Sinä, minä ja pikku Pummi!

Toissapäivänä ei tapahtunut mitään. Tietysti allekirjoittanut täytti vuosia ja sitä juhlistettiin lahnaamalla kotona katsomassa telkkarista tulevaa Marvel-maratonia, joka piti sisällään Avengersin, Thorin ja Captain American. Ja kaikki vissiin kolme kertaa. Eli sainpahan hei synttärilahjaksi viitisen minuuttia Richard Armitagea, not bad!
Käytiin me myös syömässä hampparit In-n-Out Burgerissa ja ne oli aika hjuvat! Ja jengiä oli sikana liikkeellä.

Eilen sitten olikin jännittävämpi ja reilusti tuskaisempi päivä. Herättiin joskus yhdeksän aikoihin, heitettiin vaatteet niskaan ja rynnättiin Starbucksiin hakemaan ruokaa ja kahvia. Jouduttiin tosiaan vaan hakemaan ne sieltä, koska mesta oli täynnä jengiä eikä mahduttu istumaan mihinkään. Jäätiin sitten syömään puiston penkille nom-nom-juusto-hedelmä-crackers-sekoituksiamme. Ja Willua hermostutti mun puolesta niin paljon että se viskoi kahvinsa pitkin puistoa.. twice.

Viimeinen ehtoollinen

Aikamme sapuskaa mutusteltuamme, lähdettiin sitten bussilla kohti Long Beachia. No nyt muistatte ehkä aikaisemmista merkinnöistä että käytiin "randomisti" pari kertaa Long Beachilla aikaa tappamassa.. No ei kyse ollut ihan randomeista kerroista vaan visitoitiin Kari Barba's Outer Limitsissä varaamassa aikaa tatuoinn(e)ille.

Silloin ekalla kerralla kun käytiin, käytiin vain hölisemässä Matt-nimisen duden kanssa siitä että haluttaisiin tatuoinnit ja saatiin selailla Outer Limitsin artistien kirjasia ja valita mieleisemme artisti. Päädyttiin sitten molemmat portrait-tatuointeihin erikoistuneeseen Jhoniin, jolle sitten varattiin keskusteluaika seuraavaksi päiväksi. Jhonin kanssa puhuttiinkin sitten siitä että haluaisin tatuoinnin oikeaan jalkapöytääni, mihin herra rohkaisevasti totesi että se on "the most painfull spot in a human body". Nyökkäilin siinä vaan että joojoo ei mitää, kyl mä kestän. Ja tämän jälkeen alettiinkin metsästää oikeaa kuvaa, minkä haluaisin. Lopulta päädyttiin sitten varaamaan aika parin viikon päähän, minkä jälkeen lähtiin Willun kanssa himaa kohden.

Ainiin! Hauskaa on se että Matt meni kirjoittamaan mun varauspaperiin Gollumin sijaan "Gobum" ja nyt ollaan naurettu GoBumia koko kaks viikkoa. Mene pummi? Okei thanks. Ja sitten eilen toisessa paperissa luki Golem... Matt.. vähän yritystä hei!

Gobum!

Eilen sitten tosiaan tassuteltiin Outer Limitsiin, puhuttiin vielä hetkonen Klonkusta Jhonin kanssa ja pistettiin kuva vielä kerran uusiksi. Alunperin jalkaan oli tarkoitus tulla koko Klonkku, mutta päädyttiin sitten vaan naamaan jotta pystyttäisiin keskittymään yksityiskohtiin paremmin. Kyllä Jhon ehdotti sitäkin että vaihdettaisiin paikkaa, mutta pitäydyin tässä most painfull spotissani.

Kun mallikuva saatiin iskettyä nahkaani.. Jhon lähti syömään ja jäätiin kuin knallit kalliolle hetkeksi. Ei siinä mitään, Jhon palasi hyvin nopeasti ja alkoi pistämään kaikkea kuntoon. Samalla joku toinen mestan artisti tuli siihen hehkuttamaan kuinka Gollum on siisti ja jouduttiin sitten selittämään yhteisvoimin Jhonille että onko Gollum hyvä vai paha hahmo ja mitä sormus tekee. Tämä toinen artisti sitten huomautti siitäkin kuinka mun on kuulemma vaan pakko laittaa toiseen jalkaan joskus joko kala tai sormus. Njaa jää nähtäväksi sitten.

