Oh lads, I didn't understand

Viimeinen yömme teltassa piti sisällään niitä kauan kaivattuja hyttysiä, joista emme jännä kyllä ole kertaakaan aikaisemmin joutunut kärsimään. Jännää on myös se että vihdoin ja viimein tuli yö, jolloin edes allekirjoittaneella vilukissalla ei tullut kylmä kertaakaan, ei edes viideltä aamulla. Joku dude myös juhlisti tätä henkilökohtaista One Last Timeamme posauttelemalla raketteja illalla kun me yritimme käpertyä telttaamme koisimaan. Kiitos random dude, olemme kamalan otettuja. Ilman sarkasmia tottakai.

Aamu lähti käyntiin oikeastaan yllättävällä vauhdilla ja pakkaamisen ohessa dumppasimme Sonispheren myrskyistä, Te Anaun tuulista ja vesisateista, Christchurchin linnuista ja Taupon hipeistä selvinneen telttamme kiertoon; nauttikoon joku muu nyt samaisessa teltassa tämän maailman ihmeistä. Jätimme samaiselle (tai eri) dudelle myös kaksi tyynyä, kaksi makuupussia, kaksi makuualustaa, pyykkinarun ja pyykkipoikia. Ja kaksi sinistä lautasta. Joku on aika valmis elämänsä seikkailuun, jos tajuaa aloittaa sen Whangareista sen sijaan että lähtisi Aucklandista kohti Rotoruaa kuten allekirjoittanet (Hamiltonin kautta, muuten).

Whangarein jäätyä taakse, matkasimme jonkun puolitoista tuntia pohjoista kohti ja saavuimme varmaan edeltäjäänsä kymmenen kertaa pienempään Paihiaan. Olo oli äkkiseltään ajateltuna kuin Kreikkaan olisi saapunut, koska fiilis oli vähän sen suuntainen.. Ja ensimmäistä kertaa koko matkalla eteemme aukesivat myös kullankeltaiset hiekkarannat, mitä emme tosiaan ole aikaisemmin tässä maassa nähneet. Aikaisemmat rannat kun ovat olleet lähinnä enemmän tai vähemmän kivikkoisia.. tai täynnä jotain sinisiä ölliäisiä niinkuin Kaikourassa.

Centabay Lodge-hostellissamme meitä vastaan juoksi pörröinen pikkukoira kovasti räksyttäen, minkä jälkeen omistaja saapui ottamaan meidät avosylin vastaan.. ja pisti tyttärensäkin töihin ja esittelemään meille mestoja. Se sujui sellaiselle 15 kesäiselle tytölle ominaisella tavalla eli äärimmäisen nopeasti, ja pääsimme räjäyttämään sarjassamme seuraavan hostellihuoneen vaaleanpunaisine lakanoineen.

Iltapäivällä kierreltiin vähän mestoja ja meiksi osti 24 asteen lämmössä pipon, koska se maksoi vain 7,50 dollaria. Olenpa ainakin varautunut siihen että maaliskuussa vastassa on ne kolmenkymmenen asteen pakkaset jos en mitään muuta! Ostettiin myös pari pätsiä meidän turistilaukkuihin, jotka alkaa olemaan jo aikas täysiä! Vielä mahtuu ainaskin Aucklandin pätsi ja pari muuta! Ehkä LA:stäkin pitäisi ostaa pari, ken tietää..

Käytiin muuten taas I-Sitella itkemässä että yhyy halutaan Cape Reingaan mutta tällä kertaa meiltä ei mennyt sen enempää rahaa kuin suunniteltiinkaan! Ihme ja kumma! Tämän jälkeen tosin juhlistettiin asiaa kahveilla, cokiksella ja kakkupaloilla. Ja saatettiin ostaa suklaata kaupasta, mutta hys siitä ei puhuta.

Eka ajattelin etten nyt jaksa paasata mitään meidän illasta, koska käytännössä vaan lahnattiin mutta muistin yhden aika jännän.. hetken niin pakko kertoa! Istuttiin siis ekaa kertaa koko reissun aikana kuulokkeet korvissa ja kuunneltiin kukin omassa nurkassamme musaa tai katsottiin videoita youtubesta. No molemmat vollottivat siinä sitten osaltaan kuka mistäkin syystä, kun äkkiä meidän oveen koputettiin ja respan duden naama ilmestyi ovensuuhun.. Ja se kysyi että onko meillä kaikki hyvin! Oltiin että jooooo? Ja se vielä varmisteli asiaa ennen kuin sitten tyytyi saamaansa vastaukseen ja meni pois. Ulistaanko me tosiaan noin kovaa vai siis mitä hittoa?

Koska kaikki aktiviteetit alkavat aina seitsemältä, heräsimme taas aamulla kuudelta nauttimaan aamukahvista ja muroista joita hamstrasimme eilen sen suklaan lisäksi. Bussilla lähdettiin sitten kohti pohjoista kärkeä ja järkytykseksemme saatiin taas kasa suomalaisia samaan bussiin. Ei siinä sinänsä muuten mitään, mutta.. ne tulee aina jotenkin niin puskista ettei niihin oikein osaa koskaan varautua. Seliseli ja silleen.

No mutta! Ensimmäisenä suunnattiin kohti sellaista megavanhaa Puketi-metsää jossa asustelee sellaisia tuhat vuotta vanhoja kauri-puita. Niitä saatiin ihastella hetki ja voi jösses olivat muuten jäätävän kokoisia! Opas kertoi että metsä on nykyään rauhoitettu eikä kauri-puita saa enää kaataa, koska aikoinaan ne melkein kaadettiin kokonaan. Selitti se niistä paljon muutakin mutten nyt kuollaksenikaan muista että mitä. Jotain suohon uponneista puista joista nykyään tehdään ehkä huonekaluja ja matkamuistoja, hmm? Ja joku tsunami saatto joskus tulla samaan aikaan kun Taupo-järvi synty pohjois-saarelle? En minä muista. Jänniä juttuja kuitenkin!

Kaurien jälkeen pysähdyttiin sitten nopeasti jossain mestassa, josta saatiin ostaa itsellemme vähän evästä koska seuraavan kerran nähtäisiin ruokaa vasta joskus viiden aikaan iltapäivällä. Ostettiin sitten banaaneja, crackers-paketti ja karssuja, koska siis hyvä ruokavalio ja silleen. Ah ja tottakai kahvit! Tämän jälkeen lähdettiin sitten posottelemaan kohti Ninety Mile Beachia ja siinä välissä nähtiin mm. Joku sellainen iso kallio, jolle ei kukaan maailmassa saa kiivetä koska se on Maorien pyhä hautausmaa.

