Into the South

Joo tuota mikäs päivä nyt onkaan... maanantai! Tosin kun te luette tätä merkintää on luultavasti jo tiistai, mutta joo. Sunnuntai aamusta koitti viimeisen ilmaisen aamisen aika ja oli aika sanoa hetkeksi hei hei Wellingtonille ja Pohjois Saarelle. Mätettyämme kylliksi lähdimme kohti satamaa, ensin bussilla rautatieasemalle ja siitä vielä kevyt kävely lauttaterminaaliin. Tai siis sen piti olla kevyt kävely, mutta google maps kusi taas kerran silmään ja päädyimme rämpimään ties miten pitkälle ennen kuin oikea paikka suvaitsi ilmaantua näköpiiriin.

Terminaalissa teimme jotain niinkin jännää kuin lunastimme matkalippumme, buukkasimme matkatavaramme (se tuska kun osa kaikesta siitä weta kamasta riistettiin meiltä matkan ajaksi) ja pyörittelimme noin muuten vain perseitämme. Lautallekin päästiin lopulta, eipä tuo mitään parit puutiikkia ja ruokapaikkaa enempää sisältänyt, mutta ihan siisti ja viihtyisä purkilo ei siinä minkään! Tässä kohtaa muuten koitti reissun ensimmäinen pikku vastoinkäyminen, sillä lautan geneerattori sekoili omiaan eikä päästy lähtemään ihan aikataulussa. Generaattori kuitenkin saatiin aisoihin ja matka kohti Pictonia pääsi alkamaan, joten eipä tuostakaan mitään kumoisempia seurauksia ollut.

Pällistelimme lähtöä kannelta käsin ja tarvineeko sanoa (sanonpa kuitenkin) että maisemat olivat taas kerran upeita. Tuuli kuitenkin aika lailla ja se pääsi hyytämään sisuskaluja, joten päätimme siirtyä sisälle hytisemään. Puhuimme siitä jotain, että sitten lähempänä Pictonia voisi olla vieläkin upeampia maisemia odottamassa. Juu-u, vähänpä tuossa vaiheessa tiesimme.

Söimme makoisan lounaan paatin ravintolassa ja mutustamisen pääteeksi jumituimme penkeille lahnaamaan ja pälisemään jotain typerää. Jossain vaiheessa satuin vilkaisemaan Miran olan yli ja näin vilauksen maisemaa kauempana olevasta ikkunasta. Ja voi tanssivat peräpukamat mitä siellä näkyikään. Kiiruusti otettiin tassut allemme ja porhallettiin takaisin kannelle.

Mitenkä sitä näkymää kuvaisi? No, ne jotka ovat nähneet Smaugin autioittaman maan muistavat ehkä kohdan, jossa kääpiöt ja Bilbo lipuvat Bardin botskilla kohti Lake Townia ja näkevät ensimmäisen vilauksen Yksinäisestä vuoresta. Olimme saapuneen Marlborough Soundiin, jossa lautan reitti kulki merestä kohoavien vehreiden vuorien poikki. Tuuli taas aivan älyttömästi, mutta oltiin täysin kykenemättömiä menemään sisälle koska friikattiin niin pahasti. Otettiin joku miljoona kuvaa ja sisuksia kärversi kun mielen viereen eksyi ajatus Suomeen paluusta, johon thank god on vielä aikaa.

Allekirjoittanut ei odottanut mitään erikoista Pictonista, mutta kyseessä oli varsin viehättävä pikkukylä jossa seistä nökötti vuoria joka suunnassa. Paikallinen leffateatterikin löytyi kätevästi kun talsittiin kohti “keskustan” sykettä ja hupsis, käytiin varaamassa liput Hobittiin. Pitäisi varmaan jossai vaiheessa alkaa pitämään turpansa kiinni kaikista näistä leffassa istumisista... Kyseinen leffateatteri sijaitsi muuten Aquariumin yhteydessä mikä hämmensi silleen snadisti. Aikaa leffan alkuun oli mukavasti, joten käytiin huviksemme heittämässä rinksaa lähialueella vain todetaksemme, ettemme me mitään hostellia kaipaisi allemme vaan voisimme hyvin viettää yömme puistopummeina. Tämän ajatuksen kanssa palasimme kaikkine rojuinemme takaisin Aquariumiin Hobitti mielessä. Saimme kätevästi heivattua kamamme leffateatteriduden vastuulle ja kännykän iskettyä lautaukseen siksi aikaa kun ulisimme salissa.

