taupo, jossa kaikki vain lahosi käsiin.
Mikä olisi erinomainen tapa päättää seikkailu Uudessa Seelannissa? Mikä olisi erinomainen tapa helpottaa sitä tuskaa, joka syntyy kun Hobitti järsii sielua palasiksi? No hypätä alas tornista tietty! Vähän niin kuin Fili konsanaan, paitsi meitä ei ollut Azog viskomassa alas... Manu Bennett aka real-life Azog on tosin samassa kaupungissa paraikaa joten... close enough? Ja nyt dudet ei tulla itkemään, ettei spoilereista varoitettu. Teillä on ollut yli kuukausi aikaa käydä katsomassa Hobitti, joten armoa ei tunneta!
I should've known..
All the Hobbit feels!
Hyppyaika oli varattu neljäksi, joten siitä parikymmentä minuuttia etukäteen mennä hytistiin tiskille sanomaan, että hei meillä on aika varattu SkyJumpille. Ensin täytettiin kivasti ja pahaenteisesti jotkin kaavakkeet, joissa vakuutettiin tietävämme mihin olemme ryhtymässä... ei sillä että oltaisiin oikeastaan tiedetty. Sitten istuttiin penkille tutisemaan ja odottamaan dudea, joka auttaisi meidät alkuun.
We don't have parasites..!!
.. We are parasites!!
Kun saatiin dudemme paikalle heivattiin ensin kamat säilytyslokeroon ja luovuttiin kaikesta, mikä voisi mahdollisesti pudota matkalla alas. Tuo dude sitten autttoi meille haalarit ja turvavaljaat päälle ja punnitsi meidät kuin sisäfileet lihatiskillä konsanaan. Nyt meidän painot lukee kauniisti iholla, tässä touhussa ei kauheasti kannata kainoilla painonsa puolesta koska se on tietty aika olennaista, että vaijeri voidaan säätää oikein jokaiselle hyppääjälle tai jotain... En mä nyt niin tarkkaan ole asiaan perehtynyt.
Let's hunt some dwarves!
Costume Trial
Kuiteskiin seuraavaksi matkattiin jo kohti hyppytasannetta, joka oli siinä 192 metrissä. Ylhäällä siirryimme seuraavien dudejen huomaan ja allekirjoittanut asteli suden suuhun ensimmäisenä. Vaijeri jonka varassa alas mentäisiin iskettiin paikalleen, kamera lauloi ja yksi tuollainen mokoma kiinnitettiin vielä ranteeseenkin. Sitten käveltiinkin jo lankkua pitkin kuin oltaisiin haikaloille syöttämässä... pudotus vaan oli aika helkutisti korkeampi kuin yhdestäkään merirosvolaivasta.
The Kings and Queens under the Ocean
Vauvakiwit. Kuivutaan edelleen Franz Josefin jäljiltä.
Sitten vielä viimeiset turvacheckit ja lähtöselostukset, joista ymmärsi vain etäisesti osan kaikelta siltä tutinalta... sitten se olikin menoa. Jokin pieni nytkähdys vatsanpohjassa siinä tuntui, mutta kaikkiaan vapaapudotuksen tunne oli aivan mieletön. Miten tuota nyt edes kuvailisi? Ihan uskomaton tunne, ei millään tavalla epämukava ja kaikki jännityskin unohtui hyppypaikalle, joten saattoi vain keskittyä nauttimaan vauhdinhuumasta... Ja sitten se oli ohi, ehkä kymmenen sekuntia itse pudotusta ja that's it. Alhaalla dude auttoi meiksin irti vaijerista ja tutisutin itseni penkille odottamaan, että tuo toinenkin pakara löytäisi tiensä alas. Ja sieltä se sitten tuli ja lankesi kauniisti polvilleen.
Siinä ne vaan möllöttää. Mordorin vuoret.
Tämä on nyt sitä itseään. Franz Josef, why us?
Kun oltiin molemmat päästy alas ja lähdössä jo poispäin tuo dude kysyi meiltä, että huvittaisiko mennä uudelleen, päästäisiin ihan ilmaiseksi kun yläkerran dudeilla ei siinä ilmeisesti muutakaan tekemistä ollut kuin heitellä tyhmiä nörttituristeja alas tornista. Hetken pällisteltiin haavit auki ja sitten oltiinkin jo menossa uusintakierrokselle. Hisseillä meitä vastaan tuli joku turistiletka jonka seasta yksi pikkujeppe pysähtyi katsomaan meitä kuin mitäkin supersankareita, lätkäisi kädet naamalleen ja sanoi jotain sen suuntaista kuin “That was awesome!”. Me vaan naureskeltiin että juu me tiedetään, siksi mennäänkin uudestaan.