Ninety Mile Beachistä pari jännää asiaa. Meitä kaikkia on kusetettu aika rankalla kädellä. Ensinäkin meille puhutaan aina beachista vaikka kyseessä ei tosiaan ole beach vaan pitkä länsirannikko. Siellä ei voi uida, koska veteen ei yksinkertaisesti pääse koska aallot lyö liian kovaa ja ranta on pitkälle hyvin matalaa. Toisekseen.. Se ei ole 90 mailia pitkä vaan taisi olla puhetta jostain 50-60 mailista, riippuen siitä mitä kohtaa pitkin tätä “beachia” nyt sitten ajaa. Jännää on myös se että kyseinen ranta on omassa lajissaan “maailman vanhin valtatie” ja se on tosiaan virallinen valtatie pohjoiskärjessä ja mekin tänään posoteltiin sitä pitkin bussilla. Tai rekasta tehdyllä bussilla. Jännää sekin. Joskus sinne kuulemma rantautuu luontaisesti kuolleita valaiden ruhoja ja joskus taas hylkeet aka läskit jättää sinne muksujaan, koska alueella ei ole niitä saalistavia elukoita. Tänään me ei valitettavasti nähty kumpaakaan.. Mutta matkalla tälle “beachille” nähtiin ihka eläviä villihevosia, jotka jostain tuntemattomaksi jääneestä syystä asustelee siellä holleilla.

Ninety Mile Beachin loppupäässä me sitten pysähdyttiin ja halukkaat saivat harrastaa Sandboardingia, mihin me kaksi ei nyt tällä kertaa ryhdytty. Ensinäkin oltaisiin satavarmasti murrettu luita ja toisekseen meillä on käsissä tuoreet tatuoinnit, joiden ei haluta kuolevan nyt kun ne alkaa olla paranemaan päin. Jäätiin siis katselemaan vierestä kun muut turistit polttivat varpaankärkensä ja jalkansa tulikuumaan hiekkaan. Oli aika siistin näköistä, joten joskus on varmaan pakko testata! Tänään ei kuitenkaan ollut sen aika. Mutta siis camoon Uusi Seelanti, mitä sulla EI ole?! Jäätävän kokoisia dyynejä?! Villihevosia?! Nyt loppu tommonen.

Sandboardingin jälkeen lähdettiin sitten seuraavaksi Uuden Seelannin pohjoisimmalle oikealle beachille, jossa halukkaat saivat uida. Me jätettiin tämäkin nyt tekemättä vedoten taas tatuointeihimme, tosin emme silti malttaneet pysyä kaukana vedestä ja kastuimme kuitenkin.. Kuka enemmän, kuka vähemmän. Willu fiksuna tyttönä paineli odottelemaan isoja aaltoja ja sai sitten yhden jäätävän kokoisen möykyn niskaansa. Siellä se upposi aaltoihin kuin Klonkku laavaan; pitäen oikeaa kättä ylhäällä kuin aarrettaan suojellen.. Meiksipoika taas kuvaili lähempänä rantaa mutta samalla kun kävelin, tuli yhtäkkiä äkkisyvää ja lumpsahdin sitten polviin saakka sinne veteen ja oli kuulkaa lähellä etten lentänyt nurin! Siinä olisi mennyt sekä Canonin järkkäri että Iphone. Dorkat liikenteessä taasen!

Noh beachin jälkeen matka jatkui vihdoin ja viimein Cape Reingalle, mikä on siis se majakka, joka pyörii kaikissa mahdollisissa Uusi Seelanti-kuvissa. Siitäkin pari jännää juttua! Ensinäkin kyseinen maankärki.. ei ole Uuden Seelannin pohjoisin, vaikka kaikki niin väittääkin. Cape Reingan “taakse” jäävä kärki on varsinaisesti pohjoisempi, mutta ketäpä se nyt haittaa. Maailman laidalla oltiin kuitenkin, niin sanoakseni! Toinen jännä juttu on se että tällä kyseisellä paikalla kaksi merta törmää toisiinsa; Tasmanian meri lännestä ja Tyyni valtameri idästä. Aika siistiä sekin, eikö? Kolmas iso juttu on se että maoreille kyseinen paikka on pyhä siitä syystä että he uskovat edesmenneiden henkien jatkavan matkaansa tältä kyseiseltä paikalta ja siirtyvän sieltä “toiselle puolelle”, niin sanoakseni. Jännä mesta siis kaikin puolin! Ja tosiaan tästä maorien uskomuksesta johtuen, kyseisessä paikassa ei saa syödä mitään koska ilmeisesti.. henget on kai nälkäisiä?

Cape Reingan jälkeen tämä päivämme alkoi hiljalleen olla pulkassa, mutta ennen Paihiaan palaamista pysähdyimme vielä Mangonuissa syömässä ilmeisesti maankuulut Fish & Chipsit, jotka olivat kyllä maineensa arvoisia! Tuoretta kalaa ja oppaan sanojen mukaan jouduttiin maksamaan niistä normaalia enemmän koska turistipaikka ja koska ollaan turisteja, ollaan totuttu siihen. Ja huima hintahan tälle supermakoisalle aterialle oli 8 dollaria eli alle 6 euroa. Oh my god, etten sanoisi.

Kotiin päästiin sitten siinä puoli seitsemän aikoihin, jolloin keskityttiin taas hetki työstämään yhtä viimeisistä megaspämmeistämme Uuden Seelannin puolella. Eipä siinä kuulkaas sen enempää! Huomenna juhlistetaan Willun synttäreitä nuudeleilla ja pikakahvilla.

Will you camp with me.. one last time?

Kuten otsikosta voi päätellä, meillä on meneillään tämän reissun osalta viimeinen rykäisy telttaillen. Whangareissa siis ollaan ja huomenna kun heräillään hylätään läjä telttailukamaa leirintäalueen respaan ja jatketaan matkaa Paihiaan, jossa vietämme kolme yötä hostellissa. Paihian jälkeen menemme vielä kolmeksi yöksi Aucklandiin hostellimajoitukseen, jonka jälkeen onkin aika sanoa väliaikaiset jäähyväiset Uudelle Seelannille. Kaiken kaikkiaan öitä hostelleissa on tuolloin vietetty 30, hotellissa 5 ja teltassa 19. Ehkä vähän enemmän noita telttailuöitä odotti reissun alkuvaiheilla olevan, mutta kun auto jäi hankkimatta ja tajusi miten ryvettynyt fiilis jo kolmenkin telttayön jälkeen on, jää tuo ihan kelpo “saavutukseksi”.

