The music keeps me up all night

Okei eilen olikin taas astetta jännempi päivä. Heräiltiin siinä joskus kymmenen aikoihin ja mietittiin, että mitenkäs heijattaisiin pyllymme Hollywoodiin ja Whisky A-Go-Gohon. Kyseltiin sitten isäntäväeltä ohjeita tähän ja meille järjestyikin sitten kyyti lähimmälle metroasemalle (joka on... jossain ei ihan naapurissa) josta sitten saisimme seikkailla metron avulla etiäpäin. Hieman ehkä pääsi jännäkakka housuun koska Sunday vannotti meitä olemaan erittäin varovaisia kun tulisimme yöllä kotiin. Vaikka kai tuo kuuluu pakettiin kun majoittaa meidän kaltaisia vatipäitä. Me kun vaan mennään eikä ajatella sen enempää, niin kuin edempänä saatte huomata.

Joskus puolenpäivän jälkeen lähdettiinkin sitten metroasemalle. Hetki ehdittiin ippuautomaatin luona pällistelemään, että mitäkä ihmettä nyt sitten seuraavaksi. Kaikki nappulat läpi käytyämme alkoi hahmottua, mikä oli meille sopiva lippusysteemi ja kohta meillä olikin tassuissamme metrokortit, joille oli ladattu vapaata käyttöaikaa parin tunnin edestä. Jos joku nyt kysyy miksei ladattu samantien enemmän, niin ei tuossa vaiheessa vielä oikein viitsitty kun ei oikein ollut mitään käryä paljonko ollaan lähipäivinä edes metroa käyttämässä. Mutta joo, seuraavaksi tsuippailtiin laiturialueelle ensimmäistä yhteyttä odottamaan ja ei kun matkaan.

Hollywoodiin saatiin matkata kolmella eri metrolinjalla ja aikaa taisi kulua lähemmäs kaksi tuntia, joten eipä tuota matkaa ehkä minkään pikkuostosten takia lähtisi rykäisemään. Perillä meillä molemmilla oli jo niin tautinen nälkä, että heti ensitöiksemme etsimme käsiimme lähimmän ruokapaikan joka tällä kertaa sattui olemaan Subway. No, sai kelvata ja kyllä tuolla mahansa täyteen sai.

Koska ovet Whiskyyn aukeaisivat vasta seitsemän tienoilla, oli meillä hyvin aikaa kierrellä kaupoissa. Aamulla olin kysynyt Miralta, että pitäiskö meidän ottaa käteistä (pankkikortit saivat jäädä kotiin rosvoryökäleiden pelossa) sen verran paljon, että jos löydetään jokin jännä nörttikrääsäkauppa niin voitaisiin ostaakin jotain. Mira hieman naureskellen vastasi, että miten me muka löydettäisiin sellainen Hollywoodista... Oh well... Siellä about jokaisessa kaupassa oli ainakin yksi hylly joka notkui kaiken mahdollisen fanikrääsän painosta. Onnistuttiin jättämään isoimmat ostokset kauppoihin koska sellaisten raahaminen keikalle ei olisi hirveän fiksua, mutta onneksi meillä on kuusi viikkoa aikaa niin ehditään kyllä takaisin montakin kertaa. Mukaan lähti ainoastaan Nälkäpeli -korvissetti, sekin puoliksi ostettuna koska kumpikin meistä harvemmin käyttää samoja korviksia molemmissa korvissa. Olikohan toi nyt edes selkeä lause, korvia vaan kaikkialla...

Lopulta alkoi taivallus kohti Whisky A-Go-Gota, joka sekin osoittautui sellaiseksi 4,5 kilsan rykäisyksi. Eipä siinä vielä mitään, mutta matkanvarrella pönötti sellainen mesta kuin Meltdown joka oli kai jonkinlainen nörttien luvattu maa tai ainakin yksi niistä. Voi että sitä kaikkea krääsän määrää! Pitää palata tutkimaan vielä paremmalla ajalla, koska kello oli jo tuossa vaiheessa melkein seitsemän ja meillä oli vielä reilusti matkaa itse keikkapaikalle...

