The Road is now calling and I must away

Täällä taas muutaman päivän hiljaisuuden jälkeen! On ehtinyt tapahtua kaikenlaista ja sitten ei oikeastaan yhtään mitään. Vietettiin meiksin eli Willun synttäreitä Paihiassa lahnaillen... vaikka toisaalta heitettiin kyllä kymmenen kilsan lenkki kun käveltiin Haruru Fallseille ja takaisin. Nautiskeltiin siinä aikamme maisemista ja lähdettiin sitten takaisin majapaikkaan. Mutta joo... hieman käsitys lahnauspäivästä päässyt muuttumaan Uudessa Seelannissa ollessa tai jotain?

High above the clouds somewhere...

Maanantaina sitten reissattiin viimeisen kerran (tämän reissun osalta) ja tultiin takaisin tänne mistä kaikki alkoi, eli Aucklandiin. Maanantaina ja tiistaina ei mitään erikoisen jännää tehty, mitä nyt ravattiin isointa kauppakatua edestakaisin ja jätettiin viimeisiä roposiamme vähän sinne tänne. Mira sai esim. Rocky -julisteen ja nyt se on onnellinen.

"That was so awesome!!"

Falling's just like flying except there's a more permanent destination.

Tänään keskiviikkona aloitettiin päivä painamalla leffateatteriin (matkaa hostellilta n. 800 metriä...) katsomaan Hobittia koska no... one last time ja silleen. Tarkoitus oli alunperin katsoa tuo IMAXina koska Aucklandissa nyt sattuu olemaan Uuden Seelannin ainut IMAX -teatteri, mutta tyypillistä meidän tuuria ettei tälle päivälle ollut IMAX -näytöstä. No, perus 3D HFR oli oikein kaunis ja MasterCard Wednesdayn ansiosta liput olivat halvat kuin nakki ja saatiin vielä pikkuiset pop cornit kaupanpäälisiksi! Pakko sanoa, että allekirjoittaneelle puski leffan loppupuolella aika karusti Uusi Seelanti feelsit naamalle. Hobitti kuitenkin alunperin meidät tänne lähetti ja nyt on enää vain joitakin tunteja aikaa ennen kuin pitäisi lähteä lentokentälle ja sanoa väliaikaiset hyvästit Uudelle Seelannille.

Lihansyöjä-tirppoja ja "Mis mä oon?"-jutun alkulähteillä

In a hole in the ground, there lived a hobbit..

I will not hide behind the wall of stone while others eat our pizza FOR US!!

Poiketaan nyt hetkeksi siitä tosiasiasta, että lähtö Losiin on vain muutamien tuntien päässä. Hobitista selvittyämme maleksimme hiljalleen kohti SkyToweria, jossa vierailimme jo reissun alkuvaiheilla. Palautetaanpa nyt mieleen, että kyseessä on eteläisen pallonpuoliskon korkein torni josta on totisesti varsin upeat ja laajat näköalat Aucklandiin.

Fat Dogin sorsa, joka huolehti kahvinsaannistamme.

Taupo, jossa kaikki vain lahosi käsiin.

Mikä olisi erinomainen tapa päättää seikkailu Uudessa Seelannissa? Mikä olisi erinomainen tapa helpottaa sitä tuskaa, joka syntyy kun Hobitti järsii sielua palasiksi? No hypätä alas tornista tietty! Vähän niin kuin Fili konsanaan, paitsi meitä ei ollut Azog viskomassa alas... Manu Bennett aka real-life Azog on tosin samassa kaupungissa paraikaa joten... close enough? Ja nyt dudet ei tulla itkemään, ettei spoilereista varoitettu. Teillä on ollut yli kuukausi aikaa käydä katsomassa Hobitti, joten armoa ei tunneta!

I should've known..

All the Hobbit feels!

Hyppyaika oli varattu neljäksi, joten siitä parikymmentä minuuttia etukäteen mennä hytistiin tiskille sanomaan, että hei meillä on aika varattu SkyJumpille. Ensin täytettiin kivasti ja pahaenteisesti jotkin kaavakkeet, joissa vakuutettiin tietävämme mihin olemme ryhtymässä... ei sillä että oltaisiin oikeastaan tiedetty. Sitten istuttiin penkille tutisemaan ja odottamaan dudea, joka auttaisi meidät alkuun.