Tänään meillä ei ollut minkäänlaista ohjelmaa, joten keskityimme kuorsaamaan kuorossa ja herättyämme nautimme kaunihisti aamiaista ulkosalla. Sitten siiryimmekin oleskelutiloihin dataamaan ja friikkasimme pahasti kun Fabossa pomppasi naamalle tieto, että Richard Armitage liittyisi Hannibal -piiriin sarjan kolmannella kaudella. Pahiksena. Oh my Thorin. Ai niin, Instassa vastaan tuli myös pari kuvaa, jotka ovat Batlle of the Five Armiesin extended editionista, joka saadaan markkinoille joskus loppuvuodesta. Näin liikoja spoilaamatta sanottakoon, että kuvat sijoittuvat elokuvan loppupäähän... Hetkeen, jonka poissa oloa varmasti moni on kummastellut. Help us.

Jottei päivä olisi ihan pelkkää friikkausta, päätettiin lähteä käymään Whangarei Fallseilla. Matkaa tuli taas heitettyä sellaiset kuusi kilsaa per suunta, joten ihan kiva päiväreippailu tuli heitettyä. Oli aika tautisen kuuma päivä, joten siinä tarpoessa tuli hikoiltua viimeisetkin sielun rippeet pellolle. Itse putoukset olivat erittäin vaikuttava näky ja heitettiin sitten vielä rinksa lenkkipolulla, joka vei meidät putousten yläjuoksulta alas pienelle lammelle. Tuohon lampeen olisi tehnyt kovasti mieli pulahtaa ja käydä vähän vesiputouksen alla lillumassa, muttei sitä parantumisvaiheessa olevan tatuoinnin takia oikein uskaltanut joten allekirjoittanut tyytyi vain vilvoittelemaan koipiaan.

Kotimatkalla olikin sitten jo huikea nälkä, joten poikettiin pizzerian kautta. Kun masut oli täytetty kelpasikin vyöryä loppumatka teltalle. Nyt ollaan tässä ja lätistään teille kaikkea turhaa. Koska tämä merkintä jäi lyhyeksi, saatte loppuun vielä paskaa läppää ja kaikkea muuta hämmentävää. Hobitti spoilereita tulossa tästä eteenpäin vähän enemmän joten kipitäppäs pois siitä, jos et niitä niskaasi kaipaa.

Ensiksi muutama sanonta joihin Keski-Maan sankarit ovat meitä inspiroineet:
Feilasi kuin Gandalf konsanaan / Myöhässä kuin Gandalf konsanaan
Putosi kuin Fili konsanaan
Eksyksissä kuin Thorin konsanaan

Azog ja Azogin lusikka... eiku Bolg = ruma ja rumempi. Ja lusikka juttu tulee siitä kun Legolas sanoo yleiskielellä “spoon of Azog the Defiler jada jada jada”. Älkää kertoko miten se on suomennettu, me ei haluta tietää! Magic is gone jos näin käy.

Viimeksi muuten kun käytiin katsomassa Hobittia meiltä meni “One last time” -kohta kokonaan ohi koska oli niin kiire tapittaa Kiliä joka teki taustalla samaan aikaan ilmiselvää “score!” eleilyä. Siitä ei puhuta milloin tuo 'viimeksi' oli...

Nimettiin muuten meiän kone Kiliksi. Yhtä saapas kuin esikuvansa... Uusi sanonta: Jumittaa kuin Kili konsanaan.

Olipa muuten tässä yks päivä hauskaa kun ruvettiin ns. tunkemaan pizzaa joka paikkaan. Ensin keskityimme muuttamaan Hobitti 3:sta niin, että korvattiin repliikeistä aina yksi sana pizzalla. Lopulta tämäkin idiotismi laajeni elokuviin, joilla ei ollut enää edes mitään tekemistä Hobitin kanssa... Tässä jotain parhaita paloja:

Vähän liikettä kääpiöarmeijaan: “To the pizzaaaa! To the pizzaaaaaaa!”
“If more people valued pizza above gold this world would be a merrier world.”
“Go back to your pizza.... Your cheesetoppings.... Bake it... Eat it all...”
“Pizza. Cheese. Great toppings. I can ask no more than that.”
“What about second pizza?”
“Will you eat pizza with me... one last time?”

“An unexpected pizza”
“Desolation of pizza”
“Battle of five pizzas”
”The Fellowship of the Pizza”
“The Two Pizzas”
“Return of the Pizza”

“I am your pizza!!!!”
“You have always been my pizza, you used to know that once.”

“I will not hide behind the walls of stone while others eat our PIZZA for us! That's not in my blood, Thorin.”
“No, it's not. We're sons of Durin. And Durin's folk will never flee from the pizza.”

“The pizzas! The pizzas are coming!”
“One pizza to rule them all...”

Siinä Keski-Maata... Seuraavaksi heitellään leffojen nimiä. Arvaatko, mistä leffoista on kyse?

Tappaja pizza
One flew over the pizza nest
Pizzapeli
Harry Potter ja viisasten pizza / salaisuuksien pizza / Azkabanin pizza / liekehtivä pizza / Feeniksin pizza / puolikypsä pizza / Kuoleman pizzat.
Pizzan puhe
Pizza's beauty
Pizzakuningas
Pizzakuningas 2: Pizzakallion ylpeys
Frozen – pakastettu pizza
Pizzat karkuteillä
Pizzaelämää
How to bake your pizza
Notre Damen pizzanpaistaja
Ruohometsän pizza
Pizzametsän pakolaiset
Pizzanuoli
Pizza's rain
Pizzojen valtakunta
Pizzojen kätkemä
Liikkuva pizza
Aladdin ja pizzojen kuningas
Pizzakäsi Edward
Jali ja pizzatehdas
Pizzaa etsimässä
The Dark Pizza
Pizza Wars
Doctor Pizza
Pizzalock
Pizzanatural
Pizzabal
Pizza of Thrones
Pizzastellar
Gone pizza
Pizza Swan
Curious pizza of Benjamin Button
Pizzojen miljonääri
Taikapizza – Seikkailujen Camelot
Pizzan naamio
Jurassic Pizza
Only Pizzas left alive
Land before Pizza
Sin Pizza
Guardians of the Pizza
Pacific Pizza
Pizzatar
Les Pizzables
Pizza Begins
All pizzas go to heaven
Brokeback Pizza
It's a wonderful pizza
The nightmare before pizza
P niinkuin Pizzakosto
Pizza Royale
Robin Hood: The Prince of Pizzas
Alice in Pizzaland
Pizza Untold
Into the Pizza
Pizzansapahoittaja
Iron Pizza
P.S I ate your pizza
The Fault in our Pizzas
Pizzilla
Dawn of the planet of the Pizzas
X-Men: Days of the Future Pizza
The Pizza of Wall Street
12 years of Pizza
Midnight in Pizza
The Pizzaman Show
Good Pizza Hunting
I love you Hawaiin Pizza
1000 times Good Pizza
Pizzapolis
Pizza's Up
Kauas pizzat karkaavat
Pizzageddon
Life of Pizza
Pizzaption
PIZZ-A
The Place beyond the Pizzas
Pizza Unchained
Pizzangers
How I met your pizza
The Pizza Thief
Pizzaz of Anarchy
Da Vinci's Pizzas
Big Pizza Theory
Citizen Pizza
The Despicaple Pizza
The Pizza of Oz
The Secret life Pizza
Dallas Buyers Pizza
The Interview with the Pizza
Rocky Horror Pizza Show
Finding Pizzaland

