No niin ihmiset, nyt ollaan monilta osin oltu one last time äärellä. Tämä on sellainen merkintä, joka on vähän väliä pitkin reissua pyörinyt mielessä. Sitä on suunniteltu ennakkoon ja hieman pelättykin, mutta nyt lopulta ollaan sen äärellä ja pitäisi keksiä jotain tyhjentävää, koska tämä on oleva tämän blogin viimeinen merkintä. Aluksi suunniteltiin tekevämme jotain vielä Suomesta käsin, mutta koska Kili the Laptop päätti vielä kerran nousta kuolleista ja antaa panoksensa tälle reissulle, päätimme me puolestamme antaa sille kunnian tuottaa viimeinen päivitys There and back again -blogiin.
Live long and prosper
Palataan nyt vielä pikaisesti pari päivää taaksepäin. Keskiviikkona me yritettiin kovasti päästä käymään Los Angelesin eläintarhassa koska meistä se olisi ollut kiva sulku ympyrälle, koska yli kolme kuukautta sitten Aucklandin eläintarha oli ensimmäinen turistikohde, jossa käytiin. No, kaikki mahdollinen kusi silmään koska ensinnäkin meidän olisi pitänyt taas varata matkaan se 2-3 tuntia... ei se sinänsä vielä mitään, mutta mokoman eläintarhan sivuilla luki, että eläimiä alettaisiin laittamaan nukkumaan jo neljän aikoihin päivällä. Että joo ja koska aamulla pitää saada kahvia, ruokaa ja muutenkin valmistautua oltaisiin saatu olla heräämässä joskus kuudelta, joten päätettiin jättää elukat sikseen. Sen sijaan painettiin vielä viimeisen kerran Hollywoodiin pääsääntöisesti vieraillaksemme Leonard Nimoyn tähden luona ja tekemässä kunniaa herran muistolle. Pariin jännään kauppaankin eksyttiin viimeistä kertaa... Myös meidän turistikassit on vihdoin vuorattu täyteen pätsejä, joten on sekin missio nyt täytetty.
Kengät, jotka eivät selvinneet matkasta
Hollywoodista lähdettiin aika sukkelaan takaisin Torranceen, koska haluttiin vielä käydä Barnes & Noblen kahvilassa vetämässä juustokakkua ennen kuin mesta suljettaisiin. Ei uskallettu alkaa Hollywoodista enää tuota mannaa etsimään, joten pelattiin varman päälle ja suunnattiin sinne, mistä saa varmaa vastinetta rahalle. Ah ja voih, kun oli taas hyvää.
Fluffy, fluffy unicorn!
Tänään ja eilen ollaan pakattu, katseltu telkkaria ja käyty molempina päivinä Del Amossa syömässä niissä mestoissa, joista haluttiin vielä yksi muisto vatsan pohjalle. Allekirjoittanut myös toteutti jokusen viime hetken törsäyksen, hups. Ja käytiin kattomassa Chappie! Trailerin perusteella ollaan pähkinöity kyseistä leffaa jo monta viikkoa ja nyt kun tuo lopulta rantautui teattereihin, piti samantien kirmata katsomaan. Ja eikä mikä leffa! Allekirjoittanut pillitti vähän väliä mistäkin syystä... Kaikki erikoistehoste Oscarit osoitteeseen Chappie ensi vuoden gaalassa! Syitä on kaksi: 1. Chappie ja 2. Weta.
This bastard.......
Mutta... nyt on kimpsut ja kampsut aika liki pakattu ja näyttää siltä, että saadaan kaikki Suomeen asti. Fiilis on... outo. Kaksi vuotta tätä reissua suunniteltiin ja nyt on edessä katkera(nsuloinen) paluu Suomeen. Takana on kolme kuukautta hienoja kokemuksia ja saavutuksia. Asioita, joita ei vielä hetki sitten osannut odottaa toteutuviksi. Ollaan vietetty rutkasti aikaa kahdessa todella erilaisessa ympäristössä, jotka molemmat ihastuttaneet omilla tavoillaan. Losissa ollaan aika paljon saatu kosketusta tavalliseen arkeen, koska ollaan bunkattu lähiössä paikallisessa perheessä kun taas Uusi-Seelanti meni aikalailla seikkailufiiliksellä eikä oikein koskaan tiedetty ainakaan kovin tarkkaa suunnitelmaa paria päivää pidemmälle. Vielä Losissakin tilanteet ovat muuttuneet ja tapahtumat ovat saaneet yllättäviä käänteita, mutta hei... niin sen kuuluukin olla.