Okei sen lisäksi, että leffateatteri oli isketty keskelle fisuja, se sali oli ehkä hämmentävin mihin olimme ikinä perseemme iskeneet. Eriparisia penkkejä oli ehkä parikymmentä ja valkokangas oli vain murto-osa siitä, mihin oli Embassyssa tottunut. Aluksi näytti siltä, että meille olisi luvassa privaattinäytös, mutta sitten jengiä alkoi lappaa sisään kesken “Thank you New Zealand” osuuden. Ja sen jälkeen salissa ei ollut yhtään hiljaista hetkeä. Koko ajan joku kälkätti, nauraa rääkyi, rapisi tai muuten vain päästeli ääniä. Puolisen leffaa yritettiin kovasti keskittyä vain leffaan, mutta lopulta luovutimme ja aloimme itsekin kälättää kaikkea mahdollista paskaa mikä syntyy kun on katsonut saman leffan riittävän monesti... Meillä kyllä riemu repesi loppurytinöiden aikana, koska muun possen reaktioista kävi selväksi ettei kenelläkään ollut mitään käryä siitä mitä tulisi tapahtumaan ja niitä reaktioita oli ihan hupaisa kuunella samalla kun oma sielu surkastui.

Leffan jälkeen käytiin noukkimassa kamamme ja ennen kuin astuimme Pictonin yöhön, leffateatteridude antoi meille vielä yöpymisvinkiksi pienen puutarhan jossa hän oli kuulemma itsekin nuoruutensa päivänä pistänyt nukkuen. Sinne siis lähdettiin, vedettiin lämmintä päälle ja tehtiin olomme kaikin puolin kotoisaksi. Idiotismi oli jo hyvässä vauhdissa, kunnes paikalle tulla lyllersi vartijadude joka ystävällisesti kehoitti meitä raahaamaan itsemme johonkin läheisistä hostelleista. Kohtaloomme tyytyen keräsimme kamppeemme ja raahustimme halvimman hostellin ovelle ulisemaan. Saimme kuin saimmekin nukkumispaikat ryhmämajoituksesta, mutta luojan kiitos siellä kämpässä ei ollut ketään meidän lisäksi joten saatiin rauhassa pitää askertelupajaa yömyöhään asti ennen kuin mentiin sänkyihimme tutisimaan.

Aamulla heitettiin taas vaihteeksi kaikki kamat vain vauhdilla kasaan koska pääsimme sängyistämme vain puolisen tuntia ennen kuin huone piti luovuttaa. Respan kiva täti salli meidän jättää kamamme hostellin turviin siksi kolmeksi tunniksi, jotka meillä oli vielä aikaa ennen bussin lähtöä Kaikouraan. Suuntasimme aamiaisjahtiin ja saaliksi saimme pannukakkuja, banaania, vaahterasiirappia ja jostain hämmentävästä syystä pekonia koko komeuden päällä. Tämä hämmennys kuitenkin maistui erittäin makoisalta!

Hieman ennen yhtä olimme jälleen lauttaterminaalin luona, josta bussi nappasi meidän mukavasti kyytiin ja lähti painamaan kohti etelää. Mitä noista maisemista voi enää edes sanoa? No, mielettömiä koko matkan, mutta mitä lähemmän pääsimme Kaikouraa sitä lähemmäs myös leukamme valuivat. Joka suunnassa oli jotain siistiä ja hyvä kun emme niskojamme taittaneet käännellessämme päitämme puolelta toiselle ja poukkoillessamme penkiltä toiselle. Samalla kun vasemmalla puolella avautui turkoosi meri, oikealla kohosi kumpuja ja vuoria jotka olivat kuin suoraan Kahden tornin alusta kun Aragorn, Gimli ja Legolas painavat örkkien perässä.

Päästyämme Kaikouraan kävimme Info pisteellä sivistämässä itseämme ja siitä jatkoimme motelliin, josta olimme yllättäen varanneet huoneen jo etukäteen! Kerrankin jonkinlaista ennakointia meiltä. Iskimme luurimme hetkeksi lataukseen, jotta ne kestäisivät tuloillaan olevan spämmäämisen ja möllötimme noin ihan muuten vaan aikamme ennen kuin lähdimme tekemään jänniä asioita, eli varaamaan valassafarin seuraavaksi (täksi!!?) päiväksi.

Kun valasliput olivat taskussa kipaisimme kahville ja pizzalle, josta jatkoimme iltalenkille nähdäksemme luonnonvaraisia hylkeitä. Taas vaihteeksi lenkki oli pidempi mitä luultiin, mutta noooh pikku juttuja. Löydettiin kolme hyljettä ja nähtiin paljon kaunista, kivikkoista rantamaisemaa, vuoria, kukkuloita, merta, aaltoja, simpukoita ja jotain hämmentäviä löllyköitä Uuden Seelannin vesistä. Vasta vähän päälle vuorokausi Etelä-Saarella, eikä näitä maisemia oikein tahtoisi kestää.

Semmoisia. Hauskaa on, että tätä lukiessanne insta ja fabo ovat jo täyttyneet valasspämmillä (jos onni on myötä), mutta tarkemmin kuulette niistä sitten joskus! Nyt pitäs kai lähtää nukkumaan koska valassafari alkaa jo varttia vaille seitsemän aamulla...