We live to die another day

Hola taas rakkaat pikku pupsit! Perjantaina siis lähdettiin Kingstonista kohti Te Anauta kunhan ensin olimme raapustaneet tuon edellisen hömppä -merkintämme ja syöneet masumme täyteen. Bussin oli tarkoitus koukata meidät kyytiin kirjainmellisesti tienposkesta hieman yli viiden, mutta eipä tuota kulkuvälinettä sitten näkynyt eikä kuulunut. Kyllä siinä hieman alkoi jännittää että mitäs nyt sit jos ei Kingstonin puskista päästäkään pois, vaikka kaiken järjen mukaan bussin pitäisi ainakin ohi mennä koska ei sillä ollut matkalla Queenstownista Te Aunuhun kuin yksi reittivaihtoehto. Niinpä jatkoimme vain kaukaisuuteen tuijottelua.

Lopulta bussi sitten tuli paikalle melkein puolituntia myöhässä. Tavarat peräkärryyn ja pyllyt penkkiin ja matka saattoi alkaa. Vaan ei se ihan niin helppoa ollut... Pysähdyttiin vähän väliä milloin pissittämään turisteja ja milloin puolestaan ottamaan vastaan puheluita, joissa viitattiin bussin jonka kanssa pitäisi vaihtaa kuskeja olevan jumissa jossain keskellä onnettomuusalueen raivausta tai jotain. Jonkin aikaa ajeltuamme meidät päästettiin jollekin pellolle kirmaamaan ja odottelemaan jokusen hetken, että tuo toinen bussi saapuisi.

Viimeinkin kuskit saatiin vaihdettua ja matkan loppupuolisko taittuikin huomattavasti nopeammin. Ainoastaan tuolla aiemmin mainitulla onnettomuusalueella vauhti hidastui hetkeksi ja pian se parikymmentä turistia roikkui häpelemättä ikkunassa tiiramaassa, mikä sitä matkaa oli niin jarruttanut. Täytyy sanoa, että jossain mahanpohjassa hieman kouraisi kun näki pientareella ruttaantuneen auton sekä sen ympärillä lukuisia hälytysajoneuvoja.

No, päästiin sitten vihdoin ja viimeinen Te Anau Lakeview Holiday Parkiin. Siinä oltiinkin sitten jännän äärellä, koska säätiedotteet olivat luvailleet seuraavalle päivälle runsaasti sadepilviä ja meidän oli ehdottomasti varmistettava, että Weta -kamat olisivat turvassa sillä aikaa kun me tsuikkaillaan Milford Soundissa. Niinpä vuorattiin kamat kaikkiin mahdollisiin pusseihin ja kasseihin, suljettiin ne matkalaukkuihin ja vuorattiin vielä näin kirsikkana kakun päällä sadetakeilla, jotka olivat tarttuneet mukaan Kingstonin matkamuistomyymälästä. Lisättäköön vielä, että parkkeerasimme telttamme keskellä muutamaa puuta, joiden oksistot vaikuttivat lupaavalta lisäsuojalta mahdollista sadetta vastaan.

Jossain puolenyön jälkeen painettiin sitten päät tyynyyn... ja sitä seurasikin ehkä onnettomimmin nukuttu yö kuukauteen. Tuuli puhalsi lakkaamatta sellaiset 30 m/s ja puuskissa meentiin aina 40 m/s asti. Sitä säpsähteli vähän väliä hereille kun teltta tärisi, tuuli ulvoi kuin myrskyävä meri ja puut narisivat niin, että sitä vain alkuyöstä mietti milloin ne tulla rysähtää niskaan. Loppuyöstä siitä ei enää jaksanut välittää vaan sitä toivoi voivansa nukkua edes jokusen tunnin rauhassa, ei sitä puun niskaan tuloa kuitenkaan voisi estää vaikka miten hereillä olisi. Mutta ei, saatiin unta palloon ehkä joku pari tuntia ja sekin sellaisissa kymmenisen minuutin pätkissä.

No mut ei siin mitään. Koska bussi lähtisi viemään meitä kohti Milford Soundia kymmeneltä, ei auttanut kuin kaivautua esiin makuupussista siinä kahdeksan aikoihin ja saada jotain aikaiseksi. Kun oltiin astetta inhimillisemmässä kuosissa, lähdimme lyllertämään kohti keskustaa. Ensimmäiseksi tsekkasimme paikan, josta bussi lähtisi ja painoimme sitten pää kolmantena jalkana tien toisella puolella olevaan kahvilaan hakemaan pelastusta. Siellä sitten lagailtiin kunnes näimme ikkunasta bussin kaartavan pysäkille.

Matka Milford Soundiin kesti sellaiset kaksi ja puoli tuntia, joskin tuohon aikaan mahtui myös parit turistien ulkoilutuskierrokset. Reitti vei meidät Lake Te Anaun viertä pitkin Fiordland National Parkiin ja sen halki kohti rannikkoa ja Milfourd Soundia.