Half way there!

Ah niin! Siinä pölistessämme, Jhon myös kertoi kuinka oli vahingossa sattunut Hollywoodiin samana päivänä kun siellä oli Battlen ensi-iltakarkelot ja jäänyt sinne sitten randomisti seisoskelemaan ja ihmettelemään mitä tapahtuu. Ja päätynyt sitten kaikkien näyttelijöiden kanssa yhteiskuviin ja ties mitä. Näinkö kohtalo taas iskee meitä munille? Melkein oltiin kateellisia. Siis melkein. Ei yhtään siis. Jos, niin korkeintaan ihan pikkasen. Ja se raukka ei tunnistanut sieltä kuin Orlando Bloomin...

.. ja sitten se valkoinen muste...

Lopulta sitten alkoi nakutus. Ja hämmennyin ensin melkoisesti, koska se ei tuntunut oikeasti missään! Ehdin jonkun aikaa miettiä paria asiaa; kusettiko Jhon minua sille painfull spotillaan?  Iskikö joku puudutusainetta koipeeni ilman että tajusin? Miksi mun pikkuvarvasta kutittaa ihan sairaasti?
Ensimmäiset 2-3 tuntia menikin aika mukavasti hieman aika-ajoin nipistellen. Mutta sitten taas se katala viimeinen tunti iski ja tajusin että Jhon ei kusettanut, kukaan ei iskenyt puudutsainetta koipeeni ja kyllä, pikkuvarvasta kutittaa koska jalka on tosiaan täynnä hermoja. Willulla oli tosin hauskaa. Mulla ei siinä kohtaa enää niinkään.

Photobottom! hehe

Kyllä, jalkapöytään tatuoinnin ottaminen sattuu ihan saatanasti. Tatuointia alettiin tekemään jalkaterästä eli tuosta varpaiden juuresta, jossa ei tuntunut miltään. Mutta mitä ylemmäs sitä sitten noustiin, sitä enemmän jalka oli vain nahkaa, luuta ja niitä hermoja.. Ja sitä tuskaisammaksi homma muuttui. Ehdollistuin myös siihen että eniten suriseva neula aiheuttaa myös eniten kipua, joten aina kun se pärähti päälle niin valmistauduin jo siihen että kooohta sattuuu! Ja sitten se saatanan "valkoinen muste", joka isketään aina viimeiseksi. Vihaan sitä, koska se sattuu niin pirusti.. Mutta ah kun se tuo nätin lisän tatuointiin. En vaihtaisi sitä.

Lopulta neljän tunnin taiston jälkeen, Jhon ilmoitti vain että "done!" ja hymyili sitten pirullisesti kun meiksi siinä kokosi itseään pöydällä. Eipä siinä, oikein oikein kaunis Klonkku koivessa lohdutti kyllä! On se vaan niin nätti. Matt tuli sitten katsomaan lopputulosta ja totesi että on kyllä makee, mutta että hän ei ottaisi noin isoa tatuointia jalkapöytään. Ehkä pienen, mutta ei niin isoa. Ja Jhon oli samaa mieltä. Olihan se aika.. kiva kuulla kahdelta isolta mieheltä näin jälkikäteen että ne ei suostuisi samaan. Ei se nyt niiiiin paljon sattunut, miehet hyvät!! Hah!

Valmis dude koivessani. Gobum, Golem, Klonkku, Pummi.. rakkaalla lapsella monta nimeä.

Jhon sitten otti vielä pari kuvaa Klonkusta minkä jälkeen ohjeisti vielä perushoito-ohjeet.. Kertoen myös ettei saisi nyt kävellä iiihan kamalan paljoa, koska on aika liikkuvaisessa paikassa nyt sitten. Pitänee siis maata tässä nyt vaan vuodepotilaana pari päivää ennen kuin torstaina on sitten pakko nostaa perse ylös penkistä. Mut hei! Aivan törkeen siistiä! No regrets! On se vaan komea mies koivessa.