We don't have parasites..!!

.. We are parasites!!

Kun saatiin dudemme paikalle heivattiin ensin kamat säilytyslokeroon ja luovuttiin kaikesta, mikä voisi mahdollisesti pudota matkalla alas. Tuo dude sitten autttoi meille haalarit ja turvavaljaat päälle ja punnitsi meidät kuin sisäfileet lihatiskillä konsanaan. Nyt meidän painot lukee kauniisti iholla, tässä touhussa ei kauheasti kannata kainoilla painonsa puolesta koska se on tietty aika olennaista, että vaijeri voidaan säätää oikein jokaiselle hyppääjälle tai jotain... En mä nyt niin tarkkaan ole asiaan perehtynyt.

Let's hunt some dwarves!

Costume Trial

Kuiteskiin seuraavaksi matkattiin jo kohti hyppytasannetta, joka oli siinä 192 metrissä. Ylhäällä siirryimme seuraavien dudejen huomaan ja allekirjoittanut asteli suden suuhun ensimmäisenä. Vaijeri jonka varassa alas mentäisiin iskettiin paikalleen, kamera lauloi ja yksi tuollainen mokoma kiinnitettiin vielä ranteeseenkin. Sitten käveltiinkin jo lankkua pitkin kuin oltaisiin haikaloille syöttämässä... pudotus vaan oli aika helkutisti korkeampi kuin yhdestäkään merirosvolaivasta.

The Kings and Queens under the Ocean

Vauvakiwit. Kuivutaan edelleen Franz Josefin jäljiltä.

Sitten vielä viimeiset turvacheckit ja lähtöselostukset, joista ymmärsi vain etäisesti osan kaikelta siltä tutinalta... sitten se olikin menoa. Jokin pieni nytkähdys vatsanpohjassa siinä tuntui, mutta kaikkiaan vapaapudotuksen tunne oli aivan mieletön. Miten tuota nyt edes kuvailisi? Ihan uskomaton tunne, ei millään tavalla epämukava ja kaikki jännityskin unohtui hyppypaikalle, joten saattoi vain keskittyä nauttimaan vauhdinhuumasta... Ja sitten se oli ohi, ehkä kymmenen sekuntia itse pudotusta ja that's it. Alhaalla dude auttoi meiksin irti vaijerista ja tutisutin itseni penkille odottamaan, että tuo toinenkin pakara löytäisi tiensä alas. Ja sieltä se sitten tuli ja lankesi kauniisti polvilleen.

Siinä ne vaan möllöttää. Mordorin vuoret.

Tämä on nyt sitä itseään. Franz Josef, why us?

Kun oltiin molemmat päästy alas ja lähdössä jo poispäin tuo dude kysyi meiltä, että huvittaisiko mennä uudelleen, päästäisiin ihan ilmaiseksi kun yläkerran dudeilla ei siinä ilmeisesti muutakaan tekemistä ollut kuin heitellä tyhmiä nörttituristeja alas tornista. Hetken pällisteltiin haavit auki ja sitten oltiinkin jo menossa uusintakierrokselle. Hisseillä meitä vastaan tuli joku turistiletka jonka seasta yksi pikkujeppe pysähtyi katsomaan meitä kuin mitäkin supersankareita, lätkäisi kädet naamalleen ja sanoi jotain sen suuntaista kuin “That was awesome!”. Me vaan naureskeltiin että juu me tiedetään, siksi mennäänkin uudestaan.

Road goes ever on and on..

Kingstonin tyylikkäin jouluteltta.

Meiksille kakkoskierros ei oikeastaan poikennut muuten paljon ensimmäisestä, paitsi että jutun juonen tiesi jo eikä sitä älytöntä tärinää ollut enää. Saattoi vain päästää irti kun lupa annettiin ja nauttia vielä kerran näköalasta ja tunteesta. Yksi parhaimpia kokemuksia ikinä, mutta niitä taitaa olla koko trippi pullollaan...

Milford Sound

Ainii osa näist putouksist oli Rivendellin putouksii.

