keskiviikko 28. tammikuuta 2015

This is for the outcast, we don't need a cure!

Okei! Koska mitä luultavammin emme tehneet edellisellä Willowbrookin-slummialue-tempauksellamme äitejämme tarpeeksi ylpeiksi (tai jos teimme niin hyvä, nyt olkaa vielä ylpeämpiä!) niin seuraa jatkoa kyseiselle tarinalle! Ja kyllä, olemme hyvin hengissä tällä hetkellä.


Eli kuten edellisestä merkinnästä ehkä muistatte, dude ja sen veli auttoivat meitä taksin saamisen kanssa silloin lauantaina Hardcore Superstarin keikan jälkeen. No, yleensähän on ihan kohteliasta kiittää pelastajaansa tarjoamalla vaikkapa ruokaa jossain kiinalaisessa tai aasialaisessa tai.. esim. meksikolaisessa ravintolassa. Nyt kävi kuitenkin niin että tämä pelastaja-dudemme päätti sitten tarjota meille safkat meksikolaisessa ravintolassa. Koska siis.. En tiedä. Losangelesilainen logiikka ilmeisesti mutta oikein mukava sellainen! Voitaisiin eksyä toistekin.. (ei nyt oikeasti).


Eilen meidän oli tarkoitus lähteä hillumaan uudestaan Hollywoodin nörttikauppojen valtaisaan maailmaan, mutta koska heräsimme vasta siinä yhdentoista aikoihin, ei tämä suunnitelma oikein toteutunut. Se johtunee siitä että täältä Hollywoodiin menee julkisilla joku 2-3 tuntia ja ollaan lahnoja. No anyway! Käytettiin päivä Hollywoodin sijasta mukavasti lahnaillen, kunnes kello sitten tuli jotain viisi ja lähdettiin seikkailemaan kohti metroasemaa ja Norwalkia, jossa meidän piti tämä dudemme tavata. Ja tavattiinkin!

Tää sai kyllä jäädä kuninkaalliseen hyllyynsä mut jos koskaan tarvitaan keksipurkkia....



Dude vei meidät sitten auton kera johonkin meksikolaiseen ravintolaan, jossa kuulemma tarjoillaan kaupungin parhaat kotitekoiset meksikolaissafkat.. Ja hyvää ruokaa olikin! En kuollaksenikaan muista sen mestan nimeä.. Enkä liioin sitä mitä syötiin, mutta hyvää oli! Dude suositteli meille jotain kahden hengen ateriaa, joka tarjoiltiin padassa ja jossa oli.. ihan kaikkea mahdollista katkaravuista kanaan ja.. beeffiin, jonka suomenkielinen sana on hävinnyt aivokopastani.


Siinä sitten rupateltiin mukavia mm. dudemme vaimosta ja työstä ja.. Suomen taloudesta, siitä paljon talot maksaa ja mikä oli Uuden Seelannin kurssi. Oltiin aika-ajoin vähän pihalla siitä mitä hittoa pitäisi sanoa, mutta keskustelua saatiin kuitenkin aikaiseksi. Myös mm. siitä millaisilla autoilla suomalaiset ajaa. Päästiin kertomaan myös että hypättiin eteläisen pallonpuoliskon korkeimmasta tornista tuossa viikko takaperin ja se selvästi muljautti jotain tämän duden sisimmässä. Ei kuulemma itse laittaisi elämäänsä parin vaijerin varaan.. Johon minä sitten sanoin että noh, jos se vaijeri olisi katkennut niin se olisi sitten ollut kohtalo. Eipä siinä mitään olisi voinut tehdä jos niin olisi käynyt, joten.. Jep! Hauskaa.


Lopuksi dude sitten viskasi meidät vielä täysin turvallisesti takaisin metroasemalle, jolta lähdettiin suuntaamaan taas kotia kohti. Vaihdettiin bussiin ja ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen päästiin kotiin ja sammuttiin kuin saunalyhdyt. Iloisella mielellä ja vatsat täynnä ilmaista ruokaa!
Ainiin juu! Eilen satoi vettä ehkä sellaiset viisi tuntia eli juuri sen ajan kun me hilluttiin pihalla ja syömässä. Hauskaa sinänsä että Losissa kun sataa vettä, sataa sen viisi tuntia siinä missä Suomessa kun sataa vettä, sataa viisi kuukautta.. Haha!



Noniin sitten tähän päivään! Tänään herättiin hämmentävää kyllä, puoli seiskalta. Ihan itseksemme jonkun talon asukin käydessä suihkussa tuossa vieressä. Ajateltiin sitten että noh kuis sitten.. Ja sitten päätettiin että nyt on tilaisuutemme lähteä Hollywoodiin tutkimaan nörttikauppoja ja etsimään yhtä tuoretta tähteä sieltä kadulta. Jos puoli seiskalta herääminen ei ole vielä tarpeeksi hämmentävää niin sitä hämmentävyyttä lisää se että oltiin ehkä 45 minuutissa valmiita.. ja ryystämässä kahvia tuossa parin korttelin päässä sijaitsevassa Starbucksissa.


Yhteentoista mennessä oltiin sitten jo rantauduttu Walk of Famelle, jossa alettiin maata tuijotellen kuljeksia ja bongailla mm. kaiken maailman Richardeja. Syystä tuntemattomasta, ehkäpä. Yksi tuore tähti oli tosiaan ylitse muiden, mutta sitä saatiinkin metsästää kaikenmaailman Jack Sparrowjen, Iron Manien, Spidermanien ja ties minkä kissanaisten kera. Lopulta se kuitenkin löytyi, mutta juuri kun oltiin ottamassa poseja kyseisen tähden kanssa, meidät yllätettiin takavasemmalta ja jouduttiinkin kuvaan.. no, noiden edellä mainittujen örkkien kanssa.