Vähän tähän loppuun taustaa; Klonkku nyt edustaa nimenomaan LotRia ja sitä miten se on vaikuttanut mun elämään. Opettanut kaikkea, osoittanut suunnan elämässä.. ohjannut elokuva-alalle ja no, oikeaan suuntaan. Alunperin tarkoitus oli laittaa sille sormus käteen ja pistää se sneekyilemään eteenpäin, mutta noh.. ideat muuttuu mutta perustarkoitus pysyy. Klonkku lisäksi kuuluu nimenomaan jalkaterään, koska se edustaa myös eteenpäin menemistä. Siinä teille syvällisyyttä! Hah! Nyt meen pitämään Luihua hyvänä, heippa!

One does not simply walk into Mordor

Eilen jouduimme sanomaan katkeran suloiset jäähyväiset Wellingtonille, Embassylle, Wetalle ja koko sille ihanalle, Hobittien täyteiselle friikkisirkukselle. Emme kuitenkaan sanoneet hyvästejä, vaan näkemiin toivoen että tapaamme nopeammin kuin juuri nyt uskallamme kuvitellakaan.
Muuta jännää ei sitten tapahtunutkaan. Posoteltiin Bullsin kautta National Park Villageen, todettiin kylä aavekaupungiksi ja sitten lahnattiin loppuilta. Se siitä, sitten kiinnostavampiin seikkoihin!

“One does not simply walk into Mordor. It's black gates are guarded by more than just orcs. There is evil there that does not sleep, and the Great Eye is ever watchful. It is barren wasteland, riddled with fire and ash and dust, the very air you breathe is a poisonous fume. Not with ten thousand men  could you do this. It is folly.”

Tänään aamulla herättiin joskus kuuden aikaan ja aloitettiin päivämme kuten nyt parhaaksi katsoimme; joimme aamusumpit ja mutustimme paketillisen rice crackersejä avokadon kera. Sitten vedimme tennarit (kyllä) jalkaan ja liityttiin muiden dudejen seuraan odottamaan bussia, joka veisi meidät Mordoriin. Tässä kohtaa pakko todeta että ei, one does not simply walk into Mordor. Se joku ottaa bussin.

Okei hetki tosissaan. Kyseessä oli siis Tongariro Alpine Crossing, joka on Tongariro National Parkin halki kulkeva 19,4 kilsaa pitkä kävelyreitti. Se piti sisällään tulivuoret Tongariron ja Ngauruhoen, joiden yli sitten kaikki hyvin varustautuneet dudet sitten kiipeilivät.. Ja pari nörttituristia, jotka suuntasivat kyseiselle reitille vain koska saman kävelyreitin nimi voisi yhtähyvin olla Mordor Crossing tai jotain vastaavaa. Tuo Ngauruhoe kun on siis Sormusten Herrasta tuttu Tuomiovuori ja sen ympäristö tietysti Mordoria.

"Jos mä putoon kalliolt ni hyppääks sä peräs? :3" "E."

Varsinaisesti Tuomiovuorelle emme ehtineet kiipeämään, vaikka se mahdollisuus periaatteessa olikin. Valmiiksi maksettujen kuljetuksien takia aika oli kuitenkin rajattu ja Mount Doomilla pyörähtäminen olisi ollut 2,5 tunnin lenkki.. Ja meidän aikatauluun se ei sopinut. Harmi sinänsä.. Toisaalta onni, koska emme olisi ikinä selvinneet toiselle puolelle Tongariroa jos olisimme saaneet aivopierun ja kiivenneet ensin Mount Doomille. Ehkä seuraavalla kerralla!

Setä bussikuskisetä antoi viimeisen ohjeistuksen eräjorma-dudeille ja typerille nörttituristeille ennen kuin päästi meidät kirmaamaan Mordoriin. Sanoi että jos nyt on epävarma siitä mihin on ryhtymässä niin nyt on hyvä hetki jättäytyä pois eikä kukaan tuomitse. Ja varoitteli mm. Putoilevista kivistä sun muusta mukavasta, mutta kukaan ei perääntynyt joten viimein miesparan oli vain päästettävä meidät vapauteen.