Kun oltiin molemmat taas alhaalla, heivattiin haalarit ja valjaat pois niskasta ja kipiteltiin tiskille tsekkaamaan, millaisia valokuvia ja videota meistä oli tarjolla... Vasta tässä vaiheessa selvisi, että se käteen isketty kamera oli itseasiassa videokamera eikä suinkaan peruskamera, joka sniikisti ottaisi muutaman kuvan sieltä täältä... Nuo kuvat ja videot eivät mitään hirmuisen kaunista katseltavaa ole, mutta ostettiin silti mukaan. Ei kai sitä voi odottaa miltään missiltä näyttävänsä kun syöksyy alas lähes 200 metristä?

Fist sized cookie has the only right.

Oho kato Caradhras.

... missä?

SkyJump salli meidän palata vielä ilmaiseksi ylös näköalatasanteelle nauttimaan maisemista. Maisemakuvat tuli räpsittyä jo edellisellä vierailulla, joten painelimme pienen rinksan heiton kera kahvilaan lipittämään jääkahvia ja miettimään, mitä taas oikein tapahtui. Hissidude joka muuten otti vastaan meidän vapaaliput julisti koko muulle hissille, mitä oltiin tehty ja kaikki oli ihan et “wooooow”. Varsin hämmentävää. Joukossa oli myös dude, joka oli matkalla tekemään SkyJumpia ja katsottiin velvollisuudeksemme toivottaa tuolle onnea.

"No man can kill me.. au!"

Sinä, minä ja pikku-kornit

Maailman laidalla

Kahvilla istuessamme joku pariskunta, joka oli ollut tekemässä SkyWalkia (eli lyhyesti sanottuna kävelemässä SkyTowerin ulkotasannetta ympäri vaijerien varassa samasta korkeudesta mistä SkyJump hypätään) samoihin aikoihin kun meiksit viskoi itseään alas, tuli juttusille. Vaihdettiin siinä jokunen sana ja hämmennyttiin lisää, kun nuo olivat ihan fiiliksissä siitä mitä oltiin juuri tehty. Oli hauskaa myös todeta, että hypättiin tornista itseasiassa kahdesti... Mira oli jopa ikuistettu noiden kameralle muutamaan kuvaan. Hämmentävää sekin, mutta ainakin on lisää todistusaineistoa! Kultiin, että näköalatasanteella oleva laskuri joka laskee aikaa seuraavaan hyppyyn oli mennyt pimeäksi kesken lähtölaskennan, eikä hyppääjää sitten kuulunut. Ilmeisesti se dude jota me kovasti yritettiin rohkaista ei pygennytkään. Ehkä meidän rohkaisuilla olikin käänteinen vaikutus...? Mene ja tiedä.

One does not simply walk into Mordor.. oh wait, they do.

Mordor, the one place in Middle-Earth.. you actually want to see.

Shampanjaa Wai-O-Tapussa!

SkyTowerilta lähdettiin metsästämään maailman toisiksi ansaituinta pizzaa. Aikamme Queen Streetiä palloiltuamme sopiva mesta löytyi ja pian mussutimmekin jo onnellisina viimeistä ehtoollistamme Aucklandin taivaan alla. Fiilis oli haikea, mutta samalla tajuttoman onnellinen.

Get off the road!! Quickly!

Under hill and over hill..

No regrets!

Tunnit Uudessa Seelannissa ovat käymässä vähiin. Tämä vajaat kaksi kuukautta on mennyt ihan mielettömän nopeasti ja se muistojen määrä, mikä mukaan oon tarttunut on ihan mieletön. Odotukset Uutta Seelantia kohtaan olivat kovat ja nyt ne on lunastettu ja ylitetty moninkertaisesti. Tässä on kaverina linkitetty tuo Viiden armeijan taistelun ohessa nähty 'Thank You New Zealand' video, eikä voi kuin sanoa, että siitä on totta joka sana. Jokainen päivä täällä on ollut elämys, paikalliset jaksavat aina hämmästyttää ystävällisyydellään ja positiivisella energiallaan. Ollaan nähty uskomattomia asioita ja tehty juttuja, joista ei vielä kuukausia sitten osattu edes unelmoida. Ollaan vietetty hyisiä öitä teltassa, hämmennetty ihmisiä, hämmennytty itse, hypätty tornista, kiivetty vuorelle ja vaikka mitä... Mikä ehkä tärkeintä, ollaan päästy näkemään Keski-Maa kaikessa todellisuudessaan... Vaikka elokuvat jäisivätkin tähän, Keski-Maa elää ja potkii täällä täydellä teholla.