It was only the beginning..
Kaiken kaikkiaan tässä on saanut paljon uusia näkökulmia vähän kaikkeen. Taba on osoittaunut monella tapaa silmiä avaavaksi kokemukseksi ja monet asiat on ottaneet tässä sadan päivän aikana uuden suunnan, jota on hyvä lähteä seuraamaan jatkossa. Suomeen paluussa odotettavinta onkin se, että voi alkaa tehdä jotain sen hyväksi.
Tongariro Alpine Crossing!
Jaa mitä mä selitän? Niin kuin tietäisin itsekään. Tässä kohtaa ei voi oikein enää muuta sanoa kuin viimeisen kiitoksen Los Angelesille ja Uudelle-Seelannille, sekä kaikille niille ihmisille jotka on meitä tällä reissulla jeesineet tavalla tai toisella (jotka tosin kaikki tuskin tulevat koskaan tätä viestiä saamaan). Matka on lunastanut odotukset kaikin puolin ja lähdettäisiin uudestaan milloin tahansa. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tupsahdetaan takaisin Suomen maaperälle teidän kaikkien riemuksi.
Sky jump! .. twice.
Kohta on taas aika astua tien päälle ja astua matkan viimeiselle taipaleelle. Vielä viimeisen kerran, ennen kuin tämän tarinan voi sanoa päättyneen. Loput ovat aina haikeita, hyvää tarinaa lukiessa sitä hidastaa tahtia viimeisillä sivuilla ja lukee tahallaan sanoja väärin voidakseen pysähtyä - viettäkseen vielä hetken tarinan sisällä. Ja kun lopulta syyt vastarintaan ovat loppuneet sivujen mukana, tuntuu hetken eksyneeltä. Miten tästä jatketaan? Mihin suuntaan kuuluu mennä, kun koko ajan pyrkii vain katsomaan sitä, minkä on jättämässä taakseen?
On aika luoda tarina, joka on edellisen veroinen. "How do you pick up the threads of an old life? How do you go on, when in your heart you begin to understand... there is no going back?" - Frodo Reppuli
P.s. Ollaan Suomessa siis edellä mainittuna ajankohtana edellyttäen, että Norwegian järkkää meidät sinne jotain kautta. Jos ei niin... jäädään Köpikseen. Moikka!
Täällä taas muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen! On ehtinyt tapahtua kaikenlaista ja sitten ei oikeastaan yhtään mitään. Vietettiin meiksin eli Willun synttäreitä Paihiassa lahnaillen... vaikka toisaalta heitettiin kyllä kymmenen kilsan lenkki kun käveltiin Haruru Fallseille ja takaisin. Nautiskeltiin siinä aikamme maisemista ja lähdettiin sitten takaisin majapaikkaan. Mutta joo... hieman käsitys lahnauspäivästä päässyt muuttumaan Uudessa Seelannissa ollessa tai jotain?
High above the clouds somewhere...
Maanantaina sitten reissattiin viimeisen kerran (tämän reissun osalta) ja tultiin takaisin tänne mistä kaikki alkoi, eli Aucklandiin. Maanantaina ja tiistaina ei mitään erikoisen jännää tehty, mitä nyt ravattiin isointa kauppakatua edestakaisin ja jätettiin viimeisiä roposiamme vähän sinne tänne. Mira sai esim. Rocky -julisteen ja nyt se on onnellinen.
"That was so awesome!!"
Falling's just like flying except there's a more permanent destination.
