To Rivendell, Master Gamgee, to the House of Elrond.

Jejee, tänään oli taasen varsin tapahtumarikas päivä. Herätys oli mukavasti jo puoli kahdeksalta ja vaikkei just lainkaan oltu nukuttu niin yllättävän ketterästi saatiin kamat niskaan ja sapuskaa nenujen eteen. Sitten oltiinkin jo valmiita koko päivän kestävälle Rover Toursin Lord of the Rings retkelle, joka veisi meidät muutamiin lokaatioihin.

Random pöpelikkö, sanoo Willu.

Dudeopasdude oli meitä jo vastassa kun siinä hieman ennen sovittua aikaa eli puoli yhdeksää menimme hostelimme pihaan palloilemaan. Opas noukki meidät hellään huomaansa kun näytettiin tarpeeksi eksyneiltä ja toinen meistä (Willu) edusti taasen Smaug-paidassa. Kuski viskasi meidät bussiin ja sitten huristelimme hakemaan poloisia kanssamatkustajia. Ensimmäinen pysähdys olikin sitten Rydges -hotellilla ihan kulman takana. Sitten taas hetki lagausta... Rydges... eikös Thorinin costume ollut siellä? Ja omg, sieltähän se ikkunasta kuikuili vaivihkaa. Ja taas friikattiin. Juuri sopivasti kun kuski palasi jenkkituristiduden kanssa ja päästiin jatkamaan matkaa. Pian oli koko katras kasassa ja puheenaihe kääntyi hämmentävästi Hamiltonin ja Palmerston Northin kiistaan siitä, kumpi on tylsempi kaupunki. Meidän teki kovasti mieli kommentoida et kokeilkaapa tyypit Suomea... (tässä kohtaa me väistetään epätoivoisesti lukijoiden heittämiä teräviä esineitä).

Näettekö hobitit pyörimässä rinnettä alas Maggotin tilalta paetessa?

Get off the road!

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Mount Victorialla, jossa meidät vietiin ilmeisesti jollekin paikallisten lenkkipolulle jossa oli kuvattu suurin osa “Get of the road!” -kohtauksesta. Sanon nyt suurin osa, koska siinä puhellessaan opassetä näytti meille kohtauksesta pätkää ja huuteli lennossa mitkä osat olivat Wellingtonia ja mitkä Matamataa. Opassetä kertoi myös, ettei yksikään hevonen ollut tuossa lokaatiossa dallaillut vaan ne osat oli hoidettu studion parkkipaikalla. Tuolla oli myös kuvattu jotain pick uppeja Frodosta, Samista ja Klonkusta, mutta opas ei oikein tarkkaan osannut sanoa mitä nimenomaisia otoksia, mutta heitti villin veikkaukden RotKin extended editionin “King has the grown again” -kohtaukseen. Jos et tiedä mistä on kyse, mene ja hanki extended ja katso se. Ja samalla siitä tsuippaili paikallisia koiranulkoiluttajia ohi ja se hämmensi meitä.

Monttu tuossa kuvan alareunassa; sama mihin hobitit piiloutu Mustaa Ratsastajaa.

Kauniita puita, eikö? Ei hullumpi aamulenkkimesta.

Sananen puusta, joka näkyy kuvissakin. Eräässä kuvakässärissä oli kuvattu puu, jonka oksat ojentuvat sormien lailla kohti Frodoa, viitaten siihen miten Sauron kurottaa kohti sormuksen viejää. Mount Victorialta oli löytynyt juuri sopiva puu tähän tarkoitukseen, joten se valittiin kuvauspaikaksi. Kiinnittäkääpä huomiota puuhun Frodon takana kyseisessä kohtauksessa kun seuraavan kerran katsotte Sormuksen ritareita!

Tässä se puu, mikä toi koko kuvausporukan tähän kyseiseen lokaatioon. Melko jännä.

Ja sitten meidät vietiin jälleen kerran Wetaan! Mitään ei ollut tarkoitus ostaa, mutkun kerran väkisin sinne asti vietiin... Mutta ihan ekaksi meidät iskettiin dvd-huoneeseen katsomaan Weta-dokkaria, jota ei edellisellä kerralla nähty. Oli kertakaikkiaan upeaa katsottavaa, miten kaikki se kaupan puolella myynnissä oleva roju valmistettiin rakkaudella ja huolella, eikä liukuhihnatuotantona.

