Ride! Ride to ruin and the world's ending!

Tällä hetkellä istumme Lake Tekapo Motels and Backpackers Holidayparkin pyykkituvassa. Kauniina näköalana on kyseinen Tekapo-järvi ja mikäli ilma tuosta kirkastuu yötä myöten, saamme nauttia Uuden Seelannin kirkkaimmasta tähtitaivaasta illalla vuoden vaihtuessa! Jostain kumman syystä säkkipillit soivat ja vähän pelottaa että scotit tulloo ja kidnappaa meidät. Jotkut dudet grillaa tuossa vieressä, mutta me lähdetään tänään vuodenvaihteen kunniaksi pizzalle!

Mordorin vuoret.. taas.

Kiitos kun valitsitte Mordor Airlainsin.

Mutta nyt matkataan ajassa taas hieman takaisin päin, koska viimeinen merkintämmehän käsitteli Milford Soundia. Sitä seuraavana päivänä me sitten matkustettiin koko päivä; ensin bussilla takaisin Queenstowniin, jonka kupeessa olevassa Franktonissa vaihdettiin bussia ja saalistettiin itsellemme päivän ensimmäiset kahvit. Ja hämmennyttiin siitä tosiasiasta että Franktonissa oli Cafe, jossa ei myyty kahvia. That was weird.

Mordor..

Franktonista jatkettiinkin sitten tuttujen maisemien myötä kohti Twizelia; nähtiin taas Mordorin mustat huiput ja sen vieressä virtaava Anduin. Sanottiin samalla näkemiin noille nähtävyyksille, muttei missään tapauksessa hyvästejä! Matka kului sitten oikein leppoisissa merkeissä ja saavuttiin Twizeliin joskus illan edellä.. hieman aikataulusta myöhässä, mutta kuitenkin.

"Mutta Thorin, sait sen kuulostamaan paljon suuremmalta..?" "Hiljaa."

Anduin.. taas.

Twizelin sängyistä maksettiin naurettavat parikyt dollarii per nassu ja sänkyjen lisäksi saatiin jääkaappi, mikä sekoitti meidän aivotoiminnan ja rynnättiin kauppaan ostamaan juqurttia ja kahvia ja maitoa! Wohoo! Seuraava aamu starttasikin kunnon pärinöillä! Twizelissa saatiin myös heittää pientä rinksaa jotta saataisiin heitettyä päivän spämmi instaan ja faboon teidän ihmisten iloksi ja riemuksi; netti kun toimi vaihtelevasti vähän spotista riippuen ja sitä spottia metsästeltiinkin pitkin kyläpahasta.

Anduin.. taas part 2

Anduin.. taas part 3

Seuraavana aamuna lähdettiin sitten aikaisella bussilla Aorakiin aka Mount Cook National Parkiin. Bussi vei meidät mukavasti Lake Pukakin ohi ja sehän siis on nyt juuri se järvi, mihin Smaug tippui Hobitti kolmosessa. Siellä jossain syvyyksissä se nyt uinuu ikuista untaan Lake Townin lahoavat rauniot viimeisenä leposijanaan. 

Mount Cook oli ihan jees. No okei oli se vähän enemmän kuin ihan jees. Jäätävän kokoiset lumihuippuiset vuoret siinä ympärillä veti ihan sanattomaksi ja voitteko kuvitella; jopa me pidettiin turpamme ummessa suurin osa ajasta! Vähän heitettiin jotain randomia hobittiläppää mutta muuten oltiin aika hiljaista sakkia. Heitettiin rinksaa puiston kävelyreitellä. Ensin kavuttiin jonnekin Kea Pointille, josta oli tarkoitus nähdä itse Mount Cook (joka siis on maan korkein vuori), mutta sumun takia saatiin vain käyttää mielikuvitusta.

Whatever you do, don't leave the path!

Kea Pointin jälkeen käveltiin vielä vuorten välissä olevan järven toiselle puolelle ja samalla saatiin väistellä kymmeniä aasialaisturisteja jotka viipottivat jokseenkin eksyneen näköisinä pitkin pusikkoja. Noh.. Annetaan kuvien puhua puolestaan, koska ei tätä oikein osaa sanoiksi pukea.

World of tourists will fall.. or the tourists..