Road goes ever on and on..
Kingstonin tyylikkäin jouluteltta.
Meiksille kakkoskierros ei oikeastaan poikennut muuten paljon ensimmäisestä, paitsi että jutun juonen tiesi jo eikä sitä älytöntä tärinää ollut enää. Saattoi vain päästää irti kun lupa annettiin ja nauttia vielä kerran näköalasta ja tunteesta. Yksi parhaimpia kokemuksia ikinä, mutta niitä taitaa olla koko trippi pullollaan...
Milford Sound
Ainii osa näist putouksist oli Rivendellin putouksii.
Kun oltiin molemmat taas alhaalla, heivattiin haalarit ja valjaat pois niskasta ja kipiteltiin tiskille tsekkaamaan, millaisia valokuvia ja videota meistä oli tarjolla... Vasta tässä vaiheessa selvisi, että se käteen isketty kamera oli itseasiassa videokamera eikä suinkaan peruskamera, joka sniikisti ottaisi muutaman kuvan sieltä täältä... Nuo kuvat ja videot eivät mitään hirmuisen kaunista katseltavaa ole, mutta ostettiin silti mukaan. Ei kai sitä voi odottaa miltään missiltä näyttävänsä kun syöksyy alas lähes 200 metristä?
Fist sized cookie has the only right.
Oho kato Caradhras.
... missä?
SkyJump salli meidän palata vielä ilmaiseksi ylös näköalatasanteelle nauttimaan maisemista. Maisemakuvat tuli räpsittyä jo edellisellä vierailulla, joten painelimme pienen rinksan heiton kera kahvilaan lipittämään jääkahvia ja miettimään, mitä taas oikein tapahtui. Hissidude joka muuten otti vastaan meidän vapaaliput julisti koko muulle hissille, mitä oltiin tehty ja kaikki oli ihan et “wooooow”. Varsin hämmentävää. Joukossa oli myös dude, joka oli matkalla tekemään SkyJumpia ja katsottiin velvollisuudeksemme toivottaa tuolle onnea.
"No man can kill me.. au!"
Sinä, minä ja pikku-kornit
Maailman laidalla
Kahvilla istuessamme joku pariskunta, joka oli ollut tekemässä SkyWalkia (eli lyhyesti sanottuna kävelemässä SkyTowerin ulkotasannetta ympäri vaijerien varassa samasta korkeudesta mistä SkyJump hypätään) samoihin aikoihin kun meiksit viskoi itseään alas, tuli juttusille. Vaihdettiin siinä jokunen sana ja hämmennyttiin lisää, kun nuo olivat ihan fiiliksissä siitä mitä oltiin juuri tehty. Oli hauskaa myös todeta, että hypättiin tornista itseasiassa kahdesti... Mira oli jopa ikuistettu noiden kameralle muutamaan kuvaan. Hämmentävää sekin, mutta ainakin on lisää todistusaineistoa! Kultiin, että näköalatasanteella oleva laskuri joka laskee aikaa seuraavaan hyppyyn oli mennyt pimeäksi kesken lähtölaskennan, eikä hyppääjää sitten kuulunut. Ilmeisesti se dude jota me kovasti yritettiin rohkaista ei pygennytkään. Ehkä meidän rohkaisuilla olikin käänteinen vaikutus...? Mene ja tiedä.
One does not simply walk into Mordor.. oh wait, they do.
Mordor, the one place in Middle-Earth.. you actually want to see.
Shampanjaa Wai-O-Tapussa!
SkyTowerilta lähdettiin metsästämään maailman toisiksi ansaituinta pizzaa. Aikamme Queen Streetiä palloiltuamme sopiva mesta löytyi ja pian mussutimmekin jo onnellisina viimeistä ehtoollistamme Aucklandin taivaan alla. Fiilis oli haikea, mutta samalla tajuttoman onnellinen.
Get off the road!! Quickly!
Under hill and over hill..
No regrets!