Niin elikkäs. Whisky A-Go-Go. Otetaan Tavastia, poistetaan siitä baaripuoli ja puolet alakerrasta ja saadaan koolta se, mitä Whisky A-Go-Go on. Pieni neliönmuotoinen alakerta ja pikkuinen yläkerta, jossa oli jotain pöytiä ja fanisäläkoju. Ulkoasulta ei loppujen lopuksi edes mitenkään hirveän ihmeellinen, lukuunottamatta Jack Daniel's baaritiskiä, seinillä riippuvia rockstarbojen kuvia sekä lavaa, joka ei ollut sekään koolla pilattu. Allekirjoittanut kuitenkin piti mestasta juuri tällaisena, ilman mitään turhaa pröystäilyä. Ja se tekniikka! Ah ja voi.

Ja kun tulet Whiskyyn keikalle, et saa vain yhtä lämppäriä vaan koko kourallisen. Ensimmäinen (kai?) oli jo lauteilla kun saavuttiin ja täytyy sanoa, että vaikkei bändistä jäänyt käteen edes nimeä ihan hyvin ne onnistuivat meidän keikkafiiliksen nostattamaan.

Seuraavaksi lavalle nouseen bändin nimi taisi olla Moxy and infulence tai jotain sellaista. Miralla on niiden pleku joten voisin kysyä ja tarkistaa, mutten jaksa. No kyseessä oli kuitenkin bändi, joka muodostui kolmesta 17-19 -vuotiaasta tytsystä sekä varsin hämmentävästä rumpalijäbästä, jolla taisi ikää olla mittarissa 21 vuotta. Jos kaikki ihmiset maailmassa olisivat rokkareita, tuo rumpalidude olisi sen maailman nörtti. Näilläkin oli ihan hyvä meininki, ainakin kun huomioi tyyppien nuoren iän. Ja ehdottomasti parempi kuin yksikään likkabändi mitä on Suomessa joutunut todistamaan.

Seuraava lämppäri olikin sitten Chamber Sixx, jolle me oltiin jo etukäteen naureskeltu että mikä ihme pikkupoikien Nikki Sixx -pumppu tämä on olevinaan. Vaan ei... lavalla saapastelikin pari nelikymppistä kaljamahaista dudea, joista toinen ainakin yritti näyttää Nikki Sixxiltä, mutta siksi se jäi: yritykseksi. Näiden sankareiden seuraan liittyi perusjampan oloinen rumpali Britney Spears -paidassa, sekä basisti jolla oli koko keikan omat bileet omassa nurkassaan. Tuo basisti taisi olla koko bändissä ainut asia, jossa oli edes jonkinlaista katu-uskottavuutta. Sen saattoi päätellä jo pelkästään siitä lavalle lentäneestä pikkuhousuvuoresta sekä kunnon jöötikokoisesta (luultavasti kaksipäisestä) dildosta. Tämä on selkeästi bändistä se jamppa, joka saa kaikki naiset.

Viimeisenä lämppärinä saatiin se pakollinen tylsä hevibändi, joka ei kiinnostanut ketään. Edes niitä itseään ei tuntunut kiinnostavan, ovatko ne lavalla vai takahuoneessa vetämässä kaljaa. Ei ole edes bändin nimestä mitään hajua. Enimmän osan keikasta Mira mietti hiustenvärjäystä ja itse tökin ranteessani möllöttävää tammenterhoa, ihan vaan koska voitiin ja molemmat olivat kiinnostavampaa tekemistä kun bändin seuraaminen.

Lopulta tämä pakollinen tylsä hevibändi kipitti pois ja saatiin tietää, että seuraavaksi lavalle saataisiin jo illan pääpahikset. Kuten aina, viimeiset hetket tuntuivat kestävän loputtomasti juuri kun oli ehtinyt ihastella sitä, miten ripeästi bändi vaihtui toiseen illan edetessä. Lopulta tanner alkoi tömistä ja neljä tutunnäköistä heeboa ilmestyi lavalle vievien portaiden yläpäähän.

Ensimmäisen osan keikkaa tönötettiin joidenkin metriheikkien takana, mikä oli ärsyttävää koska nuo hädin tuskin eväänsä liikauttivat. Mikä on varsinkin meiksille ärsyttävää, koska hobitinmittaisena on varsin säälittävää jammata menemään kun edessä on joku tai jokin puolet pidempi. Onneksi toinen noista lähti porukoineen menemään muutaman ensimmäisen biisin jälkeen ja päästiin ryysäämään edemmäs. Tässä vaiheessa sitä vielä ajatteli, että onpa yllättävän rauhallista tämä jenkkiyleisö... vähänpä tiedettiin. Juuri kun oltiin vallattu uudet paikkamme ilmoille pärähti Guestlist ja sitten alkoikin jytistä. Koko yleisö pogosi ympäriinsä ja hyppi toistensa niskassa. Se oli sitä itseään! Vaan silti... vähänpä tiedettiin. Ylipäänsä aivan mieletön meno keikalla ja... huhhu.