Ensimmäiset pari, kolme kilsaa kului mukavasti tasaisella maalla ja meininki oli oikein leppoisa! Hämmensi lähinnä se miten jengi raahasi kyseiselle reitille myös jotain kymmenen vuotiaita ipanoita. Oli paikala myös joku neljän jäbän nörttijoukko, jotka tuntui aina istuvan jossain.. Mutta jännästi ne silti oli aina samassa paikassa meidän kanssa. Jossain vaiheessa niitä oli enää kaksi jäljellä, mutta kyllä loppujen lopuksi ne kaikki taisi löytää tiensä perille Mordorin toiselle laidalle. Aika sekalaista sakkia reitillä oli kuitenkin!

Ja sitten oli viimeiset vessamahdollisuudet, minkä jälkeen alkoi ensimmäinen nousu.. Jonka huipulla kauniisti ajateltiin että onkohan tässä jo korkein kohta. No saappaat, ei ollut. Ei todellakaan. Ensimmäinen nousu piti sisällään paljon portaita ja kyltin, joka käski jengiä kääntymään ympäri jos ei tajua mitä on tekemässä. Ei käännytty. Tietenkään. Ei Frodo ja Samkaan kääntynyt!

Tätä ensimmäistä nousua seurasi sitten sellainen pitempi tasainen pätkä, joka oli käytännössä vain Sormusten Herrasta tuttua Mordorin laajaa.. voiko sitä nyt sanoa autiomaaksi. Pari kiveä siellä täällä, mutta käytännössä hiekkaa. Ja sitten kun katsottiin taakse niin huomattiin että jäätävät pilvimassat seuraa meitä ja ne laskeutuu sen ensimmäisen nousun yli sinne missä me nyt saapasteltiin.. Ja jos kenttää olisi ollut puhelimissa, olisitte saanut päivityksen “Anni Jokela on nyt pilvessä paikassa Mordor käyttäjän Mira Tähkänen kanssa”, mutta koska nettiä ei ollut mailla eikä halmeilla.. ette saaneet. Onneksi asia korjaantui nyt, eikös? Hah!

Juu ei ollut korkein kohta se ensimmäinen nousu, ei todellakaan. Seuraava nousu alkoi sitten tämän laajan aukean jälkeen ja noustiin sellaiselle.. harjun tapaiselle alueelle, joka yhdisti näitä Tongariro-vuorta ja Tuomiovuorta. Tuomiovuori alkoi siis jo hiljalleen jäädä taakse, koska emme sille lähteneet suikkailemaan. Tällä “harjulla” (huono termi) me vähän mussutettiin jotain patukoita ja otettiin pari posea, koska.. no pakkohan sitä oli! Hauskaa on että tästäkin noususta me ajateltiin että aletaan varmaan olla korkeim--.. No ei oltu. Ei todellakaan. Tässä kohtaa oltiin 1650 metrin korkeudessa ja ylöspäin kapuamista oli edessä vielä semmoiset parisataa metriä. Kilsoja talsittavana ehkä se.. 13?

Se seuraava ja viimeinen nousu olikin sitten melko jäätävää. Ensin vastassa oli ne kapeat vuoren rinnettä pitkin menevät tiet, joita näkee aina leffoissa, ja joissa oli sellaiset vaijerit mistä ottaa tukea kun liikkuu eteenpäin. Tätä ei kuitenkaan jatkunut kovin pitkään, vaan alettiin kapuamaan itse Tongariron huippua kohden.. Eli vastassa oli irtohiekkaa, isoja kivenjärkäleitä ja siis askel oli melkoisen hataraa. Sitä ei tarvinut enää pohtia syitä sille miksi tennarit ei ole hyvä valinta tämmöiselle reissulle, mutta minkäs teet. Vatipää mikä vatipää!

"Jos sä oot mun Frodo ja mä oon Sam.. I wont carry you."