Tältä osin reissu on lunastanut kaikki odotukset ja tämän hetkisille tunteille on vaikea löytää edes sanoja... Se, miten hyvin tänne on sopeutunut on uskomatonta. Loppujen lopuksi tässä ei ehkä olekaan ollut kyse matkasta, koska kokoajan on tuntunut siltä, että on paikassa mihin todella kuuluu. Saatte syyttää liioittelusta, mutta Uutta Seelantia voi hyvällä omatunnolla kutsua kodiksi. Kiitos Uusi Seelanti tästä ajasta, joka ei koskaan unohdu. Huomenna me lähdemme vain, että voimme jonain toisena päivänä palata takaisin.

To Rivendell, Master Gamgee, to the House of Elrond.

Jejee, tänään oli taasen varsin tapahtumarikas päivä. Herätys oli mukavasti jo puoli kahdeksalta ja vaikkei just lainkaan oltu nukuttu niin yllättävän ketterästi saatiin kamat niskaan ja sapuskaa nenujen eteen. Sitten oltiinkin jo valmiita koko päivän kestävälle Rover Toursin Lord of the Rings retkelle, joka veisi meidät muutamiin lokaatioihin.

Random pöpelikkö, sanoo Willu.

Dudeopasdude oli meitä jo vastassa kun siinä hieman ennen sovittua aikaa eli puoli yhdeksää menimme hostelimme pihaan palloilemaan. Opas noukki meidät hellään huomaansa kun näytettiin tarpeeksi eksyneiltä ja toinen meistä (Willu) edusti taasen Smaug-paidassa. Kuski viskasi meidät bussiin ja sitten huristelimme hakemaan poloisia kanssamatkustajia. Ensimmäinen pysähdys olikin sitten Rydges -hotellilla ihan kulman takana. Sitten taas hetki lagausta... Rydges... eikös Thorinin costume ollut siellä? Ja omg, sieltähän se ikkunasta kuikuili vaivihkaa. Ja taas friikattiin. Juuri sopivasti kun kuski palasi jenkkituristiduden kanssa ja päästiin jatkamaan matkaa. Pian oli koko katras kasassa ja puheenaihe kääntyi hämmentävästi Hamiltonin ja Palmerston Northin kiistaan siitä, kumpi on tylsempi kaupunki. Meidän teki kovasti mieli kommentoida et kokeilkaapa tyypit Suomea... (tässä kohtaa me väistetään epätoivoisesti lukijoiden heittämiä teräviä esineitä).

Näettekö hobitit pyörimässä rinnettä alas Maggotin tilalta paetessa?

Get off the road!

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Mount Victorialla, jossa meidät vietiin ilmeisesti jollekin paikallisten lenkkipolulle jossa oli kuvattu suurin osa “Get of the road!” -kohtauksesta. Sanon nyt suurin osa, koska siinä puhellessaan opassetä näytti meille kohtauksesta pätkää ja huuteli lennossa mitkä osat olivat Wellingtonia ja mitkä Matamataa. Opassetä kertoi myös, ettei yksikään hevonen ollut tuossa lokaatiossa dallaillut vaan ne osat oli hoidettu studion parkkipaikalla. Tuolla oli myös kuvattu jotain pick uppeja Frodosta, Samista ja Klonkusta, mutta opas ei oikein tarkkaan osannut sanoa mitä nimenomaisia otoksia, mutta heitti villin veikkaukden RotKin extended editionin “King has the grown again” -kohtaukseen. Jos et tiedä mistä on kyse, mene ja hanki extended ja katso se. Ja samalla siitä tsuippaili paikallisia koiranulkoiluttajia ohi ja se hämmensi meitä.

Monttu tuossa kuvan alareunassa; sama mihin hobitit piiloutu Mustaa Ratsastajaa.

Kauniita puita, eikö? Ei hullumpi aamulenkkimesta.