Tunnit Uudessa Seelannissa ovat käymässä vähiin. Tämä vajaat kaksi kuukautta on mennyt ihan mielettömän nopeasti ja se muistojen määrä, mikä mukaan oon tarttunut on ihan mieletön. Odotukset Uutta Seelantia kohtaan olivat kovat ja nyt ne on lunastettu ja ylitetty moninkertaisesti. Tässä on kaverina linkitetty tuo Viiden armeijan taistelun ohessa nähty 'Thank You New Zealand' video, eikä voi kuin sanoa, että siitä on totta joka sana. Jokainen päivä täällä on ollut elämys, paikalliset jaksavat aina hämmästyttää ystävällisyydellään ja positiivisella energiallaan. Ollaan nähty uskomattomia asioita ja tehty juttuja, joista ei vielä kuukausia sitten osattu edes unelmoida. Ollaan vietetty hyisiä öitä teltassa, hämmennetty ihmisiä, hämmennytty itse, hypätty tornista, kiivetty vuorelle ja vaikka mitä... Mikä ehkä tärkeintä, ollaan päästy näkemään Keski-Maa kaikessa todellisuudessaan... Vaikka elokuvat jäisivätkin tähän, Keski-Maa elää ja potkii täällä täydellä teholla.
Tältä osin reissu on lunastanut kaikki odotukset ja tämän hetkisille tunteille on vaikea löytää edes sanoja... Se, miten hyvin tänne on sopeutunut on uskomatonta. Loppujen lopuksi tässä ei ehkä olekaan ollut kyse matkasta, koska kokoajan on tuntunut siltä, että on paikassa mihin todella kuuluu. Saatte syyttää liioittelusta, mutta Uutta Seelantia voi hyvällä omatunnolla kutsua kodiksi. Kiitos Uusi Seelanti tästä ajasta, joka ei koskaan unohdu. Huomenna me lähdemme vain, että voimme jonain toisena päivänä palata takaisin.
Noniin tänään olikin sitten vallan mielenkiintoinen päivä eikä kaikki mennyt ihan niin kuin oltiin suunniteltu ja koska suunnitelma B:tä ei tietenkään meidän tuntien ollut olemassakaan, repäistiin sellainen sitten samalla kun syötiin reissun ensimmäiset pizzat! Oli muuten hyvää.
Näkymiä Sky Towerista. Sinistä, eikö?
Suunnitelmahan siis oli tämä; aamulla herätään ja lähdetään ensin kahvin kautta Vodafonen kauppaan puhelimiemme liittymiä tutkimaan ja siitä sitten ostamaan autoa. No ensinäkin kahvila juoksutti meitä pitkin Pernelleä ja Newmarketia, koska tarvittiin kahvila josta saa paitsi hyvää kahvia mutta jossa on myös wi-fi. No aikamme saatiin juosta, mutta lopulta saatiin palkintomme tästä maratonista ja jälleen kerran maailman parhaat kahvit naaman eteen.
Reunalla!
Kahvilasta lähdettiin sitten Vodafonea etsimään ja sitä etsiessä täytyikin juosta koko kaupungin halki aina keskustaan saakka.. ja sielläkin apu löytyi vasta toisesta Vodafonen liikkeestä.. Ja siellä meitä muuten palveli ruotsalainen dude, joka kysyi ruotsiksi puhutaanko kyseistä kieltä. No ei puhuttu.
Keskusta-aluetta.
Siinä samalla kierrettiin jonnekin Hornan tuutin toiselle puolelle etsimään sitä mestaa, josta autoa ostettaisiin. Kun lopulta päästiin paikalle oli meitä vastassa kaksi mukavaa herrasmiestä.. mutta autot vaan olivat tällä hetkellä yli budjettimme ja myyjä sitä sanoikin että nyt on kesän alkajaisiksi sellainen kausi että autoja menee paljon ja pahoitteli ettei niitä ihan pikkuisimpia autoja ole nyt saatavilla. Jätettiin siis auto ostamatta ja lähtiin hiomaan tätä hienoa suunnitelna B:tä.
Tää unohtu eilen laittaa! Lihansyöjä-tirpat syö leopardin ruokia.
Pizzaa syödessämme tultiin sitten tälläiseen epämääräiseen lopputulokseen; kyllä asioilla on tapana järjestyä ja jos vain jotenkin päästään 10.12 mennessä Wellingtoniin niin kaikki on hyvin.. Ja no julkiset kulkee ja ainahan sitä kaaraa voi vuokratakin pariksi päiväksi sieltä sun täältä. Ostettiin myös pari kivaa opusta meitä auttamaan tässä suuren kakkossuunnitelman kasaamisessa ja kieltämättä helpotti meininkiä aika paljon! Oikeastaan nyt jos asiaa ajattelee ja seikkailuhenki on korkealla niin.. melkein tämä on vain parempi ettei saatu sitä autoa! Säästetään nyt siinä sitten, ei tarvitse maksaa bensoja eikä stressata saadaanko kaara myydyksi tammikuussa. Eikä ole niin kiire palata Aucklandiin vaikka siis ihana kaupunki tämä nyt onkin!