Tuon metsästysreissumme aikana pyörittiin myös parissa kaupassa ja mukaan lähti mm. pari julistetta. Willu osti nostalgiabuustissa Sormuksen Ritarit-julisteen ja meiksi osti sitten vessaa varten Frendit-julisteen jossa on kohtauksia kyseisestä sarjasta. Willu osti toisesta kaupasta semmoisen siistin Keski-Maa-kartankin! Ja sitten mukaan lähti jostain jännästä syystä myös Voldemort-figuuri, jonka piti olla sen päivän viimeinen ostos. Harmi vaan ettei ollut, koska pian tämän ostoksen jälkeen törmättiin nörttikauppojen kuninkaaseen, joka piti sisällään kaikki maailman fandomit (paitsi Game of Thronesin ja Lotrin, mikä hämmentää). Siellä oli Doctor Whota, Sherlockia, Supernaturalia, Harry Potteria, supersankareita ja siis ihan kaikkea mitä vaan voi ajatella! Ja siis voi elämä. Sinne mennään vielä takaisin koska ei luoja.


Willu osti sieltä nörttien mekasta itselleen Doctor Who ja Supernatural-kaulakorut ja Sherlock-rannekorut. Meiksi osti Kuoleman varjelukset-kaulakorukellon. Ainiin! Kyseisessä kaupassa oli myös joka toinen ostos -50 prosenttia...... You gotta be kidding me.


Noh, tämän kohtaamisen jälkeen yritettiin toipua hetki salaatin parissa ja sitten suunnattiin Chinese Theatreen katsomaan The Theory of Everythingiä. Ei muuten mikään kamalan fiksu ratkaisu sinänsä, koska jo nimestä päätellen tulee olemaan sellaista termistöä mitä tämmöiset vatipäät eivät ymmärrä edes suomeksi.. saatika englanniksi ja ilman tekstityksiä. Rehellisyyden nimissä puolet keskustelusta meni ohi, mutta kyllä sitä silti tirautettiin itse kukin pari itkupotkua. Oltiin muuten melkein private-näytöksessä, koska meidän lisäksi salissa oli vain yksi dude. Joka varmaan mietti että miksi hitossa tämmöiset dorkat on eksynyt katsomaan sellaista leffaa..


Leffan jälkeen alkoi taas se 2-3 tunnin taivallus kotia kohti ja koska kahvia oltiin saatu viimeksi aamukahdeksan aikaan, käytiin vielä hakemassa iltasumpit. Että sellaista seikkailua tällä kertaa. Huomenna yritetään suunnata Long Beachille, mikäli siis herätään koskaan.. Heippa!

maanantai 26. tammikuuta 2015

The music keeps me up all night

Okei eilen olikin taas astetta jännempi päivä. Heräiltiin siinä joskus kymmenen aikoihin ja mietittiin, että mitenkäs heijattaisiin pyllymme Hollywoodiin ja Whisky A-Go-Gohon. Kyseltiin sitten isäntäväeltä ohjeita tähän ja meille järjestyikin sitten kyyti lähimmälle metroasemalle (joka on... jossain ei ihan naapurissa) josta sitten saisimme seikkailla metron avulla etiäpäin. Hieman ehkä pääsi jännäkakka housuun koska Sunday vannotti meitä olemaan erittäin varovaisia kun tulisimme yöllä kotiin. Vaikka kai tuo kuuluu pakettiin kun majoittaa meidän kaltaisia vatipäitä. Me kun vaan mennään eikä ajatella sen enempää, niin kuin edempänä saatte huomata.


Joskus puolenpäivän jälkeen lähdettiinkin sitten metroasemalle. Hetki ehdittiin ippuautomaatin luona pällistelemään, että mitäkä ihmettä nyt sitten seuraavaksi. Kaikki nappulat läpi käytyämme alkoi hahmottua, mikä oli meille sopiva lippusysteemi ja kohta meillä olikin tassuissamme metrokortit, joille oli ladattu vapaata käyttöaikaa parin tunnin edestä. Jos joku nyt kysyy miksei ladattu samantien enemmän, niin ei tuossa vaiheessa vielä oikein viitsitty kun ei oikein ollut mitään käryä paljonko ollaan lähipäivinä edes metroa käyttämässä. Mutta joo, seuraavaksi tsuippailtiin laiturialueelle ensimmäistä yhteyttä odottamaan ja ei kun matkaan.

Hollywoodiin saatiin matkata kolmella eri metrolinjalla ja aikaa taisi kulua lähemmäs kaksi tuntia, joten eipä tuota matkaa ehkä minkään pikkuostosten takia lähtisi rykäisemään. Perillä meillä molemmilla oli jo niin tautinen nälkä, että heti ensitöiksemme etsimme käsiimme lähimmän ruokapaikan joka tällä kertaa sattui olemaan Subway. No, sai kelvata ja kyllä tuolla mahansa täyteen sai.


Koska ovet Whiskyyn aukeaisivat vasta seitsemän tienoilla, oli meillä hyvin aikaa kierrellä kaupoissa. Aamulla olin kysynyt Miralta, että pitäiskö meidän ottaa käteistä (pankkikortit saivat jäädä kotiin rosvoryökäleiden pelossa) sen verran paljon, että jos löydetään jokin jännä nörttikrääsäkauppa niin voitaisiin ostaakin jotain. Mira hieman naureskellen vastasi, että miten me muka löydettäisiin sellainen Hollywoodista... Oh well... Siellä about jokaisessa kaupassa oli ainakin yksi hylly joka notkui kaiken mahdollisen fanikrääsän painosta. Onnistuttiin jättämään isoimmat ostokset kauppoihin koska sellaisten raahaminen keikalle ei olisi hirveän fiksua, mutta onneksi meillä on kuusi viikkoa aikaa niin ehditään kyllä takaisin montakin kertaa. Mukaan lähti ainoastaan Nälkäpeli -korvissetti, sekin puoliksi ostettuna koska kumpikin meistä harvemmin käyttää samoja korviksia molemmissa korvissa. Olikohan toi nyt edes selkeä lause, korvia vaan kaikkialla...