Ja juu elikkäs. Olimme kyllä säätiedotuksista katsastaneet, että perskele, sadepilviähän sinne on luvattu juuri sopivasti kun me käydään vähän seilaamassa. Etukäteen se vähän ehkä harmitti, muttei mitenkään mittavissa määrin koska ollaan kuitenkin Uudessa-Seelannissa ja noin. Franz Josefin tauottomaan monsuuniin verrattuna Milford Soundin vesisade oli kuitenkin ihan siedettävää ja koska botskimme ulkokansi oli katettu, ei siinä mitään.

Loppujen lopuksi kävi niin, että tuo kohdalle osunut sateinen päivä oli sittenkin kohtalon meille lykkäämä positiivinen yllätys. Ensinnäkin sanottakoon, että Milford Sound lukeutuu maailman sateisempiin paikkoihin ja sateisia päiviä on vuodessa sellainen parisataa, joten kyseessä oli aika pitkälti normipäivä Milford Soundilla. Lisäksi sateella kun vesi pyrkii alas vuorenrinteitä muodostuu lukuisia pieniä vesiputouksia, joita ei tietenkään täysin kuivina päivinä niin paljon näe. Meidän kapu sanoikin vähän väliä jotain tyyliin “Ja oikealla voitte nähdä vesiputouksen, joka ei ollut tuossa vielä aamulla”. Ja ne näkymät voi jestas... tämän takia kannatti kyllä ottaa vettä vähän niskaan!

Ei sillä, nuo sadeveden muodostamat vesiputoukset eivät olleet ainoa upea asia Milford Soundissa. Ne vedestä nousevat vuoret olivat aivan uskomattomia, samoin kuin sumupilvet niiden ympärillä. Vuorten kokoon havahtui kunnolla vasta sitten, kun katsoi poukaman vastakkaisella laidalla olevaa toista turistibotskia seilaamassa vuori taustallaan. Ohitettiin matkalla myös rantakivikko, jolla oli laumallinen läskejä vauvahylkeitä paistattelemassa päivää ja viihdyttämässä turisteja. Ollapa läski hylje Milford Soundissa.

Botski vei meidät Tasmanian meren suulle asti ja antoi meidän maistaa hieman merenvoimaa muutaman aallon muodossa. Hetki siinä keikuttiin vaahtopäiden harjalla ja yläkannella vahingonilo oli huipussaan, kun katselimme miten alakannella tsuibailevat aasialaisturistit saivat ämpärikaupalla vettä niskaansa keulan halkoessa aaltoja. Tuossa vaiheessa iski myös aikalailla kylmää sadetta ja ankaraa tuulta vasten pärstää, joten niin kivaa kuin tuossa olikin keikkua oli sinänsä ihan helpotus kun kännyttiin takaisin kohti satamaa. Matkan varrella kapu koukkasi pyöräyttämässä meitä yhden isomman vesiputouksen alla. Tuossa vaiheessa viimeistään kastuttiin ja kunnolla, mutta kokemus oli ehdottomasti muutaman märän vaatekappaleen arvoinen. Milford Sound ei ehkä ole sieltä turistiretkien halvimmasta päästä, mutta kokemus on ehdottomasti tärkeämpi ja ikimuistoisempi kuin siihen laitettu rahasumma.

Satamaan päästyämme siirryimme suoraa kyytiä takaisin bussiin. Kuskina meillä oli sama dude, joka oli meidät Milford Soundiin kuskannutkin. Tässä vaiheessa on pakko osoittaa pieni kunnianosoitus Uuden-Seelannin bussikuskeille, joilla on kyky viihdyttää matkustajia ja tehdä bussimatkasta ikimuistoinen, eikä pelkkä pakollinen siirtymäkeino paikasta A paikkaan B. Kaikki ovat sympaattisia persoonia sekä jutustelevat mielellään mukavia ja murjovat vitsejä. Meidän tämän päiväiselllä kuskilla oli harvinaisen hauskaa Willun kulahtaneet hiuspehkon kustannuksella. Se tupsu siinä keskellä oli joskus pinkki, mutta tuosta nykyisestä sävystä ei oikein tiedä mitä se yrittää olla...

Lyhyeksi jääneiden yöunien takia nuokuimme suurimman osan matkasta... vaikka yritys pysyä hereillä olikin kova, koska ne maisemat olivat vaan taas kerran jotain käsittämätöntä. Silmäluomien paino oli kuitenkin kasvanut jotakuinkin tonniin ja oli liki mahdotonta estää niitä lurpsahtamasta kiinni.

Nyt on safkaa masussa, jääkahvi pyllyn vieressä ja pieni kulma leirintäalueen yhteisistä tiloista valloitettu meidän nöräämis ja -spämmäämistarpeisiin. Weta -mussukat selvisivät sateelta, ainoastaan makuupussi taisi vähän kastua muttei tuolla ole niin väliä. Ei sitä makuupussin kosteutta kuitenkaan tajua kun ramaisee sen verran rutkasti. Huomenna meillä on vielä toinen välipäivä Te Anaussa ja toivotaan, että tuuli rauhoittuisi eikä pitäisi meitä hereillä toista yötä putkeen jotta jaksamme huomenna möyriä pitkin puskia.

P.s. Päästiin Kouvolan Sanomiin. Me ei sitten päästä suomalaista mediaa karkuun edes tänne pallon toiselle puolelle...

P.p.s. Kuukausi poissa Suomesta! Wohoo, pienet sille!