Willun uusin aarre. Nyt se sähisee tossa vieressä..

Dokkarin katselun jälkeen päästiin sille Workshop -kierrokselle, jolle oltiin viimeksikin tuppauduttu... Ja eikös se sama Mark dude ollut meitä taas siellä vastassa, valmiina opastamaan Wetan ihmeellisiin saloihin ja tervehti meitä kivasti sanomalla “Hello AGAIN”. Hävettäis jos jaksais mut näh! Jännää muuten, ettei Piikkiä tällä kertaa annettu meidän pideltäväksi... Sattumaako? Pah, ei me semmosiin uskota. Saatiin kyllä jotain nuijaa pidellä ja kun Mira reippahasti kysyi kenen aseesta oli kyse, selvisi että tuo kuului Azogille. Onneksi kumpikaan meistä ei enää tuossa hetkessä pidellyt mokomaa kädessään...

Jos Bilbo kärsii, kaikki kärsii.

Ja sitten... meidät päästettiin irti! Meille annettiin liukuvasti 15-20 minuuttia aikaa tehdä ostoksia, joten kirmasimme kaupan puolelle päät kolmansina jalkoina. Mira syöksyi suoraan kassoille julistamaan haluavansa Thorinin sormuksen ja meiksi valui perässä inisten jotain epämääräistä elämän vaikeudesta. Katsellessani miten Mira valitsi oikean kokoista sormusta, huomasin sen suomalaisen Weta-duden pujahtavan kassan taakse ja... kävin sen ihmisparan kimppuun maaninen materialismin kiilto silmissä ja kysyin, paljonko painaa 1/6 aidonkokoinen Thorin patsas ja onko sen saamisesta ehjänä Suomeen mitään toivoa. Kun paranoidi mieleni oli vakuutettu siitä, ettei Thortsa mitenkään kamalan paljon paina huomasin jo työntävänä rahoja tiskin toiselle puolelle. Thorinin kaveriksi lähti koru, johon on kaiverrettu Thorinin...sinetti? Joku sellain, suomenkieliset termit katoaa hyvää kyytiä... No kuiteskee ja lisäksi siihen käytetty kivi on lähtöisin Eteläisiltä Alpeilta, eli meiksillä on nyt aina pala Uutta Seelantia mukana.

"The Seal of Thorin Oakenshield" .. mitä? Thorinin hylje?

Precioussh.. will be ours... when the.. dwarves.. are.. krhm..

Kysyin nyt Miralta vielä onko sillä jotain sanottavaa tuosta sormuksesta kun tuli itekkin vähän paasattua... Kuulemma viime kerrasta jäi sellainen tunne, että jotain jäi puuttumaan. Tuota seurasi kolmen viikon tärinä ja “terrible need”. Nyt Wetaan juostessa oli tuolla mielessä hakea omansa pois ja hetkeksi iski paniikki, kun ei sormus ollutkaan vitriinissä heti kaikista näkyvimmällä paikalla. Noita kuitenkin oli ihan runsahasti ja tuo vatipääkin sai omansa.

No mutta Anduin taas kerran!

Nämä kyseiset kivet pystyy spottaamaan Sormuksen ritareista!

Wetan jälkeen heivattiin kelkasta dudet, jotka olivat maksaneet vain puolenpäivän tourista ja me loput lähdettiin posottomaan kohti Rivendelliä, jossa saataisiin lounasta. Matkan varrella pysähdyttiin Hutt Riverin varrella, jossa oli myös kuvattu osa Anduinia. Oli äärimmäisen hämmentävää katsella jokea ja sen takana nousevaa kalliota jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla keskellä ei mitään, samalla kun selän takana kulki iso tie jolla posotti autoja kuin Rautapihassa Urukkeja. Muuten: Boromir souti väärään suuntaan, ihme sankopää sekin...

Se osa Rivendelliä, joka on jo palannut keskuuteemme.