Ja koska nämä eivät naurattaneet ketään... Kiitti hei!

And under hills and over hills my path has led

Uusi Seelanti on täynnä sellaisia mestoja kuin I-Site, joita löytyy melkein joka kaupungista. Siellä mukavat ihmiset opastavat hymyillen typeriä turisteja elämään, olemaan ja dudeilemaan turisteille ominaisella tavalla. Noita I-Siteja voisi kutsua myös “Oho, mitä just tapahtu?”-keskuksiksi sillä niillä on tapana kääntää suunnitelmat ylösalaisin. Paremmiksi yleensä, mutta yleensä ne mestat tekevät turistiensa lompakot myös astetta laihemmiksi kuin oli tarkoitus. Muistellaanpa hetki Christchurchia ja kolmen tunnin I-site hengailua, jonka tuloksena meni iso tukku rahaa ja koko Etelä-saari muuttui kiertoajeluksi. Toissapäivänä tapahtui vähän jotain vastaavaa, tosin tähän ei mennyt kolmea tuntia vaan ehkä vartti.

Mutta ennen kuin menemme tuohon I-siten ihmeelliseen maailmaan tarkemmin, on pakko kertoa meidän lahnausaamusta. Ensinäkin se oli ensimmäinen aamu.. ties kuinka pitkään aikaan kun saatoit vain röhnöttää sängyssä ilman suurempia suunnitelmia kuin “käydä I-sitessa” ja siis nukkua! Ja vielä sängyssä! Kaunis, kaunis ajatus. Se ajatus tosin romuttui sillä sekunnilla kun joku, kaikella kunnioituksella, vatipää koputti huoneen oveen ja halusi siivoamaan. Me sieltä sitten ponkaistiin Willun kanssa istumaan kuolat poskella ja tukat takussa.. eikä päästetty kyseistä dudea tekemään töitään vaan häädettiin se epämääräisen ölinän voimin matkoihinsa. Tosin tästä seurasi epätietoisuus, sillä emme tienneet halusiko kyseinen dude edelleen siivoamaan vai ei, joten emme uskaltaneet jatkaa uniamme emmekä liioin poistua huoneesta edes vieressä olevaan vessaan. Saatika hakemaan vettä keitettäväksi. Ei ennen kuin sitten turvallisen ajan jälkeen, jolloin pannu alkoi porisemaan ja pian mussutimme pizzaleipää aamiaiseksi kera ilmaisen kahvin!

Joskus iltapäivällä päästiin sitten ulkoistumaan tästä Klonkun luolaa etäisesti muistuttavasta loossistamme, minkä jälkeen tosiaan suunnattiin ensitöiksemme sinne I-siteen. Siellä tarkoituksemme oli varata Intercity-bussien järjestämä Waitomo Glowworm Tour mutta mukava täti-ihminen tiskin takana sitten ilmoitti ettei kannata, koska meille ei jää juuri ollenkaan aikaa Waitomoon jos menemme Intercityn kautta. Hän iski meidän käsiimme kaksi läpyskää vaihtoehtoja ja passitti meidät ulos miettimään mitä haluamme tehdä. Päädyttiin sitten melko pian valitsemaan sellainen kolmen luolan kierros, joka maksoi suhteessa muihin vaihtoehtoihin verrattuna vähiten vaikka kallein olikin. Jännä.

Tämän jälkeen palattiin takaisin sisälle, jossa kyseinen täti-ihminen oli muuttunut nuorempaan versioon jota kutsumme nyt neiti-ihmiseksi. Kyseinen neiti-ihminen sitten sanoi että kyseinen tour tulee takaisin Hobittilan kautta ja kysyi halutaanko sinne. Kieltäydyttiin kunniasta, olkaa ylpeitä meistä, mutta toive siitä että päästäisiin kyseisen mestan matkamuistomyymälään uudestaan, heräsi nopeasti. Iloisesti sitten hypähdeltiin ulos I-sitelta, lompakko tyhjempänä kuin hetki sitten mutta matojen ja hobittien kuvat silmissä!

Loppupäivä vietettiin sitten dorkaillen, hieman shoppaillen ja etenkin lahnaillen. Ostettiin Willun kanssa söpöt hippihousut (ei yhteiseksi, vaan ihan erikseen molemmille omat). Käytiin rakkaassa Robert Harrisissa juomassa smoothiet ja.. Eikai siinä ihmeellisempää. Käytiin myös respassa ilmoittamassa että halutaan jäädä vielä yhdeksi yöksi, jolloin meille buukattiin uusi huone jossa oli kaunis kingsize-sänky. Sinne sitten muutettaisiin seuraavana aamuna ennen aikaista Waitomoon lähtöä. Muuta me ei sitten tehtykkään.

Seuraava aamu valkeni kauniin aurinkoisena ja etenkin ihanan viileänä! Tehtiin huoneen vaihdos ja riennettiin istuskelemaan hostellimme nurkkaan ja odottelemaan bussia. Pian joku kiva setä sitten tuli noukkimaan meidät mukaansa ja järkytyksemme sama setä noukki myös kaksi muuta suomalaisturistia. Se oli melko pelottavaa, koska aamuinen idiotismi-hysteriamme on yleensä sellaista kieltä jota kukaan muu ei tajua, joten.. Apua. Onneksi kyseinen pariskunta jatkoi Waitomossa matkaansa eri kierrokselle kuin me.