Tänään keskiviikkona aloitettiin päivä painamalla leffateatteriin (matkaa hostellilta n. 800 metriä...) katsomaan Hobittia koska no... one last time ja silleen. Tarkoitus oli alunperin katsoa tuo IMAXina koska Aucklandissa nyt sattuu olemaan Uuden Seelannin ainut IMAX -teatteri, mutta tyypillistä meidän tuuria ettei tälle päivälle ollut IMAX -näytöstä. No, perus 3D HFR oli oikein kaunis ja MasterCard Wednesdayn ansiosta liput olivat halvat kuin nakki ja saatiin vielä pikkuiset pop cornit kaupanpäälisiksi! Pakko sanoa, että allekirjoittaneelle puski leffan loppupuolella aika karusti Uusi Seelanti feelsit naamalle. Hobitti kuitenkin alunperin meidät tänne lähetti ja nyt on enää vain joitakin tunteja aikaa ennen kuin pitäisi lähteä lentokentälle ja sanoa väliaikaiset hyvästit Uudelle Seelannille.
Lihansyöjä-tirppoja ja "Mis mä oon?"-jutun alkulähteillä
In a hole in the ground, there lived a hobbit..
I will not hide behind the wall of stone while others eat our pizza FOR US!!
Poiketaan nyt hetkeksi siitä tosiasiasta, että lähtö Losiin on vain muutamien tuntien päässä. Hobitista selvittyämme maleksimme hiljalleen kohti SkyToweria, jossa vierailimme jo reissun alkuvaiheilla. Palautetaanpa nyt mieleen, että kyseessä on eteläisen pallonpuoliskon korkein torni josta on totisesti varsin upeat ja laajat näköalat Aucklandiin.
Fat Dogin sorsa, joka huolehti kahvinsaannistamme.
Taupo, jossa kaikki vain lahosi käsiin.
Mikä olisi erinomainen tapa päättää seikkailu Uudessa Seelannissa? Mikä olisi erinomainen tapa helpottaa sitä tuskaa, joka syntyy kun Hobitti järsii sielua palasiksi? No hypätä alas tornista tietty! Vähän niin kuin Fili konsanaan, paitsi meitä ei ollut Azog viskomassa alas... Manu Bennett aka real-life Azog on tosin samassa kaupungissa paraikaa joten... close enough? Ja nyt dudet ei tulla itkemään, ettei spoilereista varoitettu. Teillä on ollut yli kuukausi aikaa käydä katsomassa Hobitti, joten armoa ei tunneta!
I should've known..
All the Hobbit feels!
Hyppyaika oli varattu neljäksi, joten siitä parikymmentä minuuttia etukäteen mennä hytistiin tiskille sanomaan, että hei meillä on aika varattu SkyJumpille. Ensin täytettiin kivasti ja pahaenteisesti jotkin kaavakkeet, joissa vakuutettiin tietävämme mihin olemme ryhtymässä... ei sillä että oltaisiin oikeastaan tiedetty. Sitten istuttiin penkille tutisemaan ja odottamaan dudea, joka auttaisi meidät alkuun.
We don't have parasites..!!
.. We are parasites!!
Kun saatiin dudemme paikalle heivattiin ensin kamat säilytyslokeroon ja luovuttiin kaikesta, mikä voisi mahdollisesti pudota matkalla alas. Tuo dude sitten autttoi meille haalarit ja turvavaljaat päälle ja punnitsi meidät kuin sisäfileet lihatiskillä konsanaan. Nyt meidän painot lukee kauniisti iholla, tässä touhussa ei kauheasti kannata kainoilla painonsa puolesta koska se on tietty aika olennaista, että vaijeri voidaan säätää oikein jokaiselle hyppääjälle tai jotain... En mä nyt niin tarkkaan ole asiaan perehtynyt.
Let's hunt some dwarves!
Costume Trial
Kuiteskiin seuraavaksi matkattiin jo kohti hyppytasannetta, joka oli siinä 192 metrissä. Ylhäällä siirryimme seuraavien dudejen huomaan ja allekirjoittanut asteli suden suuhun ensimmäisenä. Vaijeri jonka varassa alas mentäisiin iskettiin paikalleen, kamera lauloi ja yksi tuollainen mokoma kiinnitettiin vielä ranteeseenkin. Sitten käveltiinkin jo lankkua pitkin kuin oltaisiin haikaloille syöttämässä... pudotus vaan oli aika helkutisti korkeampi kuin yhdestäkään merirosvolaivasta.