Encorea edeltävistä hetkistä ei taida olla mitään erikoista kerrottavaa. Keikkahuuruja, keikkahuuruja ja lisää keikkahuuruja. Encoressa meille tarjoiltiin mm. uutta biisiä sekä Last call for alcohol, mikä on aina astetta jännempää kun jengiä aletaan kutsua lavalle. Yleensä tuossa vaiheessa on tottunut näkevään siellä bändin lisäksi pari onnellista fania, mutta tällä kertaa kun pari ekaa dudea oli lavalle poimittu käynnistyi jonkinlainen dominoreaktio kun puolet Whiskeyssa olleesta jengistä kelasi että “hei, mä kanssa”. Lopulta siellä lavalla tosiaan tönötti aika katras ihmisiä...

Kun tää jengi oli lapattu alas tulikin illan viimeisen biisin eli We don't celebrate sundaysin aika. Ja tässä vaiheessa koko lavanedusta muuttui jonkinlaiseksi tehosekoittimeksi kun jengi tosiaa vaan heitti rinksaa kuin karusellissa konsanaan. Joku myös stage divesi suoraan päin näköä ja allekirjoittaneella oli rilleissa pitelemistä ja tuo toinen otus onnistui siinä pyörteessä hukkaamaan huulikorustaan pallon. Vaan koska ei selkeästi oltu saatu niskaamme vielä tarpeeksi jengiä tuossa vaiheessa, bändin kiitellessä yleisöä Adde sniikkasi Jocken taakse ja viskasi sen suoraan meiksien päälle. Kahdesti.

"Miks mun kuvis aina joku photobombbaa?!"

Keikan loputtua ryysättiin suoraan pihalle koska koko Whiskey oli edelleen sekaisin kuin seinäkello, oli kuuma kuin saunassa ja lisäksi meillä oli aika matka taivallettavana, ennen kuin päästäisiin kotiin. Se alkoi hyppelemällä se 4,5 kilsaa metrolle, mutta hassua sinänsä matka kului paljon kepoisammin kuin aiemmin päivällä. Sitä ne keikkahuurut teettää. Yritettiin myös metsästää sapuskaa, mutta ainoa auki oleva paikka oli se samainen Subway jossa käytiin aiemmin päivällä. Uutta subia ei tehnyt mieli, joten ostettiin vain cokiset matkaan ja lähdettiin taivaltamaan metrolla kotia kohti.

Vaan eipä se ihan niin yksinkertaista ollutkaan. Pari ekaa linjaa menivät vielä nätisti, mutta sitten jäätiin jumiin Willowbrookiin kun Green line joka veisi meidät meidän kotipysäkille ei kulkenutkaan enää. Palloiltiin sitten aikamme siinä pihalla ja mietittiin, että mitä ihmettä nyt taas. Missään ei näkynyt ketään jolta olisi voinut kysyä neuvoa, ainoastaan yksi astetta hämärämpi dude siitä tsuippaili muttei sekään mitään tiennyt. Mira soitti myös LA:n taksipalveluun, mutta se sanoivat vain etteivät tee noutoja Willowbrookin metroasemalta. No well, ei oltaisi haluttukaan.

Red Wedding ja silleen!

Sattumalta spotattiin pari meksikolaista dudea, jotka olivat olleet metrossa samaan aikaan meidän kanssa ja painettiin sitten kysymään näiltä, että mitä tapahtuu ja miten päästään pois. Dudet olivat saman ongelman äärellä kuin mekin ja olivat soittaneet kyydin joltain toisesta taksipalvelusta. Tuo kyseinen niinikään meksikolainen taksikuski olikin jo kulmilla odottamassa ja lupasi viedä meidätkin kotiin samalla matkalla. Ahdettiin sitten kaikki perseemme autoon ja lähdettiin onnellisesti kohti kotejamme. Matkalla puhuttiin ainakin Suomesta... Ei mitenkään kauhea ylentävästi, sorry guys.

Kun oltiin nuo pari dudea vipattu kyydistä johonkin päin LA:ta ja painettiin kohti Torrancea kuski kertoi meille, että mesta josta oli meidät juuri noukkinut on todella vaarallista aluetta jolla on paljon kodittomia. Oltiin siinä vähän haavi auki että joo-o... Koko päivä oli kaikenkaikkiaan aika täräyttävä laskeutuminen Uudesta-Seelannista, jossa kaikki vaan rakastaa toisiaan, takaisin tähän kylmään ja julmaan maailmaan.