Ensimmäisenä suunnattiin sellaiseen luolaan kuin Ruakuri jossa kiva neiti-opas kertoi että yleensä näiden kierrosten ryhmät on ollut jotain 20-30 ihmisen suuruisia, mutta tänään.. meitä oli 3. Minä, Willu ja joku kanadalaisturisti. Kyseinen opas vei meidät Officelta kyseiselle luolalle ja sanoi pudottavansa meidät luolakierroksen jälkeen seuraavan luolan oppaiden hellään huomaan.

Luolan suulle oli rakennettu sellainen jäätävä spiraalin muotoinen sisäänkäynti, joka laskeutui monta metriä alas varsinaiselle luolan suuaukolle. Tämä oli ihmisten työtä, sillä luolan oikealla suulla sijaitsee maorien vanha hautausmaa ja koska maa on pyhää, ei sinne ole asiaa. Täytyy tähän väliin sanoa että musta tuntuu aika paljon siltä että maorit on yksi maailman kunnioitetuimmista alkuperäisväestöistä. Mitäänhän en siis tiedä mistään, mutta siltä tuntuu.

Varsinaisessa luolassa nähtiin sitten aivan uskomattomia tippukiviä sun muita muodostumia. Antaa kuvien puhua puolestaan, vaikka eivätpä ne mitään oikeutta tee sille mahdille mikä näillä luolilla on. Joka tapauksessa, eka luola oli aivan käsittämättömän kaunis ja sitä oli tietysti valaistu jotta siellä näkisi jotain. Luolan pohjalla taas kulki joku joki, joka kulkee kuulemma jotain.. tyyliin 300 luolan halki ja laskeutuu lopulta mereen. Jännintä tässä luolassa taisikin olla seisoa sellaisella kiellekkeellä joen kohistessa kaiun ansiosta siellä jossain syvällä.. ja oppaan sitten valaistessa kyseistä kuilua. Aikamoinen pudotus, etten sanoisi! Kyseisessä joessa matkasi myös vähän extremempiä ja varakkaampia turisteja renkaiden voimin.

Tässä ensimmäisessä luolassa päästiin myös tutustumaan pienesti siihen varsinaiseen syyhyn, miksi nyt oltiin tungettu itsemme näihin luoliin; kiiltomadot! Niitä oli pienesti pesiytynyt yhteen osaan luolia ja kun valot sammutettiin, ne alkoivat hohtamaan vihreää valoaan. Oikein söpöjä otuksia, joista tosin on melko vaikeaa saada minkäänlaista kuvaa näillä vempaimilla mitä mulla on mukana! Opas kertoi että madot käytännössä röhnöttävät paikallaan, kutovat eräänlaisen hämähäkinverkkoa muistuttavan verkon ympärilleen ja sitten vain odottavat että joku onneton hyttynen tai joku muu ötökkä osuu kohdalle ja ateria on valmis! Aika leppoisia tapauksia siis. Ainiin ja aina kun ne syö, niiden pyllyn valo heikkenee jolloin naapureilla on suuremmat mahdollisuudet saada saalista. Hyttyset ja ötökät kun pyrkivät aina valoa kohti, tiedättekös.

Lopulta sitten palattiin takaisin maanpinnalle, mikä oli aikamoinen shokki koska ulkona oli aivan tajuttoman kirkasta! Sitä ei nähnyt kerrassaan mitään kun yritti suunnistaa takaisin pakulle, joka veisi meidät seuraavan luolan luo. Jotenkin sellainen kuitenkin löydettiin ja oppaamme heitti meidät seuraavaan kohteeseemme; Aranui-luolalle. Se kierros kuitenkin alkaisi vasta tunnin päästä, joten ehdimme hieman mussuttaa eväsleipää ennen maan alle uudelleen ryntäämistä.

Tämän seuraavan luolan opas kertoi meille että luolan oli löytänyt joku maoripoika joskus vuonna käpy, jahdatessaan lintua (tai muuta eläintä, Willun mielestä possua) pusikon läpi ja oho luola. Ja nykyään kyseinen luola on sitten turistinähtävyys hienojen tippukiviensä ansiosta. Tähän väliin on mainittava että kuvista en osaa sanoa yhtään mikä on otettu missäkin luolassa, koska en muistanut ottaa mitään randomeja välikuvia erottamaan niitä. Kolmannesta luolasta ei tosin ole yhtään kuvaa, koska siellä oli kuvaaminen kokonaan kiellettyä.

Tässä toisessa luolassa opittiin sitten vähän tippukivien muodostumisesta, mistä oltiin kuultu myös edellisessä luolassa. Mikä jäi kuitenkin eniten mieleen niin se että luola on turvallisin paikka mikäli maanjäristys iskee. Opas kertoi että joku turistiryhmä oli ollut maan alla juuri sopivasti jonkun suurehkon maanjäristyksen aikana eivätkä he olleet tunteneet kerrassaan mitään ja oli ollut melko hämmentävää tulla ulos luolasta kun ympärillä hälistiin maanjäristyksestä. Opittiin myös että luolat on joskus olleet meren pinnan alapuolella ja ne on muodostunut pienten, mikroskooppisten elukoiden kuoltua ja pinouduttua ja sitten fuusioiduttua ja lopuksi muututtua kiveksi. Voisi ehkä kutsua koko höskää yhdeksi isoksi pikku-ötököiden hautausmaaksi, eh?

Toisen luolan jälkeen opas-dude vei meidät sitten viimeiselle ja suosituimmalle luolalle; Waitomo Glowworm Cavesille, jossa meitä lähti sitten jäätävän iso ryhmä matkaamaan viimeisen luolan syvyyksiin. Nähtiin taas tippukiviä ja ties mitä muodostumia, ja kyseisessä luolassa on järjestetty myös jotain mahtavia konsertteja sen kaikuisuuden takia. Varmaan aika siistiä! Suurin juttu kyseisellä kierroksella oli kuitenkin sen loppupuolisko, sillä meidät istutettiin veneeseen joka sitten hiljalleen lipui pimeän luolan halki.. paitsi että luola ei ollut pimeä, vaan katto oli täynnä kiiltomatoja jotka hohtivat kuin tähdet konsanaan. Aivan tajuttoman kaunista!

Viimeisen luolan jälkeen meille jäikin sellainen kolme tuntia aikaa hengailla Waitomossa ja bussilippua tutkiessamme tajuttiin että hitto tää bussi menee Hamiltoniin eikä tosiaan lähellekään Hobittilaa! Meitä oli huijattu eikä päästykkään tuhlaamaan viimeisiä pennosiamme Hobittilan ihmeelliseen matkamuistomyymälään. Ja kaiken lisäksi jouduttiin Hamiltoniin, minne vaan vie kaikki tiet ja missä ollaan pyöritty luvattoman paljon ottaen huomioon sen ettei meillä ole koskaan ollut tarkoitustakaan mennä sinne.

