Oh lads, I didn't understand

Viimeinen yömme teltassa piti sisällään niitä kauan kaivattuja hyttysiä, joista emme jännä kyllä ole kertaakaan aikaisemmin joutunut kärsimään. Jännää on myös se että vihdoin ja viimein tuli yö, jolloin edes allekirjoittaneella vilukissalla ei tullut kylmä kertaakaan, ei edes viideltä aamulla. Joku dude myös juhlisti tätä henkilökohtaista One Last Timeamme posauttelemalla raketteja illalla kun me yritimme käpertyä telttaamme koisimaan. Kiitos random dude, olemme kamalan otettuja. Ilman sarkasmia tottakai.

Aamu lähti käyntiin oikeastaan yllättävällä vauhdilla ja pakkaamisen ohessa dumppasimme Sonispheren myrskyistä, Te Anaun tuulista ja vesisateista, Christchurchin linnuista ja Taupon hipeistä selvinneen telttamme kiertoon; nauttikoon joku muu nyt samaisessa teltassa tämän maailman ihmeistä. Jätimme samaiselle (tai eri) dudelle myös kaksi tyynyä, kaksi makuupussia, kaksi makuualustaa, pyykkinarun ja pyykkipoikia. Ja kaksi sinistä lautasta. Joku on aika valmis elämänsä seikkailuun, jos tajuaa aloittaa sen Whangareista sen sijaan että lähtisi Aucklandista kohti Rotoruaa kuten allekirjoittanet (Hamiltonin kautta, muuten).

Whangarein jäätyä taakse, matkasimme jonkun puolitoista tuntia pohjoista kohti ja saavuimme varmaan edeltäjäänsä kymmenen kertaa pienempään Paihiaan. Olo oli äkkiseltään ajateltuna kuin Kreikkaan olisi saapunut, koska fiilis oli vähän sen suuntainen.. Ja ensimmäistä kertaa koko matkalla eteemme aukesivat myös kullankeltaiset hiekkarannat, mitä emme tosiaan ole aikaisemmin tässä maassa nähneet. Aikaisemmat rannat kun ovat olleet lähinnä enemmän tai vähemmän kivikkoisia.. tai täynnä jotain sinisiä ölliäisiä niinkuin Kaikourassa.

Centabay Lodge-hostellissamme meitä vastaan juoksi pörröinen pikkukoira kovasti räksyttäen, minkä jälkeen omistaja saapui ottamaan meidät avosylin vastaan.. ja pisti tyttärensäkin töihin ja esittelemään meille mestoja. Se sujui sellaiselle 15 kesäiselle tytölle ominaisella tavalla eli äärimmäisen nopeasti, ja pääsimme räjäyttämään sarjassamme seuraavan hostellihuoneen vaaleanpunaisine lakanoineen.

Iltapäivällä kierreltiin vähän mestoja ja meiksi osti 24 asteen lämmössä pipon, koska se maksoi vain 7,50 dollaria. Olenpa ainakin varautunut siihen että maaliskuussa vastassa on ne kolmenkymmenen asteen pakkaset jos en