Täällä taas muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen! On ehtinyt tapahtua kaikenlaista ja sitten ei oikeastaan yhtään mitään. Vietettiin meiksin eli Willun synttäreitä Paihiassa lahnaillen... vaikka toisaalta heitettiin kyllä kymmenen kilsan lenkki kun käveltiin Haruru Fallseille ja takaisin. Nautiskeltiin siinä aikamme maisemista ja lähdettiin sitten takaisin majapaikkaan. Mutta joo... hieman käsitys lahnauspäivästä päässyt muuttumaan Uudessa Seelannissa ollessa tai jotain?
High above the clouds somewhere...
Maanantaina sitten reissattiin viimeisen kerran (tämän reissun osalta) ja tultiin takaisin tänne mistä kaikki alkoi, eli Aucklandiin. Maanantaina ja tiistaina ei mitään erikoisen jännää tehty, mitä nyt ravattiin isointa kauppakatua edestakaisin ja jätettiin viimeisiä roposiamme vähän sinne tänne. Mira sai esim. Rocky -julisteen ja nyt se on onnellinen.
"That was so awesome!!"
Falling's just like flying except there's a more permanent destination.
Tänään keskiviikkona aloitettiin päivä painamalla leffateatteriin (matkaa hostellilta n. 800 metriä...) katsomaan Hobittia koska no... one last time ja silleen. Tarkoitus oli alunperin katsoa tuo IMAXina koska Aucklandissa nyt sattuu olemaan Uuden Seelannin ainut IMAX -teatteri, mutta tyypillistä meidän tuuria ettei tälle päivälle ollut IMAX -näytöstä. No, perus 3D HFR oli oikein kaunis ja MasterCard Wednesdayn ansiosta liput olivat halvat kuin nakki ja saatiin vielä pikkuiset pop cornit kaupanpäälisiksi! Pakko sanoa, että allekirjoittaneelle puski leffan loppupuolella aika karusti Uusi Seelanti feelsit naamalle. Hobitti kuitenkin alunperin meidät tänne lähetti ja nyt on enää vain joitakin tunteja aikaa ennen kuin pitäisi lähteä lentokentälle ja sanoa väliaikaiset hyvästit Uudelle Seelannille.
Lihansyöjä-tirppoja ja "Mis mä oon?"-jutun alkulähteillä
In a hole in the ground, there lived a hobbit..
I will not hide behind the wall of stone while others eat our pizza FOR US!!
Poiketaan nyt hetkeksi siitä tosiasiasta, että lähtö Losiin on vain muutamien tuntien päässä. Hobitista selvittyämme maleksimme hiljalleen kohti SkyToweria, jossa vierailimme jo reissun alkuvaiheilla. Palautetaanpa nyt mieleen, että kyseessä on eteläisen pallonpuoliskon korkein torni josta on totisesti varsin upeat ja laajat näköalat Aucklandiin.
Fat Dogin sorsa, joka huolehti kahvinsaannistamme.
Taupo, jossa kaikki vain lahosi käsiin.
Mikä olisi erinomainen tapa päättää seikkailu Uudessa Seelannissa? Mikä olisi erinomainen tapa helpottaa sitä tuskaa, joka syntyy kun Hobitti järsii sielua palasiksi? No hypätä alas tornista tietty! Vähän niin kuin Fili konsanaan, paitsi meitä ei ollut Azog viskomassa alas... Manu Bennett aka real-life Azog on tosin samassa kaupungissa paraikaa joten... close enough? Ja nyt dudet ei tulla itkemään, ettei spoilereista varoitettu. Teillä on ollut yli kuukausi aikaa käydä katsomassa Hobitti, joten armoa ei tunneta!
I should've known..
All the Hobbit feels!
Hyppyaika oli varattu neljäksi, joten siitä parikymmentä minuuttia etukäteen mennä hytistiin tiskille sanomaan, että hei meillä on aika varattu SkyJumpille. Ensin täytettiin kivasti ja pahaenteisesti jotkin kaavakkeet, joissa vakuutettiin tietävämme mihin olemme ryhtymässä... ei sillä että oltaisiin oikeastaan tiedetty. Sitten istuttiin penkille tutisemaan ja odottamaan dudea, joka auttaisi meidät alkuun.
We don't have parasites..!!
.. We are parasites!!
Kun saatiin dudemme paikalle heivattiin ensin kamat säilytyslokeroon ja luovuttiin kaikesta, mikä voisi mahdollisesti pudota matkalla alas. Tuo dude sitten autttoi meille haalarit ja turvavaljaat päälle ja punnitsi meidät kuin sisäfileet lihatiskillä konsanaan. Nyt meidän painot lukee kauniisti iholla, tässä touhussa ei kauheasti kannata kainoilla painonsa puolesta koska se on tietty aika olennaista, että vaijeri voidaan säätää oikein jokaiselle hyppääjälle tai jotain... En mä nyt niin tarkkaan ole asiaan perehtynyt.
Let's hunt some dwarves!
Costume Trial
Kuiteskiin seuraavaksi matkattiin jo kohti hyppytasannetta, joka oli siinä 192 metrissä. Ylhäällä siirryimme seuraavien dudejen huomaan ja allekirjoittanut asteli suden suuhun ensimmäisenä. Vaijeri jonka varassa alas mentäisiin iskettiin paikalleen, kamera lauloi ja yksi tuollainen mokoma kiinnitettiin vielä ranteeseenkin. Sitten käveltiinkin jo lankkua pitkin kuin oltaisiin haikaloille syöttämässä... pudotus vaan oli aika helkutisti korkeampi kuin yhdestäkään merirosvolaivasta.
The Kings and Queens under the Ocean
Vauvakiwit. Kuivutaan edelleen Franz Josefin jäljiltä.
Sitten vielä viimeiset turvacheckit ja lähtöselostukset, joista ymmärsi vain etäisesti osan kaikelta siltä tutinalta... sitten se olikin menoa. Jokin pieni nytkähdys vatsanpohjassa siinä tuntui, mutta kaikkiaan vapaapudotuksen tunne oli aivan mieletön. Miten tuota nyt edes kuvailisi? Ihan uskomaton tunne, ei millään tavalla epämukava ja kaikki jännityskin unohtui hyppypaikalle, joten saattoi vain keskittyä nauttimaan vauhdinhuumasta... Ja sitten se oli ohi, ehkä kymmenen sekuntia itse pudotusta ja that's it. Alhaalla dude auttoi meiksin irti vaijerista ja tutisutin itseni penkille odottamaan, että tuo toinenkin pakara löytäisi tiensä alas. Ja sieltä se sitten tuli ja lankesi kauniisti polvilleen.
Siinä ne vaan möllöttää. Mordorin vuoret.
Tämä on nyt sitä itseään. Franz Josef, why us?
Kun oltiin molemmat päästy alas ja lähdössä jo poispäin tuo dude kysyi meiltä, että huvittaisiko mennä uudelleen, päästäisiin ihan ilmaiseksi kun yläkerran dudeilla ei siinä ilmeisesti muutakaan tekemistä ollut kuin heitellä tyhmiä nörttituristeja alas tornista. Hetken pällisteltiin haavit auki ja sitten oltiinkin jo menossa uusintakierrokselle. Hisseillä meitä vastaan tuli joku turistiletka jonka seasta yksi pikkujeppe pysähtyi katsomaan meitä kuin mitäkin supersankareita, lätkäisi kädet naamalleen ja sanoi jotain sen suuntaista kuin “That was awesome!”. Me vaan naureskeltiin että juu me tiedetään, siksi mennäänkin uudestaan.
Road goes ever on and on..
Kingstonin tyylikkäin jouluteltta.
Meiksille kakkoskierros ei oikeastaan poikennut muuten paljon ensimmäisestä, paitsi että jutun juonen tiesi jo eikä sitä älytöntä tärinää ollut enää. Saattoi vain päästää irti kun lupa annettiin ja nauttia vielä kerran näköalasta ja tunteesta. Yksi parhaimpia kokemuksia ikinä, mutta niitä taitaa olla koko trippi pullollaan...
Milford Sound
Ainii osa näist putouksist oli Rivendellin putouksii.
Kun oltiin molemmat taas alhaalla, heivattiin haalarit ja valjaat pois niskasta ja kipiteltiin tiskille tsekkaamaan, millaisia valokuvia ja videota meistä oli tarjolla... Vasta tässä vaiheessa selvisi, että se käteen isketty kamera oli itseasiassa videokamera eikä suinkaan peruskamera, joka sniikisti ottaisi muutaman kuvan sieltä täältä... Nuo kuvat ja videot eivät mitään hirmuisen kaunista katseltavaa ole, mutta ostettiin silti mukaan. Ei kai sitä voi odottaa miltään missiltä näyttävänsä kun syöksyy alas lähes 200 metristä?
Fist sized cookie has the only right.
Oho kato Caradhras.
... missä?
SkyJump salli meidän palata vielä ilmaiseksi ylös näköalatasanteelle nauttimaan maisemista. Maisemakuvat tuli räpsittyä jo edellisellä vierailulla, joten painelimme pienen rinksan heiton kera kahvilaan lipittämään jääkahvia ja miettimään, mitä taas oikein tapahtui. Hissidude joka muuten otti vastaan meidän vapaaliput julisti koko muulle hissille, mitä oltiin tehty ja kaikki oli ihan et “wooooow”. Varsin hämmentävää. Joukossa oli myös dude, joka oli matkalla tekemään SkyJumpia ja katsottiin velvollisuudeksemme toivottaa tuolle onnea.
"No man can kill me.. au!"
Sinä, minä ja pikku-kornit
Maailman laidalla
Kahvilla istuessamme joku pariskunta, joka oli ollut tekemässä SkyWalkia (eli lyhyesti sanottuna kävelemässä SkyTowerin ulkotasannetta ympäri vaijerien varassa samasta korkeudesta mistä SkyJump hypätään) samoihin aikoihin kun meiksit viskoi itseään alas, tuli juttusille. Vaihdettiin siinä jokunen sana ja hämmennyttiin lisää, kun nuo olivat ihan fiiliksissä siitä mitä oltiin juuri tehty. Oli hauskaa myös todeta, että hypättiin tornista itseasiassa kahdesti... Mira oli jopa ikuistettu noiden kameralle muutamaan kuvaan. Hämmentävää sekin, mutta ainakin on lisää todistusaineistoa! Kultiin, että näköalatasanteella oleva laskuri joka laskee aikaa seuraavaan hyppyyn oli mennyt pimeäksi kesken lähtölaskennan, eikä hyppääjää sitten kuulunut. Ilmeisesti se dude jota me kovasti yritettiin rohkaista ei pygennytkään. Ehkä meidän rohkaisuilla olikin käänteinen vaikutus...? Mene ja tiedä.
One does not simply walk into Mordor.. oh wait, they do.
Mordor, the one place in Middle-Earth.. you actually want to see.
Shampanjaa Wai-O-Tapussa!
SkyTowerilta lähdettiin metsästämään maailman toisiksi ansaituinta pizzaa. Aikamme Queen Streetiä palloiltuamme sopiva mesta löytyi ja pian mussutimmekin jo onnellisina viimeistä ehtoollistamme Aucklandin taivaan alla. Fiilis oli haikea, mutta samalla tajuttoman onnellinen.
Get off the road!! Quickly!
Under hill and over hill..
No regrets!
Tunnit Uudessa Seelannissa ovat käymässä vähiin. Tämä vajaat kaksi kuukautta on mennyt ihan mielettömän nopeasti ja se muistojen määrä, mikä mukaan oon tarttunut on ihan mieletön. Odotukset Uutta Seelantia kohtaan olivat kovat ja nyt ne on lunastettu ja ylitetty moninkertaisesti. Tässä on kaverina linkitetty tuo Viiden armeijan taistelun ohessa nähty 'Thank You New Zealand' video, eikä voi kuin sanoa, että siitä on totta joka sana. Jokainen päivä täällä on ollut elämys, paikalliset jaksavat aina hämmästyttää ystävällisyydellään ja positiivisella energiallaan. Ollaan nähty uskomattomia asioita ja tehty juttuja, joista ei vielä kuukausia sitten osattu edes unelmoida. Ollaan vietetty hyisiä öitä teltassa, hämmennetty ihmisiä, hämmennytty itse, hypätty tornista, kiivetty vuorelle ja vaikka mitä... Mikä ehkä tärkeintä, ollaan päästy näkemään Keski-Maa kaikessa todellisuudessaan... Vaikka elokuvat jäisivätkin tähän, Keski-Maa elää ja potkii täällä täydellä teholla.
Tältä osin reissu on lunastanut kaikki odotukset ja tämän hetkisille tunteille on vaikea löytää edes sanoja... Se, miten hyvin tänne on sopeutunut on uskomatonta. Loppujen lopuksi tässä ei ehkä olekaan ollut kyse matkasta, koska kokoajan on tuntunut siltä, että on paikassa mihin todella kuuluu. Saatte syyttää liioittelusta, mutta Uutta Seelantia voi hyvällä omatunnolla kutsua kodiksi. Kiitos Uusi Seelanti tästä ajasta, joka ei koskaan unohdu. Huomenna me lähdemme vain, että voimme jonain toisena päivänä palata takaisin.
Eilen jouduimme sanomaan katkeran suloiset jäähyväiset Wellingtonille, Embassylle, Wetalle ja koko sille ihanalle, Hobittien täyteiselle friikkisirkukselle. Emme kuitenkaan sanoneet hyvästejä, vaan näkemiin toivoen että tapaamme nopeammin kuin juuri nyt uskallamme kuvitellakaan.
Muuta jännää ei sitten tapahtunutkaan. Posoteltiin Bullsin kautta National Park Villageen, todettiin kylä aavekaupungiksi ja sitten lahnattiin loppuilta. Se siitä, sitten kiinnostavampiin seikkoihin!
“One does not simply walk into Mordor. It's black gates are guarded by more than just orcs. There is evil there that does not sleep, and the Great Eye is ever watchful. It is barren wasteland, riddled with fire and ash and dust, the very air you breathe is a poisonous fume. Not with ten thousand men could you do this. It is folly.”
Tänään aamulla herättiin joskus kuuden aikaan ja aloitettiin päivämme kuten nyt parhaaksi katsoimme; joimme aamusumpit ja mutustimme paketillisen rice crackersejä avokadon kera. Sitten vedimme tennarit (kyllä) jalkaan ja liityttiin muiden dudejen seuraan odottamaan bussia, joka veisi meidät Mordoriin. Tässä kohtaa pakko todeta että ei, one does not simply walk into Mordor. Se joku ottaa bussin.
Okei hetki tosissaan. Kyseessä oli siis Tongariro Alpine Crossing, joka on Tongariro National Parkin halki kulkeva 19,4 kilsaa pitkä kävelyreitti. Se piti sisällään tulivuoret Tongariron ja Ngauruhoen, joiden yli sitten kaikki hyvin varustautuneet dudet sitten kiipeilivät.. Ja pari nörttituristia, jotka suuntasivat kyseiselle reitille vain koska saman kävelyreitin nimi voisi yhtähyvin olla Mordor Crossing tai jotain vastaavaa. Tuo Ngauruhoe kun on siis Sormusten Herrasta tuttu Tuomiovuori ja sen ympäristö tietysti Mordoria.
"Jos mä putoon kalliolt ni hyppääks sä peräs? :3" "E."
Varsinaisesti Tuomiovuorelle emme ehtineet kiipeämään, vaikka se mahdollisuus periaatteessa olikin. Valmiiksi maksettujen kuljetuksien takia aika oli kuitenkin rajattu ja Mount Doomilla pyörähtäminen olisi ollut 2,5 tunnin lenkki.. Ja meidän aikatauluun se ei sopinut. Harmi sinänsä.. Toisaalta onni, koska emme olisi ikinä selvinneet toiselle puolelle Tongariroa jos olisimme saaneet aivopierun ja kiivenneet ensin Mount Doomille. Ehkä seuraavalla kerralla!
Setä bussikuskisetä antoi viimeisen ohjeistuksen eräjorma-dudeille ja typerille nörttituristeille ennen kuin päästi meidät kirmaamaan Mordoriin. Sanoi että jos nyt on epävarma siitä mihin on ryhtymässä niin nyt on hyvä hetki jättäytyä pois eikä kukaan tuomitse. Ja varoitteli mm. Putoilevista kivistä sun muusta mukavasta, mutta kukaan ei perääntynyt joten viimein miesparan oli vain päästettävä meidät vapauteen.
Ensimmäiset pari, kolme kilsaa kului mukavasti tasaisella maalla ja meininki oli oikein leppoisa! Hämmensi lähinnä se miten jengi raahasi kyseiselle reitille myös jotain kymmenen vuotiaita ipanoita. Oli paikala myös joku neljän jäbän nörttijoukko, jotka tuntui aina istuvan jossain.. Mutta jännästi ne silti oli aina samassa paikassa meidän kanssa. Jossain vaiheessa niitä oli enää kaksi jäljellä, mutta kyllä loppujen lopuksi ne kaikki taisi löytää tiensä perille Mordorin toiselle laidalle. Aika sekalaista sakkia reitillä oli kuitenkin!
Ja sitten oli viimeiset vessamahdollisuudet, minkä jälkeen alkoi ensimmäinen nousu.. Jonka huipulla kauniisti ajateltiin että onkohan tässä jo korkein kohta. No saappaat, ei ollut. Ei todellakaan. Ensimmäinen nousu piti sisällään paljon portaita ja kyltin, joka käski jengiä kääntymään ympäri jos ei tajua mitä on tekemässä. Ei käännytty. Tietenkään. Ei Frodo ja Samkaan kääntynyt!
Tätä ensimmäistä nousua seurasi sitten sellainen pitempi tasainen pätkä, joka oli käytännössä vain Sormusten Herrasta tuttua Mordorin laajaa.. voiko sitä nyt sanoa autiomaaksi. Pari kiveä siellä täällä, mutta käytännössä hiekkaa. Ja sitten kun katsottiin taakse niin huomattiin että jäätävät pilvimassat seuraa meitä ja ne laskeutuu sen ensimmäisen nousun yli sinne missä me nyt saapasteltiin.. Ja jos kenttää olisi ollut puhelimissa, olisitte saanut päivityksen “Anni Jokela on nyt pilvessä paikassa Mordor käyttäjän Mira Tähkänen kanssa”, mutta koska nettiä ei ollut mailla eikä halmeilla.. ette saaneet. Onneksi asia korjaantui nyt, eikös? Hah!
Juu ei ollut korkein kohta se ensimmäinen nousu, ei todellakaan. Seuraava nousu alkoi sitten tämän laajan aukean jälkeen ja noustiin sellaiselle.. harjun tapaiselle alueelle, joka yhdisti näitä Tongariro-vuorta ja Tuomiovuorta. Tuomiovuori alkoi siis jo hiljalleen jäädä taakse, koska emme sille lähteneet suikkailemaan. Tällä “harjulla” (huono termi) me vähän mussutettiin jotain patukoita ja otettiin pari posea, koska.. no pakkohan sitä oli! Hauskaa on että tästäkin noususta me ajateltiin että aletaan varmaan olla korkeim--.. No ei oltu. Ei todellakaan. Tässä kohtaa oltiin 1650 metrin korkeudessa ja ylöspäin kapuamista oli edessä vielä semmoiset parisataa metriä. Kilsoja talsittavana ehkä se.. 13?
Se seuraava ja viimeinen nousu olikin sitten melko jäätävää. Ensin vastassa oli ne kapeat vuoren rinnettä pitkin menevät tiet, joita näkee aina leffoissa, ja joissa oli sellaiset vaijerit mistä ottaa tukea kun liikkuu eteenpäin. Tätä ei kuitenkaan jatkunut kovin pitkään, vaan alettiin kapuamaan itse Tongariron huippua kohden.. Eli vastassa oli irtohiekkaa, isoja kivenjärkäleitä ja siis askel oli melkoisen hataraa. Sitä ei tarvinut enää pohtia syitä sille miksi tennarit ei ole hyvä valinta tämmöiselle reissulle, mutta minkäs teet. Vatipää mikä vatipää!
"Jos sä oot mun Frodo ja mä oon Sam.. I wont carry you."
Päästiin kuitenkin lopulta huipulle muiden liukastelevien turistien kera. Ja voi niitä näkymiä! Sitä ei allekirjoittanut ainakaan tajunnut että oltiin kavuttu tosiaan kraaterin reunalle, ei ennen kuin sitä sitten seisoi siinä reunalla ja tuijotti alas syvänpunaiseen kuiluun. Tässä kohtaa oltiin siis 1886 metrissä ja seuraavaksi alkoi se pelottava laskeutuminen alaspäin. Kyllä vuorelle aina kiipeää, mutta se alas tuleminen! Ei herrajeesus.
Kuten ylös kavutessakin, nytkin vastassa oli vuoren täydeltä irtohiekkaa, kivenmurikoita ja no tietysti se kraateri toisella puolella ja jyrkänne toisella puolella. Ja edessä päin pari vulkaanista kuumalähdettä. Btw, kivi josta otti aina välillä tukea, oli ihan lämmin! Se oli aika venkaa. Ja niin, laskeutuminen oli aika saakelin jyrkkää joten alaspäin tultiin vauhdilla, puoliksi persmäkeä laskien ja osin ehkä myös surffaillen.. ja muita turisteja väistellen. Lähinnä kun ne tuli ylhäältä sua päin etkä sä niinkään niitä päin. True story.
Alas kuitenkin päästiin ja vielä ihan elävien kirjoissa, tosin kengät täynnä hiekkaa ja täysin väriä muuttaneina kaiken sen pöllyn takia. Oli muuten fiksua hankkia tuoreet tatuoinnit just ennen tämmöistä trippiä, mutta kaipa nuo tammenterhot siitä selvisivät. Eivät ainakaan vielä osoita mitään kuolemisen merkkejä.
Ne kuumat lähteet me sivuutettiin aika nopeasti, koska tuntui olevan tuli perseen alla sen tähden että bussi lähtisi neljältä ja kello oli jo jotain yksitoista.. eikä oltu vielä edes puolessa välissä! Matka jatkui taas vähän tasaisempaa reittiä.. Hetken. Kunnes taas lähdettiin nousemaan, joskin tällä kertaa ei minkään vuoren huipulle vaan katsomaan sellaista isoa järveä joka nyt vain oli iskenyt vetisen pyllynsä keskelle karua, vulkaanista vuorimaisemaa. Ei sellaista ihan joka päivä näe!
Järvikin siitä sitten ohitettiin, minkä jälkeen alkoi ihan jäätävä laskeutuminen sieltä vuorelta alas. Ensin heitettiin siksakkia vuoren rinteillä kohti seuraavaa vessamahdollisuutta.. Ja sen jälkeen siksakki vain jatkui ja jatkui. Btw, aina välillä tuli vastaan sellaisia mukavia kylttejä jotka varoittivat vulkaanisesti aktiivisesta alueesta. Niissä oli sellainen punainen valo ja vieressä luki että jos se palaa, ei saa jatkaa eteenpäin koska liian vaarallista. En tiedä sitten mitä sitä olisi voinut tehdä jos yksi näistä Uuden Seelannin aktiivisimmista tulivuorista olisi päättänyt posahtaa. Eikai siinä mitään?
Kun päästiin tarpeeksi alas, maasto muuttui ihan yhtäkkiä joksikin sademetsän tapaiseksi ja sinne me sitten pujahdettiin. Matkaa oli tässä vaiheessa jäljellä enää pari kilsaa, mutta se tie vain tuntui jatkuvan ja jatkuvan! Jalat alkoi sen viimeisen laskeutumisen aikana huutaa hoosiannaa, mutta päästiin hei kuitenkin perille! Ja mikä kaikista oudointa, oltiin tyyliin ensimmäiset meidän bussista ketkä pääsi ns. “maaliin”! Kelatkaa sitä! Yhteensä me siis käveltiin se 19,4 kilsaa, noustiin ja laskeuduttiin se 1886 metriä tulivuorta pitkin ja aikaa meni n. 7 tuntia. Aivan huisin siistiä!
Palkittiin itsemme tänään valmisaterioilla, koska mitään muuta ei tässä aavekaupungissa ole saatavilla. Huomenna tosin matkustamme takaisin Rotoruaan, jossa palkitsemme itsemme joko pizzalla tai jäätävillä hamppareilla. Jää nähtäväksi! Mutta niin tai näin, käveltiin tänään Mordorin halki! Ja voi kuulkaa siinä on jotain mitä kehtaa sanoa tehneensä!