Palatessamme takaisin paikkaan mistä lähdettiin, alettiin siinä sitten pohtia että mikähän vuori se Sormusten Herran ekassa osassa oleva Caradhras nyt voisi olla. Vaihtoehdot on aika liki Mount Cook ja pohjoissaarella oleva Mount Ruapehu. Päätettiin sitten googlata tämä asia ja voi juma! OHO. Siinä se Caradhras oli ihan liki ja mikä hauskinta, kuva minkä googlasin oli otettu aika liki samalta spotilta missä juuri sillä hetkellä seistiin. Aika oho-momentti taas juu.

Tein Azogit.

Näkeeks kukaa muu Urukkei marssimas täs?

Ehdittiin vielä hörpsiä kahvit ja sitten lähdettiin posottamaan takaisin Twizelia kohti.. Ainoa vaan että yksi pieni aasialaisturisti jäi jälkeen ja jouduttiin sitten palaamaan sitä noutamaan. Hauskaa meillä kyllä oli, ei siinä mitään!

Päästyämme takaisin Twizeliin, ei päivä suinkaan ollut vielä ohi! Ehei! Meillä oli nimittäin puoli kasin aikaan alkamassa sellainen kiertoajelu kuin Lord of The Rings Twilight Tour! Siinä sitten panikoitiin hetki että mistäs meidät oikein haetaan muttei ehditty asiaa sen suuremmin ratkomaan kun Willun puhelin jo soi.. Ja meidän opas soitti meille kysyäkseen missä me punkataan ja onko jotain mitä me ei syödä. Siinä sitten selitettiin asiamme niin hyvin kuin osattiin.. ja tunnin päästä kyseinen dude tuli meidät kotiovelta noutamaan.

Tourilla oli myös kaksi muuta dudea, jotka olivat naimisissa oleva pariskunta jonka miesosapuoli suvereenisti ilmoitti että jos vaimo ei olisi hurahtanut LotRiin, eivät he olisi enää naimisissa. Siinä samalla kun esittäydyttiin, päästiin jo samantien hämmentämään opasta ja näitä kahta muuta dudea kertomalla että ollaan nähty Hobitin vika osa jo.. muutaman kerran. Ja kun vähän selitettiin omia taustojamme niin opas nimesi meidät melko diehard-faneiksi. Jännä.

Tourin ensimmäinen pysähdyspaikka sijaitsi tien reunassa pienen joen vieressä. Siinä kyseisellä paikalla Gandalf ja Pippin ylittivät joen ratsastaessaan Rohanista Minas Tirithiin.

Oho, kato Caradhras.

Tour jatkui ja huristeltiin Pelennorin kentille, joiden keskellä meni tie. Oikealla puolella nähtiin maisemia joita vasten Gandalf ja Pippin ratsastivat pelastamaan Osgiliathin ratsastajia Nazguleilta.. ja vasemmalla nähtiin kuinka sama poppoo Faramirin johdolla palaa Osgiliathiin lähinnä kuolemaan. True story.

Gandalf ja Pippin ratsastaa Gondoriin.

Toi minikukkula tos eessä on se "DEATH!"-kukkula.

Ajeltiin sitten jonkun kukkulan laelle ja se pikkiriikkinen kukkula oli se kyseinen harju, jonka takaa Rohanin ratsastajat saapuivat Pelennorin kentille huutamaan Deathia oikein olan takaa. Auto pysähtyi juuri samaiselle kohdalle missä Theoden piti eeppisen puheensa ennen taistoon (ja kuolemaan) lähtemistä.


Saatiin sitten juosta se rinne alas Rohanin lippuja heilutellen, mikä oli oikein hupaisaa. Miekat meiltä tosin otettiin tätä juoksua varten pois, yhyy. Opas epäili että tapettaisiin itsemme tai toisemme niillä.. Jännä.

"It's the white rider!"

Faramir ja ratsastajat kohti Osgiliathia ja kuolemaa.

Palattiin sitten sinne keskelle Pelennoria jolloin saatiin ilmaista viinitarjoilua kera juustojen, keksien, suklaakonvehtien, aurinkokuivattujen tomaattien, piirakoiden, kirsikkojen.. ja ties mitä! Ja mikä oli kanssa siistiä niin se että kaksi tourin idiotismista eniten kärsivää tapausta sai pukea ylleen Rohanin kuteita ja Witch Kingin kuteita. Oli siellä örkkejä ja Klonkkukin, mutta päädyttiin näihin. Ja miekkoja! Ainakin Theodenin, Eówynin, Aragornin ja Legolasin miekat ja Gimlin kirves.. ja Piikki tietysti! Niissä vetimeissä oli hyvä nauttia herkuista ja viinistä ja vähän taas hämmentää kanssaelijöitä.