Kämpillä oltiin vihdoin ja viimein joskus neljän jälkeen. Pohdiskeltiin hetki, että mitä taas oikein tapahtui ennen kuin sammahdettiin.

Rapsuta, orja, tai kuolet.

Tänään on ollut taas vähän rennompi päivä ja ollaan pysytelty Torrancessa. Käytiin Del Amo -ostoskeskuksessa pyörimässä, syömässä pizzaa ja käytiin myös leffassa. Ja arvatkaa mitä? Kyseessä ei tällä kertaa ollut Hobitti vaan Imitation Game. Todettiin nimittäin, ettei olla Oscar -ehdokkaista nähty kuin pari hassua ja se asia pitäisi nyt korjata kun kerran ollaan samassa kaupungissa itse gaalan kanssa. Oikein hyvä leffa ja allekirjoittanut meni totaalisen sekaisin Benedict Cumberbatchista. Se ääni ja ne silmät ja poskipäät... eikun... asiatekstiä... joo.. gröhöm. Juu. Nauttikaa kun saatte leffan Suomeen joskus kuukauden päästä. Nyt pistetään merkintä pakettiin ja käydään nukkumaan, koska huomenna pitäisi taasen tsuikkailla Hollywoodin suuntaan. Son moro!

If you think its crazy, you aint seen a thing

Olemme rantautuneet Los Angelesin ihmeelliseen maailmaan! On muuten aika venka fiilis kun kesken lennon tajuat että jos nyt oikein muistetaan.. Erään Lost-sarjan tietty kadonnut lentokone taisi kadotessaan olla lentämässä juurikin Australiasta Californiaan. Odotettiin jo turbulenssien kourissa että kohta pudotaan johonkin saarelle jossa musta savumörkö sitten yrittää syödä meidät. Jos oltaisiin nähty Dominic Monaghan samassa koneessa, oltaisiin varmaan oltu itse syy sen koneen tippumiseen kaikella friikkaamisellamme. Päästiin kuitenkin mukavasti perille eikä ainakaan vielä ole savumörköjä tai niitä muita näkynyt..

Anyway! Tuon edellisen merkintämme jälkeen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt vain käydä nukkumaan, mutta koska olemme tavan vatipäitä.. Emme käyneet vaan yritimme epätoivon vimmalla käyttää loputkin maksetut datat kännyköistämme siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta käytiin kuitenkin nukkumaan vain nukkuaksemme jotain puoltoista tuntia, mitä sitten seurasi taksiin nouseminen ja kohti lentokenttää lähteminen. Hassu juttu muuten! Juuri kun luultiin ettei Uusi Seelanti oikein ehdi enää yllättämään meitä.. Vastaan körötteli ihan oikeasti jäätävän kokoinen talo. Se sai taksikuskinkin hämmästelemään ja hihkumaan kuinka tämä on se syy miksi se tekee aamuyövuoroja. Nähtiin siis selvästi jotain melko ainutlaatuista.

Lentokentällä sitten dumbattiin kamamme ja suunnattiin kaikkien turvatarkastusten läpi etsimään itsellemme kahvia. Ei siinä mitään, vähän aikaa hämmästeltiin siinä elämäämme, kuvailtiin kaunista auringonnousua ja sitten suunnattiin lentokoneeseen joka vei meidät Melbourneen. Se lento meni lähinnä pizzan kuvat silmissä, nälkäisiä kun oltiin eikä kyseinen kone tarjonnut meille mitään syötävää.

Melbournessa saatiin pizzaa ja.. saatiin tietää että koneemme on jäänyt Sydneyyn ja siksi lentomme myöhästyy kaksi tuntia. Syy tähän Sydneyyn jäämiseen oli kuulemma se että niiltä oli loppunut bensa kesken kaiken ja siksi ne oli joutunut laskeutumaan sinne. Eivät yksinkertaisesti uskaltaneet kokeilla onneaan että pääsevätkö Melbourneen saakka. Ei kovin mieltä ylentävä ajatus, mutta sitten saatiin kumpikin 20 dollarin lahjakortit jotka saatiin käyttää mihin tahansa sieltä lentokentältä löytyvään “virkistysjuttuun”. Aikamme pyörittyämme, ostettiin minions-figut, suklaata, kahvia ja keksit. Virkisti mieltä kummasti!