The Kings and Queens under the Ocean
Vauvakiwit. Kuivutaan edelleen Franz Josefin jäljiltä.
Sitten vielä viimeiset turvacheckit ja lähtöselostukset, joista ymmärsi vain etäisesti osan kaikelta siltä tutinalta... sitten se olikin menoa. Jokin pieni nytkähdys vatsanpohjassa siinä tuntui, mutta kaikkiaan vapaapudotuksen tunne oli aivan mieletön. Miten tuota nyt edes kuvailisi? Ihan uskomaton tunne, ei millään tavalla epämukava ja kaikki jännityskin unohtui hyppypaikalle, joten saattoi vain keskittyä nauttimaan vauhdinhuumasta... Ja sitten se oli ohi, ehkä kymmenen sekuntia itse pudotusta ja that's it. Alhaalla dude auttoi meiksin irti vaijerista ja tutisutin itseni penkille odottamaan, että tuo toinenkin pakara löytäisi tiensä alas. Ja sieltä se sitten tuli ja lankesi kauniisti polvilleen.
Siinä ne vaan möllöttää. Mordorin vuoret.
Tämä on nyt sitä itseään. Franz Josef, why us?
Kun oltiin molemmat päästy alas ja lähdössä jo poispäin tuo dude kysyi meiltä, että huvittaisiko mennä uudelleen, päästäisiin ihan ilmaiseksi kun yläkerran dudeilla ei siinä ilmeisesti muutakaan tekemistä ollut kuin heitellä tyhmiä nörttituristeja alas tornista. Hetken pällisteltiin haavit auki ja sitten oltiinkin jo menossa uusintakierrokselle. Hisseillä meitä vastaan tuli joku turistiletka jonka seasta yksi pikkujeppe pysähtyi katsomaan meitä kuin mitäkin supersankareita, lätkäisi kädet naamalleen ja sanoi jotain sen suuntaista kuin “That was awesome!”. Me vaan naureskeltiin että juu me tiedetään, siksi mennäänkin uudestaan.
Road goes ever on and on..
Kingstonin tyylikkäin jouluteltta.
Meiksille kakkoskierros ei oikeastaan poikennut muuten paljon ensimmäisestä, paitsi että jutun juonen tiesi jo eikä sitä älytöntä tärinää ollut enää. Saattoi vain päästää irti kun lupa annettiin ja nauttia vielä kerran näköalasta ja tunteesta. Yksi parhaimpia kokemuksia ikinä, mutta niitä taitaa olla koko trippi pullollaan...
Milford Sound
Ainii osa näist putouksist oli Rivendellin putouksii.
Kun oltiin molemmat taas alhaalla, heivattiin haalarit ja valjaat pois niskasta ja kipiteltiin tiskille tsekkaamaan, millaisia valokuvia ja videota meistä oli tarjolla... Vasta tässä vaiheessa selvisi, että se käteen isketty kamera oli itseasiassa videokamera eikä suinkaan peruskamera, joka sniikisti ottaisi muutaman kuvan sieltä täältä... Nuo kuvat ja videot eivät mitään hirmuisen kaunista katseltavaa ole, mutta ostettiin silti mukaan. Ei kai sitä voi odottaa miltään missiltä näyttävänsä kun syöksyy alas lähes 200 metristä?
Fist sized cookie has the only right.
Oho kato Caradhras.
... missä?
SkyJump salli meidän palata vielä ilmaiseksi ylös näköalatasanteelle nauttimaan maisemista. Maisemakuvat tuli räpsittyä jo edellisellä vierailulla, joten painelimme pienen rinksan heiton kera kahvilaan lipittämään jääkahvia ja miettimään, mitä taas oikein tapahtui. Hissidude joka muuten otti vastaan meidän vapaaliput julisti koko muulle hissille, mitä oltiin tehty ja kaikki oli ihan et “wooooow”. Varsin hämmentävää. Joukossa oli myös dude, joka oli matkalla tekemään SkyJumpia ja katsottiin velvollisuudeksemme toivottaa tuolle onnea.
"No man can kill me.. au!"
Sinä, minä ja pikku-kornit
Maailman laidalla
Kahvilla istuessamme joku pariskunta, joka oli ollut tekemässä SkyWalkia (eli lyhyesti sanottuna kävelemässä SkyTowerin ulkotasannetta ympäri vaijerien varassa samasta korkeudesta mistä SkyJump hypätään) samoihin aikoihin kun meiksit viskoi itseään alas, tuli juttusille. Vaihdettiin siinä jokunen sana ja hämmennyttiin lisää, kun nuo olivat ihan fiiliksissä siitä mitä oltiin juuri tehty. Oli hauskaa myös todeta, että hypättiin tornista itseasiassa kahdesti... Mira oli jopa ikuistettu noiden kameralle muutamaan kuvaan. Hämmentävää sekin, mutta ainakin on lisää todistusaineistoa! Kultiin, että näköalatasanteella oleva laskuri joka laskee aikaa seuraavaan hyppyyn oli mennyt pimeäksi kesken lähtölaskennan, eikä hyppääjää sitten kuulunut. Ilmeisesti se dude jota me kovasti yritettiin rohkaista ei pygennytkään. Ehkä meidän rohkaisuilla olikin käänteinen vaikutus...? Mene ja tiedä.
One does not simply walk into Mordor.. oh wait, they do.
Mordor, the one place in Middle-Earth.. you actually want to see.
Shampanjaa Wai-O-Tapussa!
SkyTowerilta lähdettiin metsästämään maailman toisiksi ansaituinta pizzaa. Aikamme Queen Streetiä palloiltuamme sopiva mesta löytyi ja pian mussutimmekin jo onnellisina viimeistä ehtoollistamme Aucklandin taivaan alla. Fiilis oli haikea, mutta samalla tajuttoman onnellinen.
Get off the road!! Quickly!
Under hill and over hill..
No regrets!
Tunnit Uudessa Seelannissa ovat käymässä vähiin. Tämä vajaat kaksi kuukautta on mennyt ihan mielettömän nopeasti ja se muistojen määrä, mikä mukaan oon tarttunut on ihan mieletön. Odotukset Uutta Seelantia kohtaan olivat kovat ja nyt ne on lunastettu ja ylitetty moninkertaisesti. Tässä on kaverina linkitetty tuo Viiden armeijan taistelun ohessa nähty 'Thank You New Zealand' video, eikä voi kuin sanoa, että siitä on totta joka sana. Jokainen päivä täällä on ollut elämys, paikalliset jaksavat aina hämmästyttää ystävällisyydellään ja positiivisella energiallaan. Ollaan nähty uskomattomia asioita ja tehty juttuja, joista ei vielä kuukausia sitten osattu edes unelmoida. Ollaan vietetty hyisiä öitä teltassa, hämmennetty ihmisiä, hämmennytty itse, hypätty tornista, kiivetty vuorelle ja vaikka mitä... Mikä ehkä tärkeintä, ollaan päästy näkemään Keski-Maa kaikessa todellisuudessaan... Vaikka elokuvat jäisivätkin tähän, Keski-Maa elää ja potkii täällä täydellä teholla.
Tältä osin reissu on lunastanut kaikki odotukset ja tämän hetkisille tunteille on vaikea löytää edes sanoja... Se, miten hyvin tänne on sopeutunut on uskomatonta. Loppujen lopuksi tässä ei ehkä olekaan ollut kyse matkasta, koska kokoajan on tuntunut siltä, että on paikassa mihin todella kuuluu. Saatte syyttää liioittelusta, mutta Uutta Seelantia voi hyvällä omatunnolla kutsua kodiksi. Kiitos Uusi Seelanti tästä ajasta, joka ei koskaan unohdu. Huomenna me lähdemme vain, että voimme jonain toisena päivänä palata takaisin.