Päästiin kuitenkin lopulta huipulle muiden liukastelevien turistien kera. Ja voi niitä näkymiä! Sitä ei allekirjoittanut ainakaan tajunnut että oltiin kavuttu tosiaan kraaterin reunalle, ei ennen kuin sitä sitten seisoi siinä reunalla ja tuijotti alas syvänpunaiseen kuiluun. Tässä kohtaa oltiin siis 1886 metrissä ja seuraavaksi alkoi se pelottava laskeutuminen alaspäin. Kyllä vuorelle aina kiipeää, mutta se alas tuleminen! Ei herrajeesus.

Kuten ylös kavutessakin, nytkin vastassa oli vuoren täydeltä irtohiekkaa, kivenmurikoita ja no tietysti se kraateri toisella puolella ja jyrkänne toisella puolella. Ja edessä päin pari vulkaanista kuumalähdettä. Btw, kivi josta otti aina välillä tukea, oli ihan lämmin! Se oli aika venkaa. Ja niin, laskeutuminen oli aika saakelin jyrkkää joten alaspäin tultiin vauhdilla, puoliksi persmäkeä laskien ja osin ehkä myös surffaillen.. ja muita turisteja väistellen. Lähinnä kun ne tuli ylhäältä sua päin etkä sä niinkään niitä päin. True story.

Alas kuitenkin päästiin ja vielä ihan elävien kirjoissa, tosin kengät täynnä hiekkaa ja täysin väriä muuttaneina kaiken sen pöllyn takia. Oli muuten fiksua hankkia tuoreet tatuoinnit just ennen tämmöistä trippiä, mutta kaipa nuo tammenterhot siitä selvisivät. Eivät ainakaan vielä osoita mitään kuolemisen merkkejä.

Ne kuumat lähteet me sivuutettiin aika nopeasti, koska tuntui olevan tuli perseen alla sen tähden että bussi lähtisi neljältä ja kello oli jo jotain yksitoista.. eikä oltu vielä edes puolessa välissä! Matka jatkui taas vähän tasaisempaa reittiä.. Hetken. Kunnes taas lähdettiin nousemaan, joskin tällä kertaa ei minkään vuoren huipulle vaan katsomaan sellaista isoa järveä joka nyt vain oli iskenyt vetisen pyllynsä keskelle karua, vulkaanista vuorimaisemaa. Ei sellaista ihan joka päivä näe!

Järvikin siitä sitten ohitettiin, minkä jälkeen alkoi ihan jäätävä laskeutuminen sieltä vuorelta alas. Ensin heitettiin siksakkia vuoren rinteillä kohti seuraavaa vessamahdollisuutta.. Ja sen jälkeen siksakki vain jatkui ja jatkui. Btw, aina välillä tuli vastaan sellaisia mukavia kylttejä jotka varoittivat vulkaanisesti aktiivisesta alueesta. Niissä oli sellainen punainen valo ja vieressä luki että jos se palaa, ei saa jatkaa eteenpäin koska liian vaarallista. En tiedä sitten mitä sitä olisi voinut tehdä jos yksi näistä Uuden Seelannin aktiivisimmista tulivuorista olisi päättänyt posahtaa. Eikai siinä mitään?

Kun päästiin tarpeeksi alas, maasto muuttui ihan yhtäkkiä joksikin sademetsän tapaiseksi ja sinne me sitten pujahdettiin. Matkaa oli tässä vaiheessa jäljellä enää pari kilsaa, mutta se tie vain tuntui jatkuvan ja jatkuvan! Jalat alkoi sen viimeisen laskeutumisen aikana huutaa hoosiannaa, mutta päästiin hei kuitenkin perille! Ja mikä kaikista oudointa, oltiin tyyliin ensimmäiset meidän bussista ketkä pääsi ns. “maaliin”! Kelatkaa sitä! Yhteensä me siis käveltiin se 19,4 kilsaa, noustiin ja laskeuduttiin se 1886 metriä tulivuorta pitkin ja aikaa meni n. 7 tuntia. Aivan huisin siistiä!