Nyt on meinaan suunnitelmia toisen perään!
Ihanasta kaupungista mieleen kun tämä suuri suunnitelmamme (hah) oli hiottu täydelliseksi (juu elikkäs) niin päätettiin lähteä katsastamaan Aucklandin sydän eli Sky Tower. Hassua sinänsä että eteläisen pallonpuoliskon korkeimpaan torniin päästäkseen pitää ensin lähteä maan alle ja sitten vasta ylös.. Siellä tornissa sitten juotiin makoisat jääkahvit ja nautittiin näkymistä aina jossain 220 metrissä saakka. Ai että! Luvattiin tulla toistekin tammikuussa...
Sinistä.
Willu käski muistuttaa että pitää tunkea kiva täti tänne jonnekin väliin joten tässä tulee; Sky Toweria kierrellessämme joku mummeli sanoi Willua darlingiksi, mikä siis hämmensi aikamoisesti koska Suomessa moista kieltä mummoilta saa harvoin odottaa.. Varsinkaan jos olet ensin seissyt sellaisen tiellä pari minuuttia. Willu käski muistuttaa myös toisesta täti-ihmisestä nimittäin Queen streetillä istuskellessamme joku täti tuli ottamaan meistä valokuvan, koska näytettiin niin pinkeiltä ja hassuilta. True story.
Täs pari doottia ilman suunnitelmia.
Aaah! Hämmennettiin muuten myös jotain randomia setäihmistä. Sky Toweria kiertäessämme siellä jossain 220 metrissä, siinä lattiassa oli sellaisia lasisia osia joista näki alas ja joiden päällä pystyi seisomaan. Noh ilmeisesti ilmeeni oli melkoisen ikimuistoinen kun sellaisen päälle astuin, koska vieressä seissyt herrasmies repesi nauramaan ja siinä sitä sitten hekoteltiin kuinka näytin hölmöltä. Eikä siinä mitään, hauskaa oli! Oikein leppoisa dude!
Only sky is the limit!
Tää katti on tervehtiny meit joka päivä ku ollaa kotiuduttu!
Kotiin talsittiin sitten joidenkin.. hämmentävien pulujen valloittaman puiston kautta. Ne pulut oikeasti söi tavaraa toistensa suusta ja.. pomppi toistensa niskassa. Kirjaimellisesti. En valitettavasti ehtinyt tätä ikuistamaan, koska olin perin hämmentynyt moisesta käytöksestä. Voi pulududeja.
Puun halaaja..
.. ja rölli.
Btw. Emme voi sanoa tätä liikaa; Aucklandissa mihin tahansa lähdetkin niin kävelet aina ylämäkeen. Kun lähdet kotoa keskustaan, vastassa on ylämäki. Kun lähdet keskustasta kotiin on vastassa taas ylämäki. Ja kun puhutaan ylämäistä niin puhutaan siis sellaisista melkein 90 asteen mäistä eikä mistään leppoisista pikkumäistä joihin Suomessa törmää. True story.
Täs meidän kotikatu, jonka mäki ei kyl pääse oikeuksiisa.
Ja täs meidän koti!
Kotona sitten pohdittiin että mitäs hittoa sitä huomenna tehtäisiin kun huone pitää luovuttaa kello kymmenen eikä oikein.. ole kulkuneuvoa ulos kaupungista. No, päädyttiin sitten ostamaan bussiliput Rotoruaan. Ja sieltä otettiin hostelli. Ja saatettiin ostaa myös pari lippua Matamata-tripille.. Huomisesta tulee siis jännä päivä. Katsotaan mistä me vielä itsemme löydetäänkään..