Pahalta haisevat, tyhmät nörttituristit

Mordor, is it you?

Opas oli oikein ihana ja ymmärtäväinen tapaus.. ja oli esittänyt Hobitin vikassa osassa Lake Townin ruumista ja kertoi olleensa paras ruumis ehkä ikinä, koska nukahti kyseiseen settiin. Aika rennot kuvaukset siis, eh? Hän osasi myös kertoa paljon kaikkea pikkutietoa leffan kuvauksista ja samoin LotRista, mikä oli supersiistiä. Ja yritti se raukka meitäkin hillitä tappamasta toisiamme niillä miekoilla.. ja kiitteli niitä kahta muuta dudea touri päätteeksi siitä että olivat mukana koska muuten se olisi joutunut kiertämään vaan meidän kanssa. Our work here is done, I guess?

NO MAN CAN KILL ME.. au!

Täällä lepää Smaug ja Lake Townin rauniot.

Tourin päätteeksi sitten friikattiin, etsittiin Twizelin kadonnut nettispotti, spämmättiin ja käytiin nukkumaan.. Vain herätäksemme seuraavana aamuna, hylätäksemme kauniit petimme ja suunnataksemme bussipysäkille bussia odottelemaan. Jonkinlainen ukonilma siitä meni ohi, vaikka jäikin paljon pienemmäksi kuin mitä ensin ajateltiin. Satoi kuitenkin ihan kiitettävästi!

Hauskaa tässä päivässä on se että päädyttiin taas hengaamaan Mount Cookille puoleksitoista tunniksi. Tällä kertaa tosin ei kadotettu yhtään aasialaisturistia.

Scotit tulloo!

Nyt on siis nähty Hobittila, Edoras, Anduin, Mordorin vuoret, Carrock, Caradhras, Lake Town (tai sen jäämät), Pelennorin kentät ja Tuomiovuori! Tämä oli siis aika hyvä vuoden lopetus, eiköstä? Katsellaan mitä tuo vuosi 2015 sitten tuo tullessaan! Nyt me lähdetään kuivattelemaan meidän kalsareita, syömään pizzaa ja nukkumaan sateen kastelemaan telttaan.. Hyvää uutta vuotta vaan kaikille!

We live to die another day

Hola taas rakkaat pikku pupsit! Perjantaina siis lähdettiin Kingstonista kohti Te Anauta kunhan ensin olimme raapustaneet tuon edellisen hömppä -merkintämme ja syöneet masumme täyteen. Bussin oli tarkoitus koukata meidät kyytiin kirjainmellisesti tienposkesta hieman yli viiden, mutta eipä tuota kulkuvälinettä sitten näkynyt eikä kuulunut. Kyllä siinä hieman alkoi jännittää että mitäs nyt sit jos ei Kingstonin puskista päästäkään pois, vaikka kaiken järjen mukaan bussin pitäisi ainakin ohi mennä koska ei sillä ollut matkalla Queenstownista Te Aunuhun kuin yksi reittivaihtoehto. Niinpä jatkoimme vain kaukaisuuteen tuijottelua.

Lopulta bussi sitten tuli paikalle melkein puolituntia myöhässä. Tavarat peräkärryyn ja pyllyt penkkiin ja matka saattoi alkaa. Vaan ei se ihan niin helppoa ollut... Pysähdyttiin vähän väliä milloin pissittämään turisteja ja milloin puolestaan ottamaan vastaan puheluita, joissa viitattiin bussin jonka kanssa pitäisi vaihtaa kuskeja olevan jumissa jossain keskellä onnettomuusalueen raivausta tai jotain. Jonkin aikaa ajeltuamme meidät päästettiin jollekin pellolle kirmaamaan ja odottelemaan jokusen hetken, että tuo toinen bussi saapuisi.