Lopulta päästiin sitten Qantasin koneeseen ja puoli kolmen aikaan Aussien aikaa lähdettiin lentelemään Tyynen valtameren yli kohti Losia. Ensimmäisenä meille tungettiin käteen alkujuomat, sitten vesipullo.. Sitten tuotiin ruokaa ja sen kera juomaa. Joskus yön pimeimpinä tunteina meille tuputettiin jotain juttuja joista ei oikein tiedetty onko ne ruokaa vai ei ja ennen kuin ehdittiin asiaa enempi ajatella.. Ne oli poissa. Aamulla saatiin onneksi lisää ruokaa, joten ainakin masu oli tyytyväinen elämäänsä!

Neljätoista tuntia siinä sitten hilluttiin meren yllä Lost-skenaariot mielessä.. No oikeesti ei kelattu niitä sen enempää, koska keskityttiin katsomaan How To Train Your Dragon kakkosta. Ja ihan jo kaikkien kanssamatkustajien ja etenkin lentoemäntien ja stuerttien riemuksi sitten itkettiin vaihteeksi silmät päästämme. Voi sitä ulinan määrää leffan loppupuoliskolla. Voi Toothles.

Sitten nukuttiin hetki.. Ja sitten mä heräsin katsomaan Frozenin ja sillä välillä Willu heräsi ja alkoi katsoa Guardians of the Galaxya. No sitten munki piti alkaa katsoa Guardiansia ja yksi kysymys nousi ylitse muiden; “Dude.. Why you're blue?”

Kun Guardians sitten loppui niin matkaa oli jäljellä joku viis ja puol tuntia. Mä siinä sitten ajattelin että koisailen hetken ja sitten ehdin vielä katsoa X-Menin Days of the Future Passin (miten nyt kirjotetaankaan).. Mutta se jäi vain suunnitelmaksi, koska nukuinkin oletettua kauemmin ja herätessäni oli enää joku pari tuntia aikaa. Willu taas nukkui varmaan yli puolet koko lennosta. Päädyin sitten katsomaan kaksi jaksoa Big Bag Theorya samalla kun mussuteltiin sitä aamupalaa.

Ei kai siinä sitten muuta jännää tapahtunut. Pyllyt puuduksissa röhnötettiin se neljätoista tuntia.

Losissa sitten seisottiin varmaan tunti jonossa jonka myötä päästäisiin maahan. Ja kaksi kertaa vaihdettiin jonosta toiseen, koska joku turvatarkastusdude käski meitä lyhyempiin jonoihin. Turvatarkastuksesta päästiin läpi mutkitta ja sitten suunnattiin hakemaan laukkujamme.. Minun laukkuni siellä jo pyöriskelikin mukavasti ja kaappasin sen mukaani. Bromance todistautui taasen ongelmalliseksi, koska Willun laukkua ei näkynyt eikä kuulunut missään. Käytiin sitten itkemässä asiaa parillekin dudelle kunnes joku sinipaitainen dude kertoi että se on jäänyt Melbourneen ja tulee seuraavana päivänä. Tämän tiedon myötä lähdettiin sitten miettimään miten saataisiin yhteys Sundayhyn, jonka piti tulla hakemaan meidät lentokentältä. Saatiin sim-kortit ja sen jälkeen selvisi että koneiden myöhästelyjen takia Sunday ei ehdikään hakemaan meitä joten lähdettiin taksilla kohti Torranncea.

Oli aika jännä taksimatka, koska kuski ei tuntunut olevan ihan kärryillä siitä mihin oltiin menossa.. Tai sitten se huijasi. Oli myös jännää että Sundayn kotona ei ollut ketään paikalla ja hetki meidän piti kerätä rohkeutta että uskallettiin sisään avoimista ovista. Kamalaa jos oltaisiinkin oltu väärällä ovella ja murtauduttu vahingossa jonkun randomin duden kotiin! Siitä olisi rapsahtanut heti syyte poikineen tässä syytteiden luvatussa maassa. Oltiin onneksi oikeassa paikassa ja löydettiin meille luvattu huonekin.. Ja siellä meitä odotteli pikkuruinen Suki-kissa, joka näytti siltä kuin se haluaisi kysyä “Mitäs hittoja te olette ja miksi hitossa olette mun huoneessa?” Talon kuningas selvästi. Ja lempinimeltään “Smelly Butt”...