Rivendellissä meille tarjoiltiin juomista, jäätävän kokoiset (ja yhtä hyvät) voileivät sekä jotain leivoksia sun muita jälkkariksi. Hetki me siinä vain mutusteltiin ja allekirjoittanut pohti edelleen mitä siellä Wetalla oikein tapahtui, kunnes opasdude sitten antoi meille luvan lähteä palloilemaan. Kuulemma jotain pientä Rivendell juttua sieltä löytyisi... Ja juu elikkäs, kyseinen pikku juttu oli sellainen jäätävän kokoinen Rivendellin portti. Friikattiin taas erittäin taidokkaasti ja kamera lauloi korkealta. Hienoa muuten on, että Rivendelliä ollaan rakentamassa kyseiseen mestaan pala palalta uudelleen. Portissa on hyvä alku ja Bilbon penkistä on hyvä jatkaa!

Legolasin pose-puu!

.. jonka juurella me dorkailtiin.

Mitäs kaikkea Rivendellistä... Siellä kasvoi myös puu, jonka kanssa Legolasilla on bromance. Saatiin jälleen leikkiä vähän Keski-Maan hengessä ja saimme käyttöömme viitan ja miekan. Kuvia räpsiessä meillä oli taas omaa kivaa kun pistin Miran tappamaan mut. Tosin ihan hauskaa muillakin taisi olla kun ne katseli meidän älöilyä... Ennen lähtöä nähtiin vielä spotti, jolla Arska ja Arwen seisoskelivat sillalla pussailemassa ja käytiin siihen päälle syvällinen ja analysoiva keskustelu kohtauksen värimaailmasta ja symboliikasta.

Pikkusen Rivendelliä

Tässä oli vesiputous ja silta, jolla Arwen ja Arska pussaili.

Rivendellistä matka jatkui Rautapihaan. Opas esitelli meille lokaariota, kertoi syitä miksi Christopher Lee on kova jätkä ja lopuksi kaivoi jostain puskasta parit kepit, jotta saatiin vähän leikkiä Sarumania ja Gandalfia. Meille näytettiin muuten kuva Rautapihan jäätävän kokoisista porteista ja kerrottiin, että se oli tosiaan kököttänyt sillä nimenomaisella paikalla. Kaikki oli ihan et “wooooooooow”, mutta sit meidän nenien eteen iskettiin kuva jossa se portti olikin koko kärpäsen kakka. Kuulemma kyse oli pelkästä silmälumeesta, joka saatiin aikaaan asettamalla kamera juuri oikeaan kulmaan. Well, you got me.

Näetkö sen? Gandalf ja Saruman juttelemassa ja kävelemässä Rautapihassa?

Tässä kuvassa Gandalf ratsastaa Rautapihan porteista.

Siinä se tour sitten menikin. Hirveästi kuultiin kaikkea nippelitietoa ja puheltiin ties mistä Game of Thronesista Grimmin satuihin, muttei sitä kaikkea enää kuollakseenkaan muista ja osa tuskin on kauhean olennaistakaan. Reissun päätteeksi saatiin vielä muistoksi kartat, joihin on merkattu spotit joihin Rover Tours vie tyhmiä nörttituristeja.

Jos tässä on nykypäivän Istar, maailma on tosiaan pulassa.

Tämmöset saatiin, Thanks mate!

P.s. Tässä vielä linkki merkintään, joka kirjoitettiin ensimmäisen Weta käynnin jälkeen.

P.p.s. Korvatkaa tässä yhteydessä "hobbits"-sana "idiots"-sanalla.

Plant your trees, watch them grow

Noniin nyt kun idiotismista on hieman toivuttu (hah lol) niin voidaan taas palata pohtimaan että mitäs me ollaan tehty parina viime päivänä. Kuvia nyt ei valitettavasti taaskaan ole mitenkään järisyttäviä määriä, koska järkkäri oli unten mailla ja sain sen ladattua vasta eilen. Mutta joo! Edellinen merkintä taidettiinkin kirjoittaa Nelsonin hippikommuunin eteisessä, seinään kytkettyinä joten siitä jatkakaamme!