Matka tuntui kestävän ikuisuuden, vaihdettiin Hamiltonissa bussia ja sitten vihdoin joskus yhdeksän jälkeen oltiin takaisin Rotoruassa. Eipä siinä oikein muuta tehty kuin mussutettiin vähän iltapalaa ja kaaduttiin sänkyyn.. Vain jotta voitaisiin seuraavana päivänä herätä ja.. lähteä Hamiltonin kautta kohti Aucklandin pohjoispuolella sijaitsevaa Whangareita. Hamilton!! Aarght!

And you see the things they never see

Tervehdys Rotoruasta tyypit! Päälle kuukauden kierreltyämme pitkin ja poikin tie toi takaisin tänne, koska viimeksi vaan feilattiin kaikki mahdollinen Rotorua-aktiviteetti. Niinpä uusi yritys! Lähdimme lauantaina joskus yhden ja kahden välillä (bussi oli aika roimasti myöhässä) National Park Villagesta kohti Hamiltonia, josta matka jatkui tänne Rotoruaan. Viimeiset kaksi vuorokautta ollaan vähän väliä valitettu kipua jaloissa ja pyllyissä, joka yleensä iskee pahiten pitkän paikallaan olon jälkeen. Taisi se Tongarirolle möyriminen tehdä tehtävänsä. Ehkä jomotus loppuu viimeistään Losissa.

Rotoruaan saavuimme vasta myöhään lauantai-iltana, joten ei siinä mitään kummoisempia tehty. Pizzaa oli pakko saada joten sitä myös läksimme hakemaan heitettyämme kamat ensin hostellille. Niin ansaittua pizzaa ei ole kyllä koskaan ennen tullut syötyä, muistelee vain sitä kävelyä joka Tongarirolla heitettiin... Meidän hostelli on muuten hitusen hämmentävä, koska täällä ei tunnu olevan ketään muita kuin me lukuun ottamatta alakerran baarissa hilluvia ukkoja. Huoneesta kuitenkin löytyy vedenkeitin ja kahvia, joten ei tässä mitään valittamista ole. Mitä nyt vähän kuuma on ja jos pitää ikkunaa liian myöhään auki kaikki itikat lappaa sisään kuin mihinkin yleiseen vessaan.

Sitä olisi ehkä toivonut voivansa nukkua pitkään sunnuntaiaamuna, mutta ei kun minibussi tuli hakemaan meitä siinä yhdeksän jälkeen retkelle Wai-O-Tapu Thermal Wonderlandiin niin... ei sit nukuttu. Vaan herättiin taas kerran tuskasen aikaseen. Mutta tosiaan, noustiin sitten minibussin kyytiin joka sitten vei meidät... I-Sitelle. Sellaisen 400 metrin päähän. Vain, jotta saatettiin vaihtaa toiseen (identtiseen) minibussiin. Mutta tää lähti nyt sitten ihan Wai-O-Tapuun!

Ensimmäiseksi pysähdyttiin jollain jäätävän kokoisella mutakuopalla, jonka luona kuski antoi meidän kirmailla sellaisen parikymmentä minuuttia. Kyseessä oli Uuden-Seelannin suurin mutakuoppa, mätä kananmuna haisi ja tuli mieleen Maa aikojen alussa.

Pysähdys numero kaksi oli Lady Knox Geyserilla, joka purkaantuu kerran päivässä siinä 10:15 tienoilla. Paikalla oltiin hieman ennen h-hetkeä ja odotellessa kirottiin nimeämättömästä maasta lähtöisin olevia turisteja, jotka olivat lätkäisseet itsensä niin, että photobombasivat taas jokaista kuvaa jotka räpsivät. Silleen randomisti kun odoteltiin posahdusta joku dude hyppelehti sinne eristetylle alueelle lätisemään kaikkea jännää. Kuten että joskus jotkut dudet oli siellä pyykkiä pestessään onnistuneet saippuaveden voimin saamaan geyserin posahtamaan. Siitä taas keksittiin et uuh, näin me saadaan koko homma poksahtelemaan miten halutaan ja houkutellaan siinä sivussa lauma turisteja pällistelemään kyseistä tapahtumaa. No, saippuavesi teki jälleen tehtävänsä ja näky oli melkoinen veden suihkutessa parinkymmenen metrin korkeuteen sekä huulet pyöreinä möllöttävien turistien päälle.

Viimeisenä meidät viskattiin varsinaiselle kävelyreitille, jonka tarpomiseen annettiin sellaiset pari tuntia. Reitin alkupuoliskolla oli vulkaanisia kraatereita ja mutakuoppia, jotka tosin oli lähinnä pikku sikolättejä sen rinnalla mikä oltiin ensimmäisenä nähty, mutta siistiä silti! Näiden jälkeen näkyviin tuli ensimmäinen kuumavesiallas Artist's Palette. Nimen alkuperää ei ole vaikea arvailla, sillä tuossa yhdessä lätäkössä oli ainakin kolmea eri väriä. Nuo värit ovat ihan luonnollisia ja lähtöisin eri alkuaineista. Matka jatkui siltaa pitkin, joka vei tuon ihmeellisen sateenkaarilammikon toiselle puolelle. Tuntui kuin olisi iskeytynyt keskelle jotain Tim Burtonin leffaa. Tulipa taas mieleen miten ennen Uutta-Seelantia sitä kuvitteli vulkaanisten alueiden olevan kivistä autiomaata, mutta vielä mitä. Siinä tuo vaan kasvatti puuta ja puskaa minkä ehti.

Reitti vei meidät välillä myös puskaan ja saatiin tarpoa myös portaita, ihan vain että meidän koivet saivat muistaa kaiken läpikäymänsä ja huutaa kuorossa hoosiannaa. Jokaista vulkaanista kohdetta en tässä nyt ala listaamaan, mutta yksi upeimmista kohteista oli ehdottomasti The Champagne Pool joka on isoin lätäkkö koko alueella ja posettaa varmaan joka esitteessä jonka Wai-O-Tapusta voi löytää. Halkaisijaltaan tuo on 65 metriä ja syvyys kepeät 62 metriä ja pintalämpötila 72 celsiusta. Myös viimeisenä nähty Devil's Bath kraaterin vesi hämmensi meitä sellaisella limetinvihreällä sävyllään. Tuon sävy vaihtelee vihreästä keltaiseen riippuen siihen heijastuvasta valosta ja pilvisyydestä (näin huonolla englannilla esitevihosta kääntäen ehe).