Palkittiin itsemme tänään valmisaterioilla, koska mitään muuta ei tässä aavekaupungissa ole saatavilla. Huomenna tosin matkustamme takaisin Rotoruaan, jossa palkitsemme itsemme joko pizzalla tai jäätävillä hamppareilla. Jää nähtäväksi! Mutta niin tai näin, käveltiin tänään Mordorin halki! Ja voi kuulkaa siinä on jotain mitä kehtaa sanoa tehneensä!

To Rivendell, Master Gamgee, to the House of Elrond.

Jejee, tänään oli taasen varsin tapahtumarikas päivä. Herätys oli mukavasti jo puoli kahdeksalta ja vaikkei just lainkaan oltu nukuttu niin yllättävän ketterästi saatiin kamat niskaan ja sapuskaa nenujen eteen. Sitten oltiinkin jo valmiita koko päivän kestävälle Rover Toursin Lord of the Rings retkelle, joka veisi meidät muutamiin lokaatioihin.

Random pöpelikkö, sanoo Willu.

Dudeopasdude oli meitä jo vastassa kun siinä hieman ennen sovittua aikaa eli puoli yhdeksää menimme hostelimme pihaan palloilemaan. Opas noukki meidät hellään huomaansa kun näytettiin tarpeeksi eksyneiltä ja toinen meistä (Willu) edusti taasen Smaug-paidassa. Kuski viskasi meidät bussiin ja sitten huristelimme hakemaan poloisia kanssamatkustajia. Ensimmäinen pysähdys olikin sitten Rydges -hotellilla ihan kulman takana. Sitten taas hetki lagausta... Rydges... eikös Thorinin costume ollut siellä? Ja omg, sieltähän se ikkunasta kuikuili vaivihkaa. Ja taas friikattiin. Juuri sopivasti kun kuski palasi jenkkituristiduden kanssa ja päästiin jatkamaan matkaa. Pian oli koko katras kasassa ja puheenaihe kääntyi hämmentävästi Hamiltonin ja Palmerston Northin kiistaan siitä, kumpi on tylsempi kaupunki. Meidän teki kovasti mieli kommentoida et kokeilkaapa tyypit Suomea... (tässä kohtaa me väistetään epätoivoisesti lukijoiden heittämiä teräviä esineitä).

Näettekö hobitit pyörimässä rinnettä alas Maggotin tilalta paetessa?

Get off the road!

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Mount Victorialla, jossa meidät vietiin ilmeisesti jollekin paikallisten lenkkipolulle jossa oli kuvattu suurin osa “Get of the road!” -kohtauksesta. Sanon nyt suurin osa, koska siinä puhellessaan opassetä näytti meille kohtauksesta pätkää ja huuteli lennossa mitkä osat olivat Wellingtonia ja mitkä Matamataa. Opassetä kertoi myös, ettei yksikään hevonen ollut tuossa lokaatiossa dallaillut vaan ne osat oli hoidettu studion parkkipaikalla. Tuolla oli myös kuvattu jotain pick uppeja Frodosta, Samista ja Klonkusta, mutta opas ei oikein tarkkaan osannut sanoa mitä nimenomaisia otoksia, mutta heitti villin veikkaukden RotKin extended editionin “King has the grown again” -kohtaukseen. Jos et tiedä mistä on kyse, mene ja hanki extended ja katso se. Ja samalla siitä tsuippaili paikallisia koiranulkoiluttajia ohi ja se hämmensi meitä.

Monttu tuossa kuvan alareunassa; sama mihin hobitit piiloutu Mustaa Ratsastajaa.

Kauniita puita, eikö? Ei hullumpi aamulenkkimesta.

Sananen puusta, joka näkyy kuvissakin. Eräässä kuvakässärissä oli kuvattu puu, jonka oksat ojentuvat sormien lailla kohti Frodoa, viitaten siihen miten Sauron kurottaa kohti sormuksen viejää. Mount Victorialta oli löytynyt juuri sopiva puu tähän tarkoitukseen, joten se valittiin kuvauspaikaksi. Kiinnittäkääpä huomiota puuhun Frodon takana kyseisessä kohtauksessa kun seuraavan kerran katsotte Sormuksen ritareita!