Tuossa samalla kun istuttiin ja kirjoiteltiin tuota edellistä merkintää, muistimme että mehän lähdetään aamulla jo niin varhain ettei respa ole auki. Hyvä että tajuttiin, koska muuten Willun ajokortti olisi jäänyt hengailemaan Nelsonin Paradiso-hostelliin toviksi jos toiseksikin. Osoitettiin kuitenkin jonkinlaisia älynlahjoja ja menin sitten respaan kysymään että kuis.. Ja kiva setä respasetä sitten sanoi että vaihtaa meidän bussiliput niin että bussi tulee noukkimaan meidät aamulla siitä Paradison pihasta. Tämä tarkoitti sitä että saatiin nukkua hieman pidempään ja ajokorttikin pääsi palautumaan omistajalleen! Jee!

Illalla oli jossain jotkut bileet, joihin 3-4 meidän kämppistä lähti rälläämään.. mutta aamulla noista vain yksi oli kotiutunut. Ties mihin ne muut sitten olivat jääneet. Me kuitenkin noustiin reippaina, pukeuduttiin hippikuteisiin ja paineltiin syömään ilmaiset safkat ja etenkin juomaan ne ilmaiset kahvit. Tämän jälkeen saapasteltiin sinne Paradison pihalle komeasti puoli tuntia ajoissa, johtuen siitä että ollaan stressipyllyjä ja setä respasetä oli illalla sanonut että meidän on parasta olla siellä silloin kun bussi tulee koska jos ei olla niin bussi ei pysähdy vaan jatkaa matkaansa. Ilman meitä. Iiks!

Selvittiin kuitenkin bussiin, jonka kyydissä sitten huristeltiin taas Blenheimin kautta kohti Pictonia. Kaikkien niiden Kingstonien ja Franz Josefin pikkukylien jälkeen Picton vaikutti melkeinpä suurelta kaupungilta, toisin kuin mitä se oli silloin edellisellä visiitillä ollut. Ja taas sitä kiertävät vuoret vaikuttivat nyt pikkunyppylöiltä Mount Cookin ja Southern Alpsien jälkeen.

Tämä löyty Pictonin terminaalista ja Willu sekos.

Pictonissa meillä oli aikaa sellainen 2,5 tuntia ja koska meidän LotR-tour varaus ei ollut mennyt läpi niin juostiin sitten samantien paikalliseen i-siteen itkemään että mitä me tehdääään.. Ja kiva täti saittitäti sitten ystävällisesti soitteli pariin paikkaan ja hommasi meille sellaisen kokopäivä-tourin keskiviikolle. Maksoi vaan 15 dollaria enemmän kuin se meidän puolenpäivän tour mitä yritettiin itse hommailla, joten uu! Ja päästään teelle Rivendelliin, kelatkaapa sitä!

Tämän jälkeen kirmattiin sitten ulos sieltä i-sitesta ja tajuttiin ettei meillä ole yöpaikkaa enää keskiviikon jälkeen ja bussi Tongariroon lähtisi aamusta.. Mutta tämäkin hoitui sitten kun päästiin Wellingtonin päädyn hostelliin.

Nää on kuulemma läskipalloja :3

Laivamatka meni oikein mukavasti, vaikka huutavia kakruja tuntui olevan joka nurkalla. Syötiin Fish&Chipsit ja hengailtiin.. Ja kun rantauduttiin Wellingtonin satamaan, oltiin sitten kauniisti väärässä paikassa nimittäin autokannella. Sieltä me sitten kirmattiin hissin avuin takaisin ylös odottelemaan että meidät turvenuijatkin vapautettaisiin Wellingtonin ihmeelliseen maailmaan. Kivasti meni 2 dollaria maksava bussikin suoraan melkein hostellin pihaan, joten ei tarvinut tällä kertaa vedellä painavia laukkuja perässä pitkin maita ja mantuja!

Ei, tämä ei ole meidän hostelli vaan hieno rakennus.