Wai-O-Tapulta posotettiin takaisin Rotoruaan. Mitään ihmeellisempiä suunnitelmia ei loppupäiväksi ollut, joten palloiltiin vain ympäriinsä ja hämmästeltiin, miten vähäinen käsitys kaupungista oli edellisen kerran perusteella jäänyt ihan kuin ei oltaisi täällä koskaan ennen oltukaan. Tosin viimeksi taidettiin olla niin Hobittila-huuruissa, että voiko meitä syyttää varsinkin kun oltiin koko maassa oltu vain muutama päivä. Aikamme kierreltyä alkoi lahnattaa sen verran pahasti, että raahauduttiin hostelliin juomaan kahvia ja spämmäämään taas kerran Instagram ja Facebook kaatumispisteeseen.

Semmosia! Huomenna on taasen välipäivä, joten toivotaan ettei kaikki raha mene taas kerran johonkin täysin randomiin. Vähän pitäisi kartoittaa mitäs hittoa seuraavaksi, mutta ennen kaikkia nautitaaan siitä että saadaan kerrankin nukkua... sängyissa vieläpä!

One does not simply walk into Mordor

Eilen jouduimme sanomaan katkeran suloiset jäähyväiset Wellingtonille, Embassylle, Wetalle ja koko sille ihanalle, Hobittien täyteiselle friikkisirkukselle. Emme kuitenkaan sanoneet hyvästejä, vaan näkemiin toivoen että tapaamme nopeammin kuin juuri nyt uskallamme kuvitellakaan.
Muuta jännää ei sitten tapahtunutkaan. Posoteltiin Bullsin kautta National Park Villageen, todettiin kylä aavekaupungiksi ja sitten lahnattiin loppuilta. Se siitä, sitten kiinnostavampiin seikkoihin!

“One does not simply walk into Mordor. It's black gates are guarded by more than just orcs. There is evil there that does not sleep, and the Great Eye is ever watchful. It is barren wasteland, riddled with fire and ash and dust, the very air you breathe is a poisonous fume. Not with ten thousand men  could you do this. It is folly.”

Tänään aamulla herättiin joskus kuuden aikaan ja aloitettiin päivämme kuten nyt parhaaksi katsoimme; joimme aamusumpit ja mutustimme paketillisen rice crackersejä avokadon kera. Sitten vedimme tennarit (kyllä) jalkaan ja liityttiin muiden dudejen seuraan odottamaan bussia, joka veisi meidät Mordoriin. Tässä kohtaa pakko todeta että ei, one does not simply walk into Mordor. Se joku ottaa bussin.

Okei hetki tosissaan. Kyseessä oli siis Tongariro Alpine Crossing, joka on Tongariro National Parkin halki kulkeva 19,4 kilsaa pitkä kävelyreitti. Se piti sisällään tulivuoret Tongariron ja Ngauruhoen, joiden yli sitten kaikki hyvin varustautuneet dudet sitten kiipeilivät.. Ja pari nörttituristia, jotka suuntasivat kyseiselle reitille vain koska saman kävelyreitin nimi voisi yhtähyvin olla Mordor Crossing tai jotain vastaavaa. Tuo Ngauruhoe kun on siis Sormusten Herrasta tuttu Tuomiovuori ja sen ympäristö tietysti Mordoria.

"Jos mä putoon kalliolt ni hyppääks sä peräs? :3" "E."

Varsinaisesti Tuomiovuorelle emme ehtineet kiipeämään, vaikka se mahdollisuus periaatteessa olikin. Valmiiksi maksettujen kuljetuksien takia aika oli kuitenkin rajattu ja Mount Doomilla pyörähtäminen olisi ollut 2,5 tunnin lenkki.. Ja meidän aikatauluun se ei sopinut. Harmi sinänsä.. Toisaalta onni, koska emme olisi ikinä selvinneet toiselle puolelle Tongariroa jos olisimme saaneet aivopierun ja kiivenneet ensin Mount Doomille. Ehkä seuraavalla kerralla!

Setä bussikuskisetä antoi viimeisen ohjeistuksen eräjorma-dudeille ja typerille nörttituristeille ennen kuin päästi meidät kirmaamaan Mordoriin. Sanoi että jos nyt on epävarma siitä mihin on ryhtymässä niin nyt on hyvä hetki jättäytyä pois eikä kukaan tuomitse. Ja varoitteli mm. Putoilevista kivistä sun muusta mukavasta, mutta kukaan ei perääntynyt joten viimein miesparan oli vain päästettävä meidät vapauteen.

Ensimmäiset pari, kolme kilsaa kului mukavasti tasaisella maalla ja meininki oli oikein leppoisa! Hämmensi lähinnä se miten jengi raahasi kyseiselle reitille myös jotain kymmenen vuotiaita ipanoita. Oli paikala myös joku neljän jäbän nörttijoukko, jotka tuntui aina istuvan jossain.. Mutta jännästi ne silti oli aina samassa paikassa meidän kanssa. Jossain vaiheessa niitä oli enää kaksi jäljellä, mutta kyllä loppujen lopuksi ne kaikki taisi löytää tiensä perille Mordorin toiselle laidalle. Aika sekalaista sakkia reitillä oli kuitenkin!

Ja sitten oli viimeiset vessamahdollisuudet, minkä jälkeen alkoi ensimmäinen nousu.. Jonka huipulla kauniisti ajateltiin että onkohan tässä jo korkein kohta. No saappaat, ei ollut. Ei todellakaan. Ensimmäinen nousu piti sisällään paljon portaita ja kyltin, joka käski jengiä kääntymään ympäri jos ei tajua mitä on tekemässä. Ei käännytty. Tietenkään. Ei Frodo ja Samkaan kääntynyt!

Tätä ensimmäistä nousua seurasi sitten sellainen pitempi tasainen pätkä, joka oli käytännössä vain Sormusten Herrasta tuttua Mordorin laajaa.. voiko sitä nyt sanoa autiomaaksi. Pari kiveä siellä täällä, mutta käytännössä hiekkaa. Ja sitten kun katsottiin taakse niin huomattiin että jäätävät pilvimassat seuraa meitä ja ne laskeutuu sen ensimmäisen nousun yli sinne missä me nyt saapasteltiin.. Ja jos kenttää olisi ollut puhelimissa, olisitte saanut päivityksen “Anni Jokela on nyt pilvessä paikassa Mordor käyttäjän Mira Tähkänen kanssa”, mutta koska nettiä ei ollut mailla eikä halmeilla.. ette saaneet. Onneksi asia korjaantui nyt, eikös? Hah!