Tässä se puu, mikä toi koko kuvausporukan tähän kyseiseen lokaatioon. Melko jännä.

Ja sitten meidät vietiin jälleen kerran Wetaan! Mitään ei ollut tarkoitus ostaa, mutkun kerran väkisin sinne asti vietiin... Mutta ihan ekaksi meidät iskettiin dvd-huoneeseen katsomaan Weta-dokkaria, jota ei edellisellä kerralla nähty. Oli kertakaikkiaan upeaa katsottavaa, miten kaikki se kaupan puolella myynnissä oleva roju valmistettiin rakkaudella ja huolella, eikä liukuhihnatuotantona.

Willun uusin aarre. Nyt se sähisee tossa vieressä..

Dokkarin katselun jälkeen päästiin sille Workshop -kierrokselle, jolle oltiin viimeksikin tuppauduttu... Ja eikös se sama Mark dude ollut meitä taas siellä vastassa, valmiina opastamaan Wetan ihmeellisiin saloihin ja tervehti meitä kivasti sanomalla “Hello AGAIN”. Hävettäis jos jaksais mut näh! Jännää muuten, ettei Piikkiä tällä kertaa annettu meidän pideltäväksi... Sattumaako? Pah, ei me semmosiin uskota. Saatiin kyllä jotain nuijaa pidellä ja kun Mira reippahasti kysyi kenen aseesta oli kyse, selvisi että tuo kuului Azogille. Onneksi kumpikaan meistä ei enää tuossa hetkessä pidellyt mokomaa kädessään...

Jos Bilbo kärsii, kaikki kärsii.

Ja sitten... meidät päästettiin irti! Meille annettiin liukuvasti 15-20 minuuttia aikaa tehdä ostoksia, joten kirmasimme kaupan puolelle päät kolmansina jalkoina. Mira syöksyi suoraan kassoille julistamaan haluavansa Thorinin sormuksen ja meiksi valui perässä inisten jotain epämääräistä elämän vaikeudesta. Katsellessani miten Mira valitsi oikean kokoista sormusta, huomasin sen suomalaisen Weta-duden pujahtavan kassan taakse ja... kävin sen ihmisparan kimppuun maaninen materialismin kiilto silmissä ja kysyin, paljonko painaa 1/6 aidonkokoinen Thorin patsas ja onko sen saamisesta ehjänä Suomeen mitään toivoa. Kun paranoidi mieleni oli vakuutettu siitä, ettei Thortsa mitenkään kamalan paljon paina huomasin jo työntävänä rahoja tiskin toiselle puolelle. Thorinin kaveriksi lähti koru, johon on kaiverrettu Thorinin...sinetti? Joku sellain, suomenkieliset termit katoaa hyvää kyytiä... No kuiteskee ja lisäksi siihen käytetty kivi on lähtöisin Eteläisiltä Alpeilta, eli meiksillä on nyt aina pala Uutta Seelantia mukana.

"The Seal of Thorin Oakenshield" .. mitä? Thorinin hylje?

Precioussh.. will be ours... when the.. dwarves.. are.. krhm..

Kysyin nyt Miralta vielä onko sillä jotain sanottavaa tuosta sormuksesta kun tuli itekkin vähän paasattua... Kuulemma viime kerrasta jäi sellainen tunne, että jotain jäi puuttumaan. Tuota seurasi kolmen viikon tärinä ja “terrible need”. Nyt Wetaan juostessa oli tuolla mielessä hakea omansa pois ja hetkeksi iski paniikki, kun ei sormus ollutkaan vitriinissä heti kaikista näkyvimmällä paikalla. Noita kuitenkin oli ihan runsahasti ja tuo vatipääkin sai omansa.

No mutta Anduin taas kerran!

Nämä kyseiset kivet pystyy spottaamaan Sormuksen ritareista!