Hong Kongin syvän hiljaisuuden jälkeen
matka jatkui sitten vielä kymmenisen tuntia kohti Aucklandia ja
tosiaan viimeisen välin lentoyhtiönä toimi Air New Zealand, jolle
pitäisi kirjoittaa vähintään tuhat rakkausrunoa. Ensinäkin
lentokone itsessään; jalat mahtuivat jopa allekirjoittaneella
(Mira) suoraksi edessä olevan penkin alle, mikä on todellakin
luksusta ja helpotti pitkää lentoa huomattavasti! Toisekseen
stuertit pitivät meistä huolta kuin omista lapsista ja, toki
kulttuurellinen juttu mutta kuitenkin, aina kysymykset ja vastaukset
alkoivat tai päättyvät sanoihin “darling” ja “love”, mitkä
tietysti hymyilyttivät ainakin meitä. Siitä mieleen koneessa oli
myös kaksi muuta suomalaista ja oho ne istui meidän edessä! Hauska
hetki muuten oli se kun yksi stuerteista tajusi meidän kaikkien
olevan Suomesta ja kysyi tunnetaanko me toisemme ja molemmat porukat
vastasivat suomalaisittain “ei”... ja siihen loppui se keskustelu
tai tutustuminen, haha!
Kuten tuossa Hong Kongissa
pähkäiltiinkin niin kyllä sieltä koneen leffatarjonnasta löytyi
sekä Hobitit että LotRit (ja lauma muita Wetan tuotoksia) ja näille
kaikille oli omistettu oma “New Zealands choice”-kategoria.
Päädyttiin sitten pitämään LotR-maratonia, joskin nukuttiin
kaksi tuntia ekasta leffasta ja enemmän tai vähemmän tokasta.. ja
no kolmas jäi loppujen lopuksi katsomatta koska aika loppui, joten
voikohan tätä nyt edes maratoniksi sanoa.. Yritys ainakin ja aika
meni nopeasti!
Kiinalaisista päätellen tämä on Amsterdamista.
Sanotaanko niin että tämän reissun
sisäistäminen on yhä kesken ja Aucklandiin laskeutuminen meni
melko rauhanomaisesti, mitä nyt pientä friikkausta oli
huomattavissa. Telttamme joutui paikallisen lain syynättäväksi,
jottei se toisi mukanaan liiallista määrää suomalaista pask-..
maaperää ja romuttaisi koko maan ekosysteemiä. Takaisin saatiin se
kuitenkin ja oli muuten superihanat virkailijat meitä vastassa! Ei
melkein jännittänyt yhtään.. Ja siinä telttaa odotellessamme
bongattiin ensimmäinen kääpiö!
Täs me ja Durinin väkeä!
Kääpiöistä mieleen Air New Zealand
on tehnyt kaksi Hobittiin liittyvää turvallisuusvideota, joista
uudempaa saatiin ihastella tänään koneessa.. Tai siis eilen.
Jotain pikku naposteltavaa Hong Kongin loungessa.
Lentokentältä suunnattiin jonkun
vihertaksin voimin City Garden Lodge-majataloomme, jonka räjäytimme
kamoinemme alta puolessa tunnissa minkä jälkeen lähdettiin
etsimään paikallisia puhelinliittymiä. Samalla matkaan lähti myös
kaksi jäätävän kokoista tyynyä, pari makuupussia, makuualustat
ja retkeilyastiasto. Nyt kun saadaan auto niin hankitaan sinne myös
vedenkeitin ja sitten voidaan dorkailla luonnon armoilla! Tuli myös
huomattua kuinka mäkinen kaupunki Auckland on. Kaikki kadut joko
nousevat tai laskevat ja mäet ovat tosiaan jyrkkiä! Nimimerkillä
hiking in new zeeealaand.
Käytiin tänään myös vähän
Downtownissa tutkimassa ja nauttimassa kahvia.. ja etsimässä
ruokakauppa, jota saikin hetken aikaa metsästää. Melko ajoissa
kuitenkin palattiin takaisin majapaikkaamme koska väsymys alkaa
ottamaan ylivaltaa. Nyt röhnötetään pienessä söpössä
kämpässämme ja pohditaan mihin huominen meidät viekään..
Just äsken otettu kuva meidän ikkunasta just nyt.
Tässä mielentilassa ei kai ole muuta
sanottavaa. Ainiin! Ehdittiin kävellä ehkä kilsa kun jotkut
paikalliset pikkupojat halus meidän viskaavan niille niiltä
karanneen pallon takaisin.. yli aika hurjan liikenneväylän. Siitä
mieleen vasen kaista vaikuttaa jo nyt autottomana aika jännältä,
liikenneympyrät sitäkin jännemmältä eikä sovi unohtaa sitäkään
että ratti tulee olemaan tietysti väärällä puolella..
Nyt menemme nukkumaan koska en tajua
enää itsekään tekstiäni.. Öitä! Tai siis.. hyvää päivän
jatkoa!