Hostellilla saatiin tosiaan yksi lisäyö kun kauniisti pyydettiin, minkä jälkeen vallattiin yksi kahden hengen huone käyttöömme ja räjäytettiin kamamme. Mitään jännää emme eilen enää duunailleet, muuta kuin kävimme kaupassa ruokaa ostamassa. (Btw. Lake Townin theme soi päässä varmaan viidettä päivää). Sitten lahnattiin ja harrastettiin hieman käsitöitä, iskemällä uusia pätsejä meidän turistilaukkuihin! Ja sitten mentiinkin tutimaan joskus yöllä.. vain jotta aamulla voitaisiin herätä siihen että joku dude tekee remonttia meidän käytävässä. Yhyy!

... say what?

Tiedättekö muuten miten kaksi typerää nörttituristia saa harrastamaan liikuntaa? Iskemällä kuusikerroksisen hostellin rappuihin LotR ja Hobitti-julisteita. Tuli vähän juoksenneltua tänään, mutta koska kamera ei ollut mukana niin ette saa niistä todisteita. En juokse toista kertaa, kaikella rakkaudella. Sitäpaitsi Thorin on alemmissa kerroksissa.

Ne läks mukaan! Muahhaahaha!

Mussutettiin tuttuun tapaan aamiaista, käytiin keittämässä kahvit alakerran keittiössä ja sitten lähdettiin hillumaan kaupungille. Oli meillä suuri päämääräkin, mutta eksyimme polulta yhteen levykauppaan josta käteen jäi Hobitin vikan osan soundtrackit ja koska en suostunut estämään Willua vaan päinvastoin rohkaisin sitä.. Se osti myös Sherlockin kakkoskauden soundtrackin. I'm not here to save you, darling, I'm here to destroy you..

Tywinin naama!

Levyostosten jälkeen kirmattiin sitten kohti 162 Cuba streetiä, jossa tuntui olevan vaikka ja mitä. Ainakin joka kerta kun tänään olen googlaillut jonkun mestan olinpaikkaa, se antoi osoitteeksi 162 Cuba streetiin. No anyway sinne kiiruhdettiin kuin Smaugin tuli pyllyn alla.. Vain jotta voitaisiin jäädä tutisemaan siihen ulkopuolelle hetkeksi, koska meni yksi Rhosgobelin pupu pöksyyn! Jännä miten tämmöiset jännät mestat aina jännittää ihan sikana!

Lopulta sitten uskaltauduttiin sisään. Ja puoli tuntia myöhemmin meidät heitettiin ulos sieltä. Kädet elmukelmuihin käärittyinä ja typerät virneet naamalla.. Ja hyvin hämmentyneinä siitä mitä juuri oli tapahtunut.

Plant your trees, watch them grow.

Okei vähän tarkemmin! Mentiin siis sellaiseen mestaan kuin ALC Speakeasy Tattoo, jossa viiksidude nimeltä Graigy Lee otti meidät viiksineen vastaan ja tosiaan, puoli tuntia myöhemmin meillä molemmilla oli tammenterhot ihoa koristamassa. Kymmenen minuuttia meni per tatuointi, mikä on ihan käsittämätöntä! Mä siinä suunnittelin ottavani Willusta kuvan kun se kärsii, mutta rehellisyyden nimissä en ehtinyt kun se oli jo ohi! Vikkelä viiksidude.

Tikkarit ehdittiin jo syödä yhyy.

Ulos lentäessämme meillä oli mukana myös pienet paperipussit, jossa oli perus ohjeet, pari tarraa, esitelehtinen ja tikkari! Vähän kuin pienenä kun käytiin hammaslääkärissä ja sai tikkarin jos oli reipas. Oltiin kai sitten aika reippaita tapauksia, vai kuis?