Juu ei ollut korkein kohta se ensimmäinen nousu, ei todellakaan. Seuraava nousu alkoi sitten tämän laajan aukean jälkeen ja noustiin sellaiselle.. harjun tapaiselle alueelle, joka yhdisti näitä Tongariro-vuorta ja Tuomiovuorta. Tuomiovuori alkoi siis jo hiljalleen jäädä taakse, koska emme sille lähteneet suikkailemaan. Tällä “harjulla” (huono termi) me vähän mussutettiin jotain patukoita ja otettiin pari posea, koska.. no pakkohan sitä oli! Hauskaa on että tästäkin noususta me ajateltiin että aletaan varmaan olla korkeim--.. No ei oltu. Ei todellakaan. Tässä kohtaa oltiin 1650 metrin korkeudessa ja ylöspäin kapuamista oli edessä vielä semmoiset parisataa metriä. Kilsoja talsittavana ehkä se.. 13?

Se seuraava ja viimeinen nousu olikin sitten melko jäätävää. Ensin vastassa oli ne kapeat vuoren rinnettä pitkin menevät tiet, joita näkee aina leffoissa, ja joissa oli sellaiset vaijerit mistä ottaa tukea kun liikkuu eteenpäin. Tätä ei kuitenkaan jatkunut kovin pitkään, vaan alettiin kapuamaan itse Tongariron huippua kohden.. Eli vastassa oli irtohiekkaa, isoja kivenjärkäleitä ja siis askel oli melkoisen hataraa. Sitä ei tarvinut enää pohtia syitä sille miksi tennarit ei ole hyvä valinta tämmöiselle reissulle, mutta minkäs teet. Vatipää mikä vatipää!

"Jos sä oot mun Frodo ja mä oon Sam.. I wont carry you."

Päästiin kuitenkin lopulta huipulle muiden liukastelevien turistien kera. Ja voi niitä näkymiä! Sitä ei allekirjoittanut ainakaan tajunnut että oltiin kavuttu tosiaan kraaterin reunalle, ei ennen kuin sitä sitten seisoi siinä reunalla ja tuijotti alas syvänpunaiseen kuiluun. Tässä kohtaa oltiin siis 1886 metrissä ja seuraavaksi alkoi se pelottava laskeutuminen alaspäin. Kyllä vuorelle aina kiipeää, mutta se alas tuleminen! Ei herrajeesus.

Kuten ylös kavutessakin, nytkin vastassa oli vuoren täydeltä irtohiekkaa, kivenmurikoita ja no tietysti se kraateri toisella puolella ja jyrkänne toisella puolella. Ja edessä päin pari vulkaanista kuumalähdettä. Btw, kivi josta otti aina välillä tukea, oli ihan lämmin! Se oli aika venkaa. Ja niin, laskeutuminen oli aika saakelin jyrkkää joten alaspäin tultiin vauhdilla, puoliksi persmäkeä laskien ja osin ehkä myös surffaillen.. ja muita turisteja väistellen. Lähinnä kun ne tuli ylhäältä sua päin etkä sä niinkään niitä päin. True story.

Alas kuitenkin päästiin ja vielä ihan elävien kirjoissa, tosin kengät täynnä hiekkaa ja täysin väriä muuttaneina kaiken sen pöllyn takia. Oli muuten fiksua hankkia tuoreet tatuoinnit just ennen tämmöistä trippiä, mutta kaipa nuo tammenterhot siitä selvisivät. Eivät ainakaan vielä osoita mitään kuolemisen merkkejä.

Ne kuumat lähteet me sivuutettiin aika nopeasti, koska tuntui olevan tuli perseen alla sen tähden että bussi lähtisi neljältä ja kello oli jo jotain yksitoista.. eikä oltu vielä edes puolessa välissä! Matka jatkui taas vähän tasaisempaa reittiä.. Hetken. Kunnes taas lähdettiin nousemaan, joskin tällä kertaa ei minkään vuoren huipulle vaan katsomaan sellaista isoa järveä joka nyt vain oli iskenyt vetisen pyllynsä keskelle karua, vulkaanista vuorimaisemaa. Ei sellaista ihan joka päivä näe!

Järvikin siitä sitten ohitettiin, minkä jälkeen alkoi ihan jäätävä laskeutuminen sieltä vuorelta alas. Ensin heitettiin siksakkia vuoren rinteillä kohti seuraavaa vessamahdollisuutta.. Ja sen jälkeen siksakki vain jatkui ja jatkui. Btw, aina välillä tuli vastaan sellaisia mukavia kylttejä jotka varoittivat vulkaanisesti aktiivisesta alueesta. Niissä oli sellainen punainen valo ja vieressä luki että jos se palaa, ei saa jatkaa eteenpäin koska liian vaarallista. En tiedä sitten mitä sitä olisi voinut tehdä jos yksi näistä Uuden Seelannin aktiivisimmista tulivuorista olisi päättänyt posahtaa. Eikai siinä mitään?

Kun päästiin tarpeeksi alas, maasto muuttui ihan yhtäkkiä joksikin sademetsän tapaiseksi ja sinne me sitten pujahdettiin. Matkaa oli tässä vaiheessa jäljellä enää pari kilsaa, mutta se tie vain tuntui jatkuvan ja jatkuvan! Jalat alkoi sen viimeisen laskeutumisen aikana huutaa hoosiannaa, mutta päästiin hei kuitenkin perille! Ja mikä kaikista oudointa, oltiin tyyliin ensimmäiset meidän bussista ketkä pääsi ns. “maaliin”! Kelatkaa sitä! Yhteensä me siis käveltiin se 19,4 kilsaa, noustiin ja laskeuduttiin se 1886 metriä tulivuorta pitkin ja aikaa meni n. 7 tuntia. Aivan huisin siistiä!

Palkittiin itsemme tänään valmisaterioilla, koska mitään muuta ei tässä aavekaupungissa ole saatavilla. Huomenna tosin matkustamme takaisin Rotoruaan, jossa palkitsemme itsemme joko pizzalla tai jäätävillä hamppareilla. Jää nähtäväksi! Mutta niin tai näin, käveltiin tänään Mordorin halki! Ja voi kuulkaa siinä on jotain mitä kehtaa sanoa tehneensä!