Wetan jälkeen heivattiin kelkasta dudet, jotka olivat maksaneet vain puolenpäivän tourista ja me loput lähdettiin posottomaan kohti Rivendelliä, jossa saataisiin lounasta. Matkan varrella pysähdyttiin Hutt Riverin varrella, jossa oli myös kuvattu osa Anduinia. Oli äärimmäisen hämmentävää katsella jokea ja sen takana nousevaa kalliota jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla keskellä ei mitään, samalla kun selän takana kulki iso tie jolla posotti autoja kuin Rautapihassa Urukkeja. Muuten: Boromir souti väärään suuntaan, ihme sankopää sekin...

Se osa Rivendelliä, joka on jo palannut keskuuteemme.

Rivendellissä meille tarjoiltiin juomista, jäätävän kokoiset (ja yhtä hyvät) voileivät sekä jotain leivoksia sun muita jälkkariksi. Hetki me siinä vain mutusteltiin ja allekirjoittanut pohti edelleen mitä siellä Wetalla oikein tapahtui, kunnes opasdude sitten antoi meille luvan lähteä palloilemaan. Kuulemma jotain pientä Rivendell juttua sieltä löytyisi... Ja juu elikkäs, kyseinen pikku juttu oli sellainen jäätävän kokoinen Rivendellin portti. Friikattiin taas erittäin taidokkaasti ja kamera lauloi korkealta. Hienoa muuten on, että Rivendelliä ollaan rakentamassa kyseiseen mestaan pala palalta uudelleen. Portissa on hyvä alku ja Bilbon penkistä on hyvä jatkaa!

Legolasin pose-puu!

.. jonka juurella me dorkailtiin.

Mitäs kaikkea Rivendellistä... Siellä kasvoi myös puu, jonka kanssa Legolasilla on bromance. Saatiin jälleen leikkiä vähän Keski-Maan hengessä ja saimme käyttöömme viitan ja miekan. Kuvia räpsiessä meillä oli taas omaa kivaa kun pistin Miran tappamaan mut. Tosin ihan hauskaa muillakin taisi olla kun ne katseli meidän älöilyä... Ennen lähtöä nähtiin vielä spotti, jolla Arska ja Arwen seisoskelivat sillalla pussailemassa ja käytiin siihen päälle syvällinen ja analysoiva keskustelu kohtauksen värimaailmasta ja symboliikasta.

Pikkusen Rivendelliä

Tässä oli vesiputous ja silta, jolla Arwen ja Arska pussaili.

Rivendellistä matka jatkui Rautapihaan. Opas esitelli meille lokaariota, kertoi syitä miksi Christopher Lee on kova jätkä ja lopuksi kaivoi jostain puskasta parit kepit, jotta saatiin vähän leikkiä Sarumania ja Gandalfia. Meille näytettiin muuten kuva Rautapihan jäätävän kokoisista porteista ja kerrottiin, että se oli tosiaan kököttänyt sillä nimenomaisella paikalla. Kaikki oli ihan et “wooooooooow”, mutta sit meidän nenien eteen iskettiin kuva jossa se portti olikin koko kärpäsen kakka. Kuulemma kyse oli pelkästä silmälumeesta, joka saatiin aikaaan asettamalla kamera juuri oikeaan kulmaan. Well, you got me.

Näetkö sen? Gandalf ja Saruman juttelemassa ja kävelemässä Rautapihassa?

Tässä kuvassa Gandalf ratsastaa Rautapihan porteista.

Siinä se tour sitten menikin. Hirveästi kuultiin kaikkea nippelitietoa ja puheltiin ties mistä Game of Thronesista Grimmin satuihin, muttei sitä kaikkea enää kuollakseenkaan muista ja osa tuskin on kauhean olennaistakaan. Reissun päätteeksi saatiin vielä muistoksi kartat, joihin on merkattu spotit joihin Rover Tours vie tyhmiä nörttituristeja.

Jos tässä on nykypäivän Istar, maailma on tosiaan pulassa.

Tämmöset saatiin, Thanks mate!

P.s. Tässä vielä linkki merkintään, joka kirjoitettiin ensimmäisen Weta käynnin jälkeen.

P.p.s. Korvatkaa tässä yhteydessä "hobbits"-sana "idiots"-sanalla.