Ensitöiksemme riennettiin tietysti paikalliseen apteekkiin, jonka jälkeen lagattiin yhdellä puiston penkillä hetki ja oltiin hysteerisiä. Ainiin! Tässähän on vielä yksi stoori kerrottavana tästä kyseisestä tatuointimestasta! Muistatte varmaan silloin kun käytiin Hobittilassa? No tämä viiksidude tykkäili silloin aika urakalla meidän Hobittila-kuvista minkä takia nyt tietysti tiemme vei juuri hänen luokseen. Ovela viiksidude. No mutta tästä voi päätellä että joko viiksidude on hyvin ovela tapaus ja aisti mahdolliset asiakkaat instan läpi tai sitten kyseessä on joku LotR-fani. Niin tai näin, ajateltiin sitten että jos kyseessä on LotR-fani.. ja meidän huonolla enkunääntämisellä se kuulisi “acorn” sanan vahingossa väärin ja iskisi meidän nahkoihin Aragornin naamat. Ja kelatkaa kun homma tosiaan oli ohi 10 minuutissa niin ei siinä olisi ehtinyt juuta eikä jaata sanomaan, olisi vain kohta huomannut että sun kämmenselkää tai rannetta koristaa Aragornin naama! Ja siis pelkkä naama. Olisi ollut.. noh, aika venkaa. Ei sillä etteikö Arska olisi kova jäbä mutta sen naama kämmenselässä? Oh..

Päätön Willu ja sen julisteet.

Aikamme friikkailtuamme, päätettiin sitten lähteä jostain metsästämään kahvia ja sellaisen jälkeen taas lähdettiin vain pyörimään kaupoissa. Ja otan täyden vastuun siitä että Willulta meni rahaa kaikkeen Doctor Who-sälään kuten kahteen julisteeseen. Käytiin parissa nörttikaupassa, jossa noita myytiin ja se yritti epätoivoisesti taistella vastaan mutta tuloksetta, koska sen korvanjuuressa sähisi pikkuruinen ääni.. “Do it.. you know you want it.. just do it.. do iiit...” Ja niin se osti pari julistetta. Tosin ostin mäkin Tywin Lannister-pinssin! Haha! Pelkkä naama. Tietysti.

Nyt lagaillaan meidän hostellihuoneessa ja kirjotellaan merkintää. Kohta lähdetään varmaan vielä kaupassa käymään ja sitten seuraa perinteinen paranoidi-yö uusien tatuointien kanssa. Huomenna tiedossa ehkä jotain jännää ja jos ei niin keskiviikkona viimeistään.. See ya! Muistakaa jättää kommentia chattiin tai merkintään, niitä on kiva lukea! 
 

We live to die another day

Hola taas rakkaat pikku pupsit! Perjantaina siis lähdettiin Kingstonista kohti Te Anauta kunhan ensin olimme raapustaneet tuon edellisen hömppä -merkintämme ja syöneet masumme täyteen. Bussin oli tarkoitus koukata meidät kyytiin kirjainmellisesti tienposkesta hieman yli viiden, mutta eipä tuota kulkuvälinettä sitten näkynyt eikä kuulunut. Kyllä siinä hieman alkoi jännittää että mitäs nyt sit jos ei Kingstonin puskista päästäkään pois, vaikka kaiken järjen mukaan bussin pitäisi ainakin ohi mennä koska ei sillä ollut matkalla Queenstownista Te Aunuhun kuin yksi reittivaihtoehto. Niinpä jatkoimme vain kaukaisuuteen tuijottelua.

Lopulta bussi sitten tuli paikalle melkein puolituntia myöhässä. Tavarat peräkärryyn ja pyllyt penkkiin ja matka saattoi alkaa. Vaan ei se ihan niin helppoa ollut... Pysähdyttiin vähän väliä milloin pissittämään turisteja ja milloin puolestaan ottamaan vastaan puheluita, joissa viitattiin bussin jonka kanssa pitäisi vaihtaa kuskeja olevan jumissa jossain keskellä onnettomuusalueen raivausta tai jotain. Jonkin aikaa ajeltuamme meidät päästettiin jollekin pellolle kirmaamaan ja odottelemaan jokusen hetken, että tuo toinen bussi saapuisi.

Viimeinkin kuskit saatiin vaihdettua ja matkan loppupuolisko taittuikin huomattavasti nopeammin. Ainoastaan tuolla aiemmin mainitulla onnettomuusalueella vauhti hidastui hetkeksi ja pian se parikymmentä turistia roikkui häpelemättä ikkunassa tiiramaassa, mikä sitä matkaa oli niin jarruttanut. Täytyy sanoa, että jossain mahanpohjassa hieman kouraisi kun näki pientareella ruttaantuneen auton sekä sen ympärillä lukuisia hälytysajoneuvoja.