Sananen puusta, joka näkyy kuvissakin. Eräässä kuvakässärissä oli kuvattu puu, jonka oksat ojentuvat sormien lailla kohti Frodoa, viitaten siihen miten Sauron kurottaa kohti sormuksen viejää. Mount Victorialta oli löytynyt juuri sopiva puu tähän tarkoitukseen, joten se valittiin kuvauspaikaksi. Kiinnittäkääpä huomiota puuhun Frodon takana kyseisessä kohtauksessa kun seuraavan kerran katsotte Sormuksen ritareita!

Tässä se puu, mikä toi koko kuvausporukan tähän kyseiseen lokaatioon. Melko jännä.

Ja sitten meidät vietiin jälleen kerran Wetaan! Mitään ei ollut tarkoitus ostaa, mutkun kerran väkisin sinne asti vietiin... Mutta ihan ekaksi meidät iskettiin dvd-huoneeseen katsomaan Weta-dokkaria, jota ei edellisellä kerralla nähty. Oli kertakaikkiaan upeaa katsottavaa, miten kaikki se kaupan puolella myynnissä oleva roju valmistettiin rakkaudella ja huolella, eikä liukuhihnatuotantona.

Willun uusin aarre. Nyt se sähisee tossa vieressä..

Dokkarin katselun jälkeen päästiin sille Workshop -kierrokselle, jolle oltiin viimeksikin tuppauduttu... Ja eikös se sama Mark dude ollut meitä taas siellä vastassa, valmiina opastamaan Wetan ihmeellisiin saloihin ja tervehti meitä kivasti sanomalla “Hello AGAIN”. Hävettäis jos jaksais mut näh! Jännää muuten, ettei Piikkiä tällä kertaa annettu meidän pideltäväksi... Sattumaako? Pah, ei me semmosiin uskota. Saatiin kyllä jotain nuijaa pidellä ja kun Mira reippahasti kysyi kenen aseesta oli kyse, selvisi että tuo kuului Azogille. Onneksi kumpikaan meistä ei enää tuossa hetkessä pidellyt mokomaa kädessään...

Jos Bilbo kärsii, kaikki kärsii.

Ja sitten... meidät päästettiin irti! Meille annettiin liukuvasti 15-20 minuuttia aikaa tehdä ostoksia, joten kirmasimme kaupan puolelle päät kolmansina jalkoina. Mira syöksyi suoraan kassoille julistamaan haluavansa Thorinin sormuksen ja meiksi valui perässä inisten jotain epämääräistä elämän vaikeudesta. Katsellessani miten Mira valitsi oikean kokoista sormusta, huomasin sen suomalaisen Weta-duden pujahtavan kassan taakse ja... kävin sen ihmisparan kimppuun maaninen materialismin kiilto silmissä ja kysyin, paljonko painaa 1/6 aidonkokoinen Thorin patsas ja onko sen saamisesta ehjänä Suomeen mitään toivoa. Kun paranoidi mieleni oli vakuutettu siitä, ettei Thortsa mitenkään kamalan paljon paina huomasin jo työntävänä rahoja tiskin toiselle puolelle. Thorinin kaveriksi lähti koru, johon on kaiverrettu Thorinin...sinetti? Joku sellain, suomenkieliset termit katoaa hyvää kyytiä... No kuiteskee ja lisäksi siihen käytetty kivi on lähtöisin Eteläisiltä Alpeilta, eli meiksillä on nyt aina pala Uutta Seelantia mukana.

"The Seal of Thorin Oakenshield" .. mitä? Thorinin hylje?

Precioussh.. will be ours... when the.. dwarves.. are.. krhm..

Kysyin nyt Miralta vielä onko sillä jotain sanottavaa tuosta sormuksesta kun tuli itekkin vähän paasattua... Kuulemma viime kerrasta jäi sellainen tunne, että jotain jäi puuttumaan. Tuota seurasi kolmen viikon tärinä ja “terrible need”. Nyt Wetaan juostessa oli tuolla mielessä hakea omansa pois ja hetkeksi iski paniikki, kun ei sormus ollutkaan vitriinissä heti kaikista näkyvimmällä paikalla. Noita kuitenkin oli ihan runsahasti ja tuo vatipääkin sai omansa.

No mutta Anduin taas kerran!

Nämä kyseiset kivet pystyy spottaamaan Sormuksen ritareista!

Wetan jälkeen heivattiin kelkasta dudet, jotka olivat maksaneet vain puolenpäivän tourista ja me loput lähdettiin posottomaan kohti Rivendelliä, jossa saataisiin lounasta. Matkan varrella pysähdyttiin Hutt Riverin varrella, jossa oli myös kuvattu osa Anduinia. Oli äärimmäisen hämmentävää katsella jokea ja sen takana nousevaa kalliota jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla keskellä ei mitään, samalla kun selän takana kulki iso tie jolla posotti autoja kuin Rautapihassa Urukkeja. Muuten: Boromir souti väärään suuntaan, ihme sankopää sekin...

Se osa Rivendelliä, joka on jo palannut keskuuteemme.

Rivendellissä meille tarjoiltiin juomista, jäätävän kokoiset (ja yhtä hyvät) voileivät sekä jotain leivoksia sun muita jälkkariksi. Hetki me siinä vain mutusteltiin ja allekirjoittanut pohti edelleen mitä siellä Wetalla oikein tapahtui, kunnes opasdude sitten antoi meille luvan lähteä palloilemaan. Kuulemma jotain pientä Rivendell juttua sieltä löytyisi... Ja juu elikkäs, kyseinen pikku juttu oli sellainen jäätävän kokoinen Rivendellin portti. Friikattiin taas erittäin taidokkaasti ja kamera lauloi korkealta. Hienoa muuten on, että Rivendelliä ollaan rakentamassa kyseiseen mestaan pala palalta uudelleen. Portissa on hyvä alku ja Bilbon penkistä on hyvä jatkaa!

Legolasin pose-puu!

.. jonka juurella me dorkailtiin.

Mitäs kaikkea Rivendellistä... Siellä kasvoi myös puu, jonka kanssa Legolasilla on bromance. Saatiin jälleen leikkiä vähän Keski-Maan hengessä ja saimme käyttöömme viitan ja miekan. Kuvia räpsiessä meillä oli taas omaa kivaa kun pistin Miran tappamaan mut. Tosin ihan hauskaa muillakin taisi olla kun ne katseli meidän älöilyä... Ennen lähtöä nähtiin vielä spotti, jolla Arska ja Arwen seisoskelivat sillalla pussailemassa ja käytiin siihen päälle syvällinen ja analysoiva keskustelu kohtauksen värimaailmasta ja symboliikasta.

Pikkusen Rivendelliä

Tässä oli vesiputous ja silta, jolla Arwen ja Arska pussaili.

Rivendellistä matka jatkui Rautapihaan. Opas esitelli meille lokaariota, kertoi syitä miksi Christopher Lee on kova jätkä ja lopuksi kaivoi jostain puskasta parit kepit, jotta saatiin vähän leikkiä Sarumania ja Gandalfia. Meille näytettiin muuten kuva Rautapihan jäätävän kokoisista porteista ja kerrottiin, että se oli tosiaan kököttänyt sillä nimenomaisella paikalla. Kaikki oli ihan et “wooooooooow”, mutta sit meidän nenien eteen iskettiin kuva jossa se portti olikin koko kärpäsen kakka. Kuulemma kyse oli pelkästä silmälumeesta, joka saatiin aikaaan asettamalla kamera juuri oikeaan kulmaan. Well, you got me.

Näetkö sen? Gandalf ja Saruman juttelemassa ja kävelemässä Rautapihassa?

Tässä kuvassa Gandalf ratsastaa Rautapihan porteista.

Siinä se tour sitten menikin. Hirveästi kuultiin kaikkea nippelitietoa ja puheltiin ties mistä Game of Thronesista Grimmin satuihin, muttei sitä kaikkea enää kuollakseenkaan muista ja osa tuskin on kauhean olennaistakaan. Reissun päätteeksi saatiin vielä muistoksi kartat, joihin on merkattu spotit joihin Rover Tours vie tyhmiä nörttituristeja.

Jos tässä on nykypäivän Istar, maailma on tosiaan pulassa.

Tämmöset saatiin, Thanks mate!

P.s. Tässä vielä linkki merkintään, joka kirjoitettiin ensimmäisen Weta käynnin jälkeen.

P.p.s. Korvatkaa tässä yhteydessä "hobbits"-sana "idiots"-sanalla.