Viimeinkin kuskit saatiin vaihdettua ja matkan loppupuolisko taittuikin huomattavasti nopeammin. Ainoastaan tuolla aiemmin mainitulla onnettomuusalueella vauhti hidastui hetkeksi ja pian se parikymmentä turistia roikkui häpelemättä ikkunassa tiiramaassa, mikä sitä matkaa oli niin jarruttanut. Täytyy sanoa, että jossain mahanpohjassa hieman kouraisi kun näki pientareella ruttaantuneen auton sekä sen ympärillä lukuisia hälytysajoneuvoja.

No, päästiin sitten vihdoin ja viimeinen Te Anau Lakeview Holiday Parkiin. Siinä oltiinkin sitten jännän äärellä, koska säätiedotteet olivat luvailleet seuraavalle päivälle runsaasti sadepilviä ja meidän oli ehdottomasti varmistettava, että Weta -kamat olisivat turvassa sillä aikaa kun me tsuikkaillaan Milford Soundissa. Niinpä vuorattiin kamat kaikkiin mahdollisiin pusseihin ja kasseihin, suljettiin ne matkalaukkuihin ja vuorattiin vielä näin kirsikkana kakun päällä sadetakeilla, jotka olivat tarttuneet mukaan Kingstonin matkamuistomyymälästä. Lisättäköön vielä, että parkkeerasimme telttamme keskellä muutamaa puuta, joiden oksistot vaikuttivat lupaavalta lisäsuojalta mahdollista sadetta vastaan.

Jossain puolenyön jälkeen painettiin sitten päät tyynyyn... ja sitä seurasikin ehkä onnettomimmin nukuttu yö kuukauteen. Tuuli puhalsi lakkaamatta sellaiset 30 m/s ja puuskissa meentiin aina 40 m/s asti. Sitä säpsähteli vähän väliä hereille kun teltta tärisi, tuuli ulvoi kuin myrskyävä meri ja puut narisivat niin, että sitä vain alkuyöstä mietti milloin ne tulla rysähtää niskaan. Loppuyöstä siitä ei enää jaksanut välittää vaan sitä toivoi voivansa nukkua edes jokusen tunnin rauhassa, ei sitä puun niskaan tuloa kuitenkaan voisi estää vaikka miten hereillä olisi. Mutta ei, saatiin unta palloon ehkä joku pari tuntia ja sekin sellaisissa kymmenisen minuutin pätkissä.

No mut ei siin mitään. Koska bussi lähtisi viemään meitä kohti Milford Soundia kymmeneltä, ei auttanut kuin kaivautua esiin makuupussista siinä kahdeksan aikoihin ja saada jotain aikaiseksi. Kun oltiin astetta inhimillisemmässä kuosissa, lähdimme lyllertämään kohti keskustaa. Ensimmäiseksi tsekkasimme paikan, josta bussi lähtisi ja painoimme sitten pää kolmantena jalkana tien toisella puolella olevaan kahvilaan hakemaan pelastusta. Siellä sitten lagailtiin kunnes näimme ikkunasta bussin kaartavan pysäkille.

Matka Milford Soundiin kesti sellaiset kaksi ja puoli tuntia, joskin tuohon aikaan mahtui myös parit turistien ulkoilutuskierrokset. Reitti vei meidät Lake Te Anaun viertä pitkin Fiordland National Parkiin ja sen halki kohti rannikkoa ja Milfourd Soundia.

Ja juu elikkäs. Olimme kyllä säätiedotuksista katsastaneet, että perskele, sadepilviähän sinne on luvattu juuri sopivasti kun me käydään vähän seilaamassa. Etukäteen se vähän ehkä harmitti, muttei mitenkään mittavissa määrin koska ollaan kuitenkin Uudessa-Seelannissa ja noin. Franz Josefin tauottomaan monsuuniin verrattuna Milford Soundin vesisade oli kuitenkin ihan siedettävää ja koska botskimme ulkokansi oli katettu, ei siinä mitään.

Loppujen lopuksi kävi niin, että tuo kohdalle osunut sateinen päivä oli sittenkin kohtalon meille lykkäämä positiivinen yllätys. Ensinnäkin sanottakoon, että Milford Sound lukeutuu maailman sateisempiin paikkoihin ja sateisia päiviä on vuodessa sellainen parisataa, joten kyseessä oli aika pitkälti normipäivä Milford Soundilla. Lisäksi sateella kun vesi pyrkii alas vuorenrinteitä muodostuu lukuisia pieniä vesiputouksia, joita ei tietenkään täysin kuivina päivinä niin paljon näe. Meidän kapu sanoikin vähän väliä jotain tyyliin “Ja oikealla voitte nähdä vesiputouksen, joka ei ollut tuossa vielä aamulla”. Ja ne näkymät voi jestas... tämän takia kannatti kyllä ottaa vettä vähän niskaan!