No, päästiin sitten vihdoin ja viimeinen Te Anau Lakeview Holiday Parkiin. Siinä oltiinkin sitten jännän äärellä, koska säätiedotteet olivat luvailleet seuraavalle päivälle runsaasti sadepilviä ja meidän oli ehdottomasti varmistettava, että Weta -kamat olisivat turvassa sillä aikaa kun me tsuikkaillaan Milford Soundissa. Niinpä vuorattiin kamat kaikkiin mahdollisiin pusseihin ja kasseihin, suljettiin ne matkalaukkuihin ja vuorattiin vielä näin kirsikkana kakun päällä sadetakeilla, jotka olivat tarttuneet mukaan Kingstonin matkamuistomyymälästä. Lisättäköön vielä, että parkkeerasimme telttamme keskellä muutamaa puuta, joiden oksistot vaikuttivat lupaavalta lisäsuojalta mahdollista sadetta vastaan.

Jossain puolenyön jälkeen painettiin sitten päät tyynyyn... ja sitä seurasikin ehkä onnettomimmin nukuttu yö kuukauteen. Tuuli puhalsi lakkaamatta sellaiset 30 m/s ja puuskissa meentiin aina 40 m/s asti. Sitä säpsähteli vähän väliä hereille kun teltta tärisi, tuuli ulvoi kuin myrskyävä meri ja puut narisivat niin, että sitä vain alkuyöstä mietti milloin ne tulla rysähtää niskaan. Loppuyöstä siitä ei enää jaksanut välittää vaan sitä toivoi voivansa nukkua edes jokusen tunnin rauhassa, ei sitä puun niskaan tuloa kuitenkaan voisi estää vaikka miten hereillä olisi. Mutta ei, saatiin unta palloon ehkä joku pari tuntia ja sekin sellaisissa kymmenisen minuutin pätkissä.

No mut ei siin mitään. Koska bussi lähtisi viemään meitä kohti Milford Soundia kymmeneltä, ei auttanut kuin kaivautua esiin makuupussista siinä kahdeksan aikoihin ja saada jotain aikaiseksi. Kun oltiin astetta inhimillisemmässä kuosissa, lähdimme lyllertämään kohti keskustaa. Ensimmäiseksi tsekkasimme paikan, josta bussi lähtisi ja painoimme sitten pää kolmantena jalkana tien toisella puolella olevaan kahvilaan hakemaan pelastusta. Siellä sitten lagailtiin kunnes näimme ikkunasta bussin kaartavan pysäkille.

Matka Milford Soundiin kesti sellaiset kaksi ja puoli tuntia, joskin tuohon aikaan mahtui myös parit turistien ulkoilutuskierrokset. Reitti vei meidät Lake Te Anaun viertä pitkin Fiordland National Parkiin ja sen halki kohti rannikkoa ja Milfourd Soundia.

Ja juu elikkäs. Olimme kyllä säätiedotuksista katsastaneet, että perskele, sadepilviähän sinne on luvattu juuri sopivasti kun me käydään vähän seilaamassa. Etukäteen se vähän ehkä harmitti, muttei mitenkään mittavissa määrin koska ollaan kuitenkin Uudessa-Seelannissa ja noin. Franz Josefin tauottomaan monsuuniin verrattuna Milford Soundin vesisade oli kuitenkin ihan siedettävää ja koska botskimme ulkokansi oli katettu, ei siinä mitään.

Loppujen lopuksi kävi niin, että tuo kohdalle osunut sateinen päivä oli sittenkin kohtalon meille lykkäämä positiivinen yllätys. Ensinnäkin sanottakoon, että Milford Sound lukeutuu maailman sateisempiin paikkoihin ja sateisia päiviä on vuodessa sellainen parisataa, joten kyseessä oli aika pitkälti normipäivä Milford Soundilla. Lisäksi sateella kun vesi pyrkii alas vuorenrinteitä muodostuu lukuisia pieniä vesiputouksia, joita ei tietenkään täysin kuivina päivinä niin paljon näe. Meidän kapu sanoikin vähän väliä jotain tyyliin “Ja oikealla voitte nähdä vesiputouksen, joka ei ollut tuossa vielä aamulla”. Ja ne näkymät voi jestas... tämän takia kannatti kyllä ottaa vettä vähän niskaan!