Saatiin jonkun aikaa latailla sekä omia akkujamme että puhelimiemme akkuja röhnöttämällä, ja sitten päästiin illallistamaan Sundayn ja tämän talon muiden asukkaiden kanssa. Superhyvää grillattua kanaa, maissia ja salaattia! Ah salaatti, I missed you. Katottiin myös lisää Big Bang Theorya ja sit ku sen jälkeen alko Simpsonit niin Christine tuli vaihtamaan kanavaa.. Jotta voitaisiin katsoa lisää Big Bang Theorya. Ne aistii nörtit. Saatiin myös kuulla vähän kaikkea siitä mitä meidän pitäisi tehdä nyt kun ollaan Californiassa, joten nähtävästi sitä pitäisi lähteä käymään San Fransiscossa ja Las Vegasissa. Ja San Diegossa koska se on nätti kaupunki. Siellä on eläintarha? Toivo Oscareiden lieppeille pääsemisestäkin elää hieman, joten katsellaan..

Tämä päivä menee aika pitkälti lahnatessa ja Willun laukkua odotellessa. Vähän on paniikki pyllyssä, koska onhan kyseisessä laukussa arvon Thortsa Tammikilpi. Illalla lähdetään ehkä käymään yhdessä lähellä olevassa ostoskeskuksessa pyörimässä. Meiksi saa nostalgiatripin koska se oli se meidän lähin ostoskeskus silloin mun viime tripilläkin! Ah Torrance, I'm back!

Ps. Huomenna Hardcore Superstar Whisky A Go-Gossa! Repikää siitä huumoria!

Pps. Nyt just Christine soittelee joilleki dudeille Oscareist. Repikää siitäkin! Hah

Ppps. Thortsa tuli!

Pppps. Jee Mötley lopettaa vihdoin! Do it!

Oh no someone's at the door

"Losiin? Vau, kai te meette jollekin keikalle? Siellä on varmasti jotain, mikä saa kaikki täällä kiehumaan kateudesta."

Kysymyksen muoto on vaihdellut, mutta todella moni on tätä kysynyt kun olemme puhuneet reissumme osuudesta Californiaan. Joka kerta olemme vastanneet myöntävästi, vaikkei varmaa tietoa olekkaan ollut siitä mitä bändiä menisimme katsomaan ja milloin. Monet kiinnostavat bändit eivät tuntuneet olevan kiertueella LA:ssa samaan aikaan meidän kanssa, mutta ajatus tuntemattomasta paikallisesta bändistä ei ollut lainkaan huono.

photo: here

Kunnes sitten kolmisen viikkoa sitten selaillessani facebookkia naamalleni lätkähti ilmoitus. Hardcore Superstarilla olisi keikka legendaarisessa Whiky A Go-Go:ssa. Katselin ilmoitusta, mietin miten hienoa olisi olla kyseisellä keikalla ja miten Suomeen ei taaskan ole tiedossa keikkaa, vaikka eihän sillä sinänsä väliä ole koska olen lähdössä täältä pois yli kolmeksi kuukaudeksi.

Sitten sen iski. Katsoin keikkapäivää: 24. tammikuuta, kaksi päivää sen jälkeen kun olisimme Miran kanssa rantautuneet Losiin.

Tarpeetonta sanoakaan, että siitäkös riemu repesi. Onhan se hieman hassua, että ensimmäisen varmistunut keikkamme Losissa on HCSS, joka on lähtöisin tuosta Pohjanlahden toiselta puolelta, naapurimaastamme Ruotsista siis. No, ei tässä mitään koska molemmat tykkäämme bändistä erittäin kovasti ja jokusta keikkaa aikaisemmin todistaneena voin sanoa, että toimii livenä erittäin hyvin! Ja kaikista Losin keikkapaikoista pääsemme todistamaan bändiä juuri Whiskyyn, ei siis voi todellakaan valittaa.

Hieman ehdimme kuumotella, mitenhän käytännössä saisimme liput. Pienen tutkiskelun myötä kuitenkin huomasimme, että tiketit sai ostettua kätevästi netin kautta ja tulostin pölläytti ne syliin, kuin mille tahansa suomalaiselle keikkapaikalle e-tikettiä ostaessa. Kätevää kuin mikä, nyt tarvitsee vain pitää liput tallessa keikkapävään asti. Päiväkin on mitä sopivin, sillä ehdimme toipua enimmästä aikaerosta ja hieman katsella myös ympärillemme. Mitä mainioin tapa aloittaa LA:n valloitus! Katsellaan, jääkö HCSS ainoaksi keikaksemme Losissa vai eksymmekö vielä useammallekin.