Ei sillä, nuo sadeveden muodostamat vesiputoukset eivät olleet ainoa upea asia Milford Soundissa. Ne vedestä nousevat vuoret olivat aivan uskomattomia, samoin kuin sumupilvet niiden ympärillä. Vuorten kokoon havahtui kunnolla vasta sitten, kun katsoi poukaman vastakkaisella laidalla olevaa toista turistibotskia seilaamassa vuori taustallaan. Ohitettiin matkalla myös rantakivikko, jolla oli laumallinen läskejä vauvahylkeitä paistattelemassa päivää ja viihdyttämässä turisteja. Ollapa läski hylje Milford Soundissa.

Botski vei meidät Tasmanian meren suulle asti ja antoi meidän maistaa hieman merenvoimaa muutaman aallon muodossa. Hetki siinä keikuttiin vaahtopäiden harjalla ja yläkannella vahingonilo oli huipussaan, kun katselimme miten alakannella tsuibailevat aasialaisturistit saivat ämpärikaupalla vettä niskaansa keulan halkoessa aaltoja. Tuossa vaiheessa iski myös aikalailla kylmää sadetta ja ankaraa tuulta vasten pärstää, joten niin kivaa kuin tuossa olikin keikkua oli sinänsä ihan helpotus kun kännyttiin takaisin kohti satamaa. Matkan varrella kapu koukkasi pyöräyttämässä meitä yhden isomman vesiputouksen alla. Tuossa vaiheessa viimeistään kastuttiin ja kunnolla, mutta kokemus oli ehdottomasti muutaman märän vaatekappaleen arvoinen. Milford Sound ei ehkä ole sieltä turistiretkien halvimmasta päästä, mutta kokemus on ehdottomasti tärkeämpi ja ikimuistoisempi kuin siihen laitettu rahasumma.

Satamaan päästyämme siirryimme suoraa kyytiä takaisin bussiin. Kuskina meillä oli sama dude, joka oli meidät Milford Soundiin kuskannutkin. Tässä vaiheessa on pakko osoittaa pieni kunnianosoitus Uuden-Seelannin bussikuskeille, joilla on kyky viihdyttää matkustajia ja tehdä bussimatkasta ikimuistoinen, eikä pelkkä pakollinen siirtymäkeino paikasta A paikkaan B. Kaikki ovat sympaattisia persoonia sekä jutustelevat mielellään mukavia ja murjovat vitsejä. Meidän tämän päiväiselllä kuskilla oli harvinaisen hauskaa Willun kulahtaneet hiuspehkon kustannuksella. Se tupsu siinä keskellä oli joskus pinkki, mutta tuosta nykyisestä sävystä ei oikein tiedä mitä se yrittää olla...

Lyhyeksi jääneiden yöunien takia nuokuimme suurimman osan matkasta... vaikka yritys pysyä hereillä olikin kova, koska ne maisemat olivat vaan taas kerran jotain käsittämätöntä. Silmäluomien paino oli kuitenkin kasvanut jotakuinkin tonniin ja oli liki mahdotonta estää niitä lurpsahtamasta kiinni.

Nyt on safkaa masussa, jääkahvi pyllyn vieressä ja pieni kulma leirintäalueen yhteisistä tiloista valloitettu meidän nöräämis ja -spämmäämistarpeisiin. Weta -mussukat selvisivät sateelta, ainoastaan makuupussi taisi vähän kastua muttei tuolla ole niin väliä. Ei sitä makuupussin kosteutta kuitenkaan tajua kun ramaisee sen verran rutkasti. Huomenna meillä on vielä toinen välipäivä Te Anaussa ja toivotaan, että tuuli rauhoittuisi eikä pitäisi meitä hereillä toista yötä putkeen jotta jaksamme huomenna möyriä pitkin puskia.

P.s. Päästiin Kouvolan Sanomiin. Me ei sitten päästä suomalaista mediaa karkuun edes tänne pallon toiselle puolelle...

P.p.s. Kuukausi poissa Suomesta! Wohoo, pienet sille!