Ei sillä, nuo sadeveden muodostamat vesiputoukset eivät olleet ainoa upea asia Milford Soundissa. Ne vedestä nousevat vuoret olivat aivan uskomattomia, samoin kuin sumupilvet niiden ympärillä. Vuorten kokoon havahtui kunnolla vasta sitten, kun katsoi poukaman vastakkaisella laidalla olevaa toista turistibotskia seilaamassa vuori taustallaan. Ohitettiin matkalla myös rantakivikko, jolla oli laumallinen läskejä vauvahylkeitä paistattelemassa päivää ja viihdyttämässä turisteja. Ollapa läski hylje Milford Soundissa.

Botski vei meidät Tasmanian meren suulle asti ja antoi meidän maistaa hieman merenvoimaa muutaman aallon muodossa. Hetki siinä keikuttiin vaahtopäiden harjalla ja yläkannella vahingonilo oli huipussaan, kun katselimme miten alakannella tsuibailevat aasialaisturistit saivat ämpärikaupalla vettä niskaansa keulan halkoessa aaltoja. Tuossa vaiheessa iski myös aikalailla kylmää sadetta ja ankaraa tuulta vasten pärstää, joten niin kivaa kuin tuossa olikin keikkua oli sinänsä ihan helpotus kun kännyttiin takaisin kohti satamaa. Matkan varrella kapu koukkasi pyöräyttämässä meitä yhden isomman vesiputouksen alla. Tuossa vaiheessa viimeistään kastuttiin ja kunnolla, mutta kokemus oli ehdottomasti muutaman märän vaatekappaleen arvoinen. Milford Sound ei ehkä ole sieltä turistiretkien halvimmasta päästä, mutta kokemus on ehdottomasti tärkeämpi ja ikimuistoisempi kuin siihen laitettu rahasumma.

Satamaan päästyämme siirryimme suoraa kyytiä takaisin bussiin. Kuskina meillä oli sama dude, joka oli meidät Milford Soundiin kuskannutkin. Tässä vaiheessa on pakko osoittaa pieni kunnianosoitus Uuden-Seelannin bussikuskeille, joilla on kyky viihdyttää matkustajia ja tehdä bussimatkasta ikimuistoinen, eikä pelkkä pakollinen siirtymäkeino paikasta A paikkaan B. Kaikki ovat sympaattisia persoonia sekä jutustelevat mielellään mukavia ja murjovat vitsejä. Meidän tämän päiväiselllä kuskilla oli harvinaisen hauskaa Willun kulahtaneet hiuspehkon kustannuksella. Se tupsu siinä keskellä oli joskus pinkki, mutta tuosta nykyisestä sävystä ei oikein tiedä mitä se yrittää olla...

Lyhyeksi jääneiden yöunien takia nuokuimme suurimman osan matkasta... vaikka yritys pysyä hereillä olikin kova, koska ne maisemat olivat vaan taas kerran jotain käsittämätöntä. Silmäluomien paino oli kuitenkin kasvanut jotakuinkin tonniin ja oli liki mahdotonta estää niitä lurpsahtamasta kiinni.

Nyt on safkaa masussa, jääkahvi pyllyn vieressä ja pieni kulma leirintäalueen yhteisistä tiloista valloitettu meidän nöräämis ja -spämmäämistarpeisiin. Weta -mussukat selvisivät sateelta, ainoastaan makuupussi taisi vähän kastua muttei tuolla ole niin väliä. Ei sitä makuupussin kosteutta kuitenkaan tajua kun ramaisee sen verran rutkasti. Huomenna meillä on vielä toinen välipäivä Te Anaussa ja toivotaan, että tuuli rauhoittuisi eikä pitäisi meitä hereillä toista yötä putkeen jotta jaksamme huomenna möyriä pitkin puskia.

P.s. Päästiin Kouvolan Sanomiin. Me ei sitten päästä suomalaista mediaa karkuun edes tänne pallon toiselle puolelle...

P.p.s. Kuukausi poissa Suomesta! Wohoo, pienet sille!