Lopulta alkoi taivallus kohti Whisky A-Go-Gota, joka sekin osoittautui sellaiseksi 4,5 kilsan rykäisyksi. Eipä siinä vielä mitään, mutta matkanvarrella pönötti sellainen mesta kuin Meltdown joka oli kai jonkinlainen nörttien luvattu maa tai ainakin yksi niistä. Voi että sitä kaikkea krääsän määrää! Pitää palata tutkimaan vielä paremmalla ajalla, koska kello oli jo tuossa vaiheessa melkein seitsemän ja meillä oli vielä reilusti matkaa itse keikkapaikalle...


Niin elikkäs. Whisky A-Go-Go. Otetaan Tavastia, poistetaan siitä baaripuoli ja puolet alakerrasta ja saadaan koolta se, mitä Whisky A-Go-Go on. Pieni neliönmuotoinen alakerta ja pikkuinen yläkerta, jossa oli jotain pöytiä ja fanisäläkoju. Ulkoasulta ei loppujen lopuksi edes mitenkään hirveän ihmeellinen, lukuunottamatta Jack Daniel's baaritiskiä, seinillä riippuvia rockstarbojen kuvia sekä lavaa, joka ei ollut sekään koolla pilattu. Allekirjoittanut kuitenkin piti mestasta juuri tällaisena, ilman mitään turhaa pröystäilyä. Ja se tekniikka! Ah ja voi.


Ja kun tulet Whiskyyn keikalle, et saa vain yhtä lämppäriä vaan koko kourallisen. Ensimmäinen (kai?) oli jo lauteilla kun saavuttiin ja täytyy sanoa, että vaikkei bändistä jäänyt käteen edes nimeä ihan hyvin ne onnistuivat meidän keikkafiiliksen nostattamaan.

Seuraavaksi lavalle nouseen bändin nimi taisi olla Moxy and infulence tai jotain sellaista. Miralla on niiden pleku joten voisin kysyä ja tarkistaa, mutten jaksa. No kyseessä oli kuitenkin bändi, joka muodostui kolmesta 17-19 -vuotiaasta tytsystä sekä varsin hämmentävästä rumpalijäbästä, jolla taisi ikää olla mittarissa 21 vuotta. Jos kaikki ihmiset maailmassa olisivat rokkareita, tuo rumpalidude olisi sen maailman nörtti. Näilläkin oli ihan hyvä meininki, ainakin kun huomioi tyyppien nuoren iän. Ja ehdottomasti parempi kuin yksikään likkabändi mitä on Suomessa joutunut todistamaan.


Seuraava lämppäri olikin sitten Chamber Sixx, jolle me oltiin jo etukäteen naureskeltu että mikä ihme pikkupoikien Nikki Sixx -pumppu tämä on olevinaan. Vaan ei... lavalla saapastelikin pari nelikymppistä kaljamahaista dudea, joista toinen ainakin yritti näyttää Nikki Sixxiltä, mutta siksi se jäi: yritykseksi. Näiden sankareiden seuraan liittyi perusjampan oloinen rumpali Britney Spears -paidassa, sekä basisti jolla oli koko keikan omat bileet omassa nurkassaan. Tuo basisti taisi olla koko bändissä ainut asia, jossa oli edes jonkinlaista katu-uskottavuutta. Sen saattoi päätellä jo pelkästään siitä lavalle lentäneestä pikkuhousuvuoresta sekä kunnon jöötikokoisesta (luultavasti kaksipäisestä) dildosta. Tämä on selkeästi bändistä se jamppa, joka saa kaikki naiset.

Viimeisenä lämppärinä saatiin se pakollinen tylsä hevibändi, joka ei kiinnostanut ketään. Edes niitä itseään ei tuntunut kiinnostavan, ovatko ne lavalla vai takahuoneessa vetämässä kaljaa. Ei ole edes bändin nimestä mitään hajua. Enimmän osan keikasta Mira mietti hiustenvärjäystä ja itse tökin ranteessani möllöttävää tammenterhoa, ihan vaan koska voitiin ja molemmat olivat kiinnostavampaa tekemistä kun bändin seuraaminen.


Lopulta tämä pakollinen tylsä hevibändi kipitti pois ja saatiin tietää, että seuraavaksi lavalle saataisiin jo illan pääpahikset. Kuten aina, viimeiset hetket tuntuivat kestävän loputtomasti juuri kun oli ehtinyt ihastella sitä, miten ripeästi bändi vaihtui toiseen illan edetessä. Lopulta tanner alkoi tömistä ja neljä tutunnäköistä heeboa ilmestyi lavalle vievien portaiden yläpäähän.

Ensimmäisen osan keikkaa tönötettiin joidenkin metriheikkien takana, mikä oli ärsyttävää koska nuo hädin tuskin eväänsä liikauttivat. Mikä on varsinkin meiksille ärsyttävää, koska hobitinmittaisena on varsin säälittävää jammata menemään kun edessä on joku tai jokin puolet pidempi. Onneksi toinen noista lähti porukoineen menemään muutaman ensimmäisen biisin jälkeen ja päästiin ryysäämään edemmäs. Tässä vaiheessa sitä vielä ajatteli, että onpa yllättävän rauhallista tämä jenkkiyleisö... vähänpä tiedettiin. Juuri kun oltiin vallattu uudet paikkamme ilmoille pärähti Guestlist ja sitten alkoikin jytistä. Koko yleisö pogosi ympäriinsä ja hyppi toistensa niskassa. Se oli sitä itseään! Vaan silti... vähänpä tiedettiin. Ylipäänsä aivan mieletön meno keikalla ja... huhhu.


Encorea edeltävistä hetkistä ei taida olla mitään erikoista kerrottavaa. Keikkahuuruja, keikkahuuruja ja lisää keikkahuuruja. Encoressa meille tarjoiltiin mm. uutta biisiä sekä Last call for alcohol, mikä on aina astetta jännempää kun jengiä aletaan kutsua lavalle. Yleensä tuossa vaiheessa on tottunut näkevään siellä bändin lisäksi pari onnellista fania, mutta tällä kertaa kun pari ekaa dudea oli lavalle poimittu käynnistyi jonkinlainen dominoreaktio kun puolet Whiskeyssa olleesta jengistä kelasi että “hei, mä kanssa”. Lopulta siellä lavalla tosiaan tönötti aika katras ihmisiä...

Kun tää jengi oli lapattu alas tulikin illan viimeisen biisin eli We don't celebrate sundaysin aika. Ja tässä vaiheessa koko lavanedusta muuttui jonkinlaiseksi tehosekoittimeksi kun jengi tosiaa vaan heitti rinksaa kuin karusellissa konsanaan. Joku myös stage divesi suoraan päin näköä ja allekirjoittaneella oli rilleissa pitelemistä ja tuo toinen otus onnistui siinä pyörteessä hukkaamaan huulikorustaan pallon. Vaan koska ei selkeästi oltu saatu niskaamme vielä tarpeeksi jengiä tuossa vaiheessa, bändin kiitellessä yleisöä Adde sniikkasi Jocken taakse ja viskasi sen suoraan meiksien päälle. Kahdesti.

"Miks mun kuvis aina joku photobombbaa?!"

Keikan loputtua ryysättiin suoraan pihalle koska koko Whiskey oli edelleen sekaisin kuin seinäkello, oli kuuma kuin saunassa ja lisäksi meillä oli aika matka taivallettavana, ennen kuin päästäisiin kotiin. Se alkoi hyppelemällä se 4,5 kilsaa metrolle, mutta hassua sinänsä matka kului paljon kepoisammin kuin aiemmin päivällä. Sitä ne keikkahuurut teettää. Yritettiin myös metsästää sapuskaa, mutta ainoa auki oleva paikka oli se samainen Subway jossa käytiin aiemmin päivällä. Uutta subia ei tehnyt mieli, joten ostettiin vain cokiset matkaan ja lähdettiin taivaltamaan metrolla kotia kohti.

Vaan eipä se ihan niin yksinkertaista ollutkaan. Pari ekaa linjaa menivät vielä nätisti, mutta sitten jäätiin jumiin Willowbrookiin kun Green line joka veisi meidät meidän kotipysäkille ei kulkenutkaan enää. Palloiltiin sitten aikamme siinä pihalla ja mietittiin, että mitä ihmettä nyt taas. Missään ei näkynyt ketään jolta olisi voinut kysyä neuvoa, ainoastaan yksi astetta hämärämpi dude siitä tsuippaili muttei sekään mitään tiennyt. Mira soitti myös LA:n taksipalveluun, mutta se sanoivat vain etteivät tee noutoja Willowbrookin metroasemalta. No well, ei oltaisi haluttukaan.

Red Wedding ja silleen!

Sattumalta spotattiin pari meksikolaista dudea, jotka olivat olleet metrossa samaan aikaan meidän kanssa ja painettiin sitten kysymään näiltä, että mitä tapahtuu ja miten päästään pois. Dudet olivat saman ongelman äärellä kuin mekin ja olivat soittaneet kyydin joltain toisesta taksipalvelusta. Tuo kyseinen niinikään meksikolainen taksikuski olikin jo kulmilla odottamassa ja lupasi viedä meidätkin kotiin samalla matkalla. Ahdettiin sitten kaikki perseemme autoon ja lähdettiin onnellisesti kohti kotejamme. Matkalla puhuttiin ainakin Suomesta... Ei mitenkään kauhea ylentävästi, sorry guys.

Kun oltiin nuo pari dudea vipattu kyydistä johonkin päin LA:ta ja painettiin kohti Torrancea kuski kertoi meille, että mesta josta oli meidät juuri noukkinut on todella vaarallista aluetta jolla on paljon kodittomia. Oltiin siinä vähän haavi auki että joo-o... Koko päivä oli kaikenkaikkiaan aika täräyttävä laskeutuminen Uudesta-Seelannista, jossa kaikki vaan rakastaa toisiaan, takaisin tähän kylmään ja julmaan maailmaan.

Kämpillä oltiin vihdoin ja viimein joskus neljän jälkeen. Pohdiskeltiin hetki, että mitä taas oikein tapahtui ennen kuin sammahdettiin.

Rapsuta, orja, tai kuolet.

Tänään on ollut taas vähän rennompi päivä ja ollaan pysytelty Torrancessa. Käytiin Del Amo -ostoskeskuksessa pyörimässä, syömässä pizzaa ja käytiin myös leffassa. Ja arvatkaa mitä? Kyseessä ei tällä kertaa ollut Hobitti vaan Imitation Game. Todettiin nimittäin, ettei olla Oscar -ehdokkaista nähty kuin pari hassua ja se asia pitäisi nyt korjata kun kerran ollaan samassa kaupungissa itse gaalan kanssa. Oikein hyvä leffa ja allekirjoittanut meni totaalisen sekaisin Benedict Cumberbatchista. Se ääni ja ne silmät ja poskipäät... eikun... asiatekstiä... joo.. gröhöm. Juu. Nauttikaa kun saatte leffan Suomeen joskus kuukauden päästä. Nyt pistetään merkintä pakettiin ja käydään nukkumaan, koska huomenna pitäisi taasen tsuikkailla Hollywoodin suuntaan. Son moro!

lauantai 24. tammikuuta 2015

If you think its crazy, you aint seen a thing


Olemme rantautuneet Los Angelesin ihmeelliseen maailmaan! On muuten aika venka fiilis kun kesken lennon tajuat että jos nyt oikein muistetaan.. Erään Lost-sarjan tietty kadonnut lentokone taisi kadotessaan olla lentämässä juurikin Australiasta Californiaan. Odotettiin jo turbulenssien kourissa että kohta pudotaan johonkin saarelle jossa musta savumörkö sitten yrittää syödä meidät. Jos oltaisiin nähty Dominic Monaghan samassa koneessa, oltaisiin varmaan oltu itse syy sen koneen tippumiseen kaikella friikkaamisellamme. Päästiin kuitenkin mukavasti perille eikä ainakaan vielä ole savumörköjä tai niitä muita näkynyt..


Anyway! Tuon edellisen merkintämme jälkeen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt vain käydä nukkumaan, mutta koska olemme tavan vatipäitä.. Emme käyneet vaan yritimme epätoivon vimmalla käyttää loputkin maksetut datat kännyköistämme siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta käytiin kuitenkin nukkumaan vain nukkuaksemme jotain puoltoista tuntia, mitä sitten seurasi taksiin nouseminen ja kohti lentokenttää lähteminen. Hassu juttu muuten! Juuri kun luultiin ettei Uusi Seelanti oikein ehdi enää yllättämään meitä.. Vastaan körötteli ihan oikeasti jäätävän kokoinen talo. Se sai taksikuskinkin hämmästelemään ja hihkumaan kuinka tämä on se syy miksi se tekee aamuyövuoroja. Nähtiin siis selvästi jotain melko ainutlaatuista.

Lentokentällä sitten dumbattiin kamamme ja suunnattiin kaikkien turvatarkastusten läpi etsimään itsellemme kahvia. Ei siinä mitään, vähän aikaa hämmästeltiin siinä elämäämme, kuvailtiin kaunista auringonnousua ja sitten suunnattiin lentokoneeseen joka vei meidät Melbourneen. Se lento meni lähinnä pizzan kuvat silmissä, nälkäisiä kun oltiin eikä kyseinen kone tarjonnut meille mitään syötävää.

Melbournessa saatiin pizzaa ja.. saatiin tietää että koneemme on jäänyt Sydneyyn ja siksi lentomme myöhästyy kaksi tuntia. Syy tähän Sydneyyn jäämiseen oli kuulemma se että niiltä oli loppunut bensa kesken kaiken ja siksi ne oli joutunut laskeutumaan sinne. Eivät yksinkertaisesti uskaltaneet kokeilla onneaan että pääsevätkö Melbourneen saakka. Ei kovin mieltä ylentävä ajatus, mutta sitten saatiin kumpikin 20 dollarin lahjakortit jotka saatiin käyttää mihin tahansa sieltä lentokentältä löytyvään “virkistysjuttuun”. Aikamme pyörittyämme, ostettiin minions-figut, suklaata, kahvia ja keksit. Virkisti mieltä kummasti!

Lopulta päästiin sitten Qantasin koneeseen ja puoli kolmen aikaan Aussien aikaa lähdettiin lentelemään Tyynen valtameren yli kohti Losia. Ensimmäisenä meille tungettiin käteen alkujuomat, sitten vesipullo.. Sitten tuotiin ruokaa ja sen kera juomaa. Joskus yön pimeimpinä tunteina meille tuputettiin jotain juttuja joista ei oikein tiedetty onko ne ruokaa vai ei ja ennen kuin ehdittiin asiaa enempi ajatella.. Ne oli poissa. Aamulla saatiin onneksi lisää ruokaa, joten ainakin masu oli tyytyväinen elämäänsä!


Neljätoista tuntia siinä sitten hilluttiin meren yllä Lost-skenaariot mielessä.. No oikeesti ei kelattu niitä sen enempää, koska keskityttiin katsomaan How To Train Your Dragon kakkosta. Ja ihan jo kaikkien kanssamatkustajien ja etenkin lentoemäntien ja stuerttien riemuksi sitten itkettiin vaihteeksi silmät päästämme. Voi sitä ulinan määrää leffan loppupuoliskolla. Voi Toothles.
Sitten nukuttiin hetki.. Ja sitten mä heräsin katsomaan Frozenin ja sillä välillä Willu heräsi ja alkoi katsoa Guardians of the Galaxya. No sitten munki piti alkaa katsoa Guardiansia ja yksi kysymys nousi ylitse muiden; “Dude.. Why you're blue?”

Kun Guardians sitten loppui niin matkaa oli jäljellä joku viis ja puol tuntia. Mä siinä sitten ajattelin että koisailen hetken ja sitten ehdin vielä katsoa X-Menin Days of the Future Passin (miten nyt kirjotetaankaan).. Mutta se jäi vain suunnitelmaksi, koska nukuinkin oletettua kauemmin ja herätessäni oli enää joku pari tuntia aikaa. Willu taas nukkui varmaan yli puolet koko lennosta. Päädyin sitten katsomaan kaksi jaksoa Big Bag Theorya samalla kun mussuteltiin sitä aamupalaa.
Ei kai siinä sitten muuta jännää tapahtunut. Pyllyt puuduksissa röhnötettiin se neljätoista tuntia.

Losissa sitten seisottiin varmaan tunti jonossa jonka myötä päästäisiin maahan. Ja kaksi kertaa vaihdettiin jonosta toiseen, koska joku turvatarkastusdude käski meitä lyhyempiin jonoihin. Turvatarkastuksesta päästiin läpi mutkitta ja sitten suunnattiin hakemaan laukkujamme.. Minun laukkuni siellä jo pyöriskelikin mukavasti ja kaappasin sen mukaani. Bromance todistautui taasen ongelmalliseksi, koska Willun laukkua ei näkynyt eikä kuulunut missään. Käytiin sitten itkemässä asiaa parillekin dudelle kunnes joku sinipaitainen dude kertoi että se on jäänyt Melbourneen ja tulee seuraavana päivänä. Tämän tiedon myötä lähdettiin sitten miettimään miten saataisiin yhteys Sundayhyn, jonka piti tulla hakemaan meidät lentokentältä. Saatiin sim-kortit ja sen jälkeen selvisi että koneiden myöhästelyjen takia Sunday ei ehdikään hakemaan meitä joten lähdettiin taksilla kohti Torranncea.

Oli aika jännä taksimatka, koska kuski ei tuntunut olevan ihan kärryillä siitä mihin oltiin menossa.. Tai sitten se huijasi. Oli myös jännää että Sundayn kotona ei ollut ketään paikalla ja hetki meidän piti kerätä rohkeutta että uskallettiin sisään avoimista ovista. Kamalaa jos oltaisiinkin oltu väärällä ovella ja murtauduttu vahingossa jonkun randomin duden kotiin! Siitä olisi rapsahtanut heti syyte poikineen tässä syytteiden luvatussa maassa. Oltiin onneksi oikeassa paikassa ja löydettiin meille luvattu huonekin.. Ja siellä meitä odotteli pikkuruinen Suki-kissa, joka näytti siltä kuin se haluaisi kysyä “Mitäs hittoja te olette ja miksi hitossa olette mun huoneessa?” Talon kuningas selvästi. Ja lempinimeltään “Smelly Butt”...

Saatiin jonkun aikaa latailla sekä omia akkujamme että puhelimiemme akkuja röhnöttämällä, ja sitten päästiin illallistamaan Sundayn ja tämän talon muiden asukkaiden kanssa. Superhyvää grillattua kanaa, maissia ja salaattia! Ah salaatti, I missed you. Katottiin myös lisää Big Bang Theorya ja sit ku sen jälkeen alko Simpsonit niin Christine tuli vaihtamaan kanavaa.. Jotta voitaisiin katsoa lisää Big Bang Theorya. Ne aistii nörtit. Saatiin myös kuulla vähän kaikkea siitä mitä meidän pitäisi tehdä nyt kun ollaan Californiassa, joten nähtävästi sitä pitäisi lähteä käymään San Fransiscossa ja Las Vegasissa. Ja San Diegossa koska se on nätti kaupunki. Siellä on eläintarha? Toivo Oscareiden lieppeille pääsemisestäkin elää hieman, joten katsellaan..

Tämä päivä menee aika pitkälti lahnatessa ja Willun laukkua odotellessa. Vähän on paniikki pyllyssä, koska onhan kyseisessä laukussa arvon Thortsa Tammikilpi. Illalla lähdetään ehkä käymään yhdessä lähellä olevassa ostoskeskuksessa pyörimässä. Meiksi saa nostalgiatripin koska se oli se meidän lähin ostoskeskus silloin mun viime tripilläkin! Ah Torrance, I'm back!

Ps. Huomenna Hardcore Superstar Whisky A Go-Gossa! Repikää siitä huumoria!

Pps. Nyt just Christine soittelee joilleki dudeille Oscareist. Repikää siitäkin! Hah

Ppps. Thortsa tuli!



Pppps. Jee Mötley lopettaa vihdoin! Do it!

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

The Road is now calling and I must away

Täällä taas muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen! On ehtinyt tapahtua kaikenlaista ja sitten ei oikeastaan yhtään mitään. Vietettiin meiksin eli Willun synttäreitä Paihiassa lahnaillen... vaikka toisaalta heitettiin kyllä kymmenen kilsan lenkki kun käveltiin Haruru Fallseille ja takaisin. Nautiskeltiin siinä aikamme maisemista ja lähdettiin sitten takaisin majapaikkaan. Mutta joo... hieman käsitys lahnauspäivästä päässyt muuttumaan Uudessa Seelannissa ollessa tai jotain?

High above the clouds somewhere...

Maanantaina sitten reissattiin viimeisen kerran (tämän reissun osalta) ja tultiin takaisin tänne mistä kaikki alkoi, eli Aucklandiin. Maanantaina ja tiistaina ei mitään erikoisen jännää tehty, mitä nyt ravattiin isointa kauppakatua edestakaisin ja jätettiin viimeisiä roposiamme vähän sinne tänne. Mira sai esim. Rocky -julisteen ja nyt se on onnellinen.

"That was so awesome!!"

Falling's just like flying except there's a more permanent destination.

Tänään keskiviikkona aloitettiin päivä painamalla leffateatteriin (matkaa hostellilta n. 800 metriä...) katsomaan Hobittia koska no... one last time ja silleen. Tarkoitus oli alunperin katsoa tuo IMAXina koska Aucklandissa nyt sattuu olemaan Uuden Seelannin ainut IMAX -teatteri, mutta tyypillistä meidän tuuria ettei tälle päivälle ollut IMAX -näytöstä. No, perus 3D HFR oli oikein kaunis ja MasterCard Wednesdayn ansiosta liput olivat halvat kuin nakki ja saatiin vielä pikkuiset pop cornit kaupanpäälisiksi! Pakko sanoa, että allekirjoittaneelle puski leffan loppupuolella aika karusti Uusi Seelanti feelsit naamalle. Hobitti kuitenkin alunperin meidät tänne lähetti ja nyt on enää vain joitakin tunteja aikaa ennen kuin pitäisi lähteä lentokentälle ja sanoa väliaikaiset hyvästit Uudelle Seelannille.

Lihansyöjä-tirppoja ja "Mis mä oon?"-jutun alkulähteillä

In a hole in the ground, there lived a hobbit..

I will not hide behind the wall of stone while others eat our pizza FOR US!!

Poiketaan nyt hetkeksi siitä tosiasiasta, että lähtö Losiin on vain muutamien tuntien päässä. Hobitista selvittyämme maleksimme hiljalleen kohti SkyToweria, jossa vierailimme jo reissun alkuvaiheilla. Palautetaanpa nyt mieleen, että kyseessä on eteläisen pallonpuoliskon korkein torni josta on totisesti varsin upeat ja laajat näköalat Aucklandiin.

Fat Dogin sorsa, joka huolehti kahvinsaannistamme.

Taupo, jossa kaikki vain lahosi käsiin.

Mikä olisi erinomainen tapa päättää seikkailu Uudessa Seelannissa? Mikä olisi erinomainen tapa helpottaa sitä tuskaa, joka syntyy kun Hobitti järsii sielua palasiksi? No hypätä alas tornista tietty! Vähän niin kuin Fili konsanaan, paitsi meitä ei ollut Azog viskomassa alas... Manu Bennett aka real-life Azog on tosin samassa kaupungissa paraikaa joten... close enough? Ja nyt dudet ei tulla itkemään, ettei spoilereista varoitettu. Teillä on ollut yli kuukausi aikaa käydä katsomassa Hobitti, joten armoa ei tunneta!

I should've known..

All the Hobbit feels!

Hyppyaika oli varattu neljäksi, joten siitä parikymmentä minuuttia etukäteen mennä hytistiin tiskille sanomaan, että hei meillä on aika varattu SkyJumpille. Ensin täytettiin kivasti ja pahaenteisesti jotkin kaavakkeet, joissa vakuutettiin tietävämme mihin olemme ryhtymässä... ei sillä että oltaisiin oikeastaan tiedetty. Sitten istuttiin penkille tutisemaan ja odottamaan dudea, joka auttaisi meidät alkuun.

We don't have parasites..!!

.. We are parasites!!

Kun saatiin dudemme paikalle heivattiin ensin kamat säilytyslokeroon ja luovuttiin kaikesta, mikä voisi mahdollisesti pudota matkalla alas. Tuo dude sitten autttoi meille haalarit ja turvavaljaat päälle ja punnitsi meidät kuin sisäfileet lihatiskillä konsanaan. Nyt meidän painot lukee kauniisti iholla, tässä touhussa ei kauheasti kannata kainoilla painonsa puolesta koska se on tietty aika olennaista, että vaijeri voidaan säätää oikein jokaiselle hyppääjälle tai jotain... En mä nyt niin tarkkaan ole asiaan perehtynyt.

Let's hunt some dwarves!

Costume Trial

Kuiteskiin seuraavaksi matkattiin jo kohti hyppytasannetta, joka oli siinä 192 metrissä. Ylhäällä siirryimme seuraavien dudejen huomaan ja allekirjoittanut asteli suden suuhun ensimmäisenä. Vaijeri jonka varassa alas mentäisiin iskettiin paikalleen, kamera lauloi ja yksi tuollainen mokoma kiinnitettiin vielä ranteeseenkin. Sitten käveltiinkin jo lankkua pitkin kuin oltaisiin haikaloille syöttämässä... pudotus vaan oli aika helkutisti korkeampi kuin yhdestäkään merirosvolaivasta.

The Kings and Queens under the Ocean

Vauvakiwit. Kuivutaan edelleen Franz Josefin jäljiltä.

Sitten vielä viimeiset turvacheckit ja lähtöselostukset, joista ymmärsi vain etäisesti osan kaikelta siltä tutinalta... sitten se olikin menoa. Jokin pieni nytkähdys vatsanpohjassa siinä tuntui, mutta kaikkiaan vapaapudotuksen tunne oli aivan mieletön. Miten tuota nyt edes kuvailisi? Ihan uskomaton tunne, ei millään tavalla epämukava ja kaikki jännityskin unohtui hyppypaikalle, joten saattoi vain keskittyä nauttimaan vauhdinhuumasta... Ja sitten se oli ohi, ehkä kymmenen sekuntia itse pudotusta ja that's it. Alhaalla dude auttoi meiksin irti vaijerista ja tutisutin itseni penkille odottamaan, että tuo toinenkin pakara löytäisi tiensä alas. Ja sieltä se sitten tuli ja lankesi kauniisti polvilleen.

Siinä ne vaan möllöttää. Mordorin vuoret.

Tämä on nyt sitä itseään. Franz Josef, why us?

Kun oltiin molemmat päästy alas ja lähdössä jo poispäin tuo dude kysyi meiltä, että huvittaisiko mennä uudelleen, päästäisiin ihan ilmaiseksi kun yläkerran dudeilla ei siinä ilmeisesti muutakaan tekemistä ollut kuin heitellä tyhmiä nörttituristeja alas tornista. Hetken pällisteltiin haavit auki ja sitten oltiinkin jo menossa uusintakierrokselle. Hisseillä meitä vastaan tuli joku turistiletka jonka seasta yksi pikkujeppe pysähtyi katsomaan meitä kuin mitäkin supersankareita, lätkäisi kädet naamalleen ja sanoi jotain sen suuntaista kuin “That was awesome!”. Me vaan naureskeltiin että juu me tiedetään, siksi mennäänkin uudestaan.

Road goes ever on and on..

Kingstonin tyylikkäin jouluteltta.

Meiksille kakkoskierros ei oikeastaan poikennut muuten paljon ensimmäisestä, paitsi että jutun juonen tiesi jo eikä sitä älytöntä tärinää ollut enää. Saattoi vain päästää irti kun lupa annettiin ja nauttia vielä kerran näköalasta ja tunteesta. Yksi parhaimpia kokemuksia ikinä, mutta niitä taitaa olla koko trippi pullollaan...

Milford Sound

Ainii osa näist putouksist oli Rivendellin putouksii.

Kun oltiin molemmat taas alhaalla, heivattiin haalarit ja valjaat pois niskasta ja kipiteltiin tiskille tsekkaamaan, millaisia valokuvia ja videota meistä oli tarjolla... Vasta tässä vaiheessa selvisi, että se käteen isketty kamera oli itseasiassa videokamera eikä suinkaan peruskamera, joka sniikisti ottaisi muutaman kuvan sieltä täältä... Nuo kuvat ja videot eivät mitään hirmuisen kaunista katseltavaa ole, mutta ostettiin silti mukaan. Ei kai sitä voi odottaa miltään missiltä näyttävänsä kun syöksyy alas lähes 200 metristä?

Fist sized cookie has the only right.

Oho kato Caradhras.

... missä?

SkyJump salli meidän palata vielä ilmaiseksi ylös näköalatasanteelle nauttimaan maisemista. Maisemakuvat tuli räpsittyä jo edellisellä vierailulla, joten painelimme pienen rinksan heiton kera kahvilaan lipittämään jääkahvia ja miettimään, mitä taas oikein tapahtui. Hissidude joka muuten otti vastaan meidän vapaaliput julisti koko muulle hissille, mitä oltiin tehty ja kaikki oli ihan et “wooooow”. Varsin hämmentävää. Joukossa oli myös dude, joka oli matkalla tekemään SkyJumpia ja katsottiin velvollisuudeksemme toivottaa tuolle onnea.

"No man can kill me.. au!"

Sinä, minä ja pikku-kornit

Maailman laidalla

Kahvilla istuessamme joku pariskunta, joka oli ollut tekemässä SkyWalkia (eli lyhyesti sanottuna kävelemässä SkyTowerin ulkotasannetta ympäri vaijerien varassa samasta korkeudesta mistä SkyJump hypätään) samoihin aikoihin kun meiksit viskoi itseään alas, tuli juttusille. Vaihdettiin siinä jokunen sana ja hämmennyttiin lisää, kun nuo olivat ihan fiiliksissä siitä mitä oltiin juuri tehty. Oli hauskaa myös todeta, että hypättiin tornista itseasiassa kahdesti... Mira oli jopa ikuistettu noiden kameralle muutamaan kuvaan. Hämmentävää sekin, mutta ainakin on lisää todistusaineistoa! Kultiin, että näköalatasanteella oleva laskuri joka laskee aikaa seuraavaan hyppyyn oli mennyt pimeäksi kesken lähtölaskennan, eikä hyppääjää sitten kuulunut. Ilmeisesti se dude jota me kovasti yritettiin rohkaista ei pygennytkään. Ehkä meidän rohkaisuilla olikin käänteinen vaikutus...? Mene ja tiedä.

One does not simply walk into Mordor.. oh wait, they do.

Mordor, the one place in Middle-Earth.. you actually want to see.

Shampanjaa Wai-O-Tapussa!

SkyTowerilta lähdettiin metsästämään maailman toisiksi ansaituinta pizzaa. Aikamme Queen Streetiä palloiltuamme sopiva mesta löytyi ja pian mussutimmekin jo onnellisina viimeistä ehtoollistamme Aucklandin taivaan alla. Fiilis oli haikea, mutta samalla tajuttoman onnellinen.

Get off the road!! Quickly!

Under hill and over hill..

No regrets!

Tunnit Uudessa Seelannissa ovat käymässä vähiin. Tämä vajaat kaksi kuukautta on mennyt ihan mielettömän nopeasti ja se muistojen määrä, mikä mukaan oon tarttunut on ihan mieletön. Odotukset Uutta Seelantia kohtaan olivat kovat ja nyt ne on lunastettu ja ylitetty moninkertaisesti. Tässä on kaverina linkitetty tuo Viiden armeijan taistelun ohessa nähty 'Thank You New Zealand' video, eikä voi kuin sanoa, että siitä on totta joka sana. Jokainen päivä täällä on ollut elämys, paikalliset jaksavat aina hämmästyttää ystävällisyydellään ja positiivisella energiallaan. Ollaan nähty uskomattomia asioita ja tehty juttuja, joista ei vielä kuukausia sitten osattu edes unelmoida. Ollaan vietetty hyisiä öitä teltassa, hämmennetty ihmisiä, hämmennytty itse, hypätty tornista, kiivetty vuorelle ja vaikka mitä... Mikä ehkä tärkeintä, ollaan päästy näkemään Keski-Maa kaikessa todellisuudessaan... Vaikka elokuvat jäisivätkin tähän, Keski-Maa elää ja potkii täällä täydellä teholla.


Tältä osin reissu on lunastanut kaikki odotukset ja tämän hetkisille tunteille on vaikea löytää edes sanoja... Se, miten hyvin tänne on sopeutunut on uskomatonta. Loppujen lopuksi tässä ei ehkä olekaan ollut kyse matkasta, koska kokoajan on tuntunut siltä, että on paikassa mihin todella kuuluu. Saatte syyttää liioittelusta, mutta Uutta Seelantia voi hyvällä omatunnolla kutsua kodiksi. Kiitos Uusi Seelanti tästä ajasta, joka ei koskaan unohdu. Huomenna me lähdemme vain, että voimme jonain toisena päivänä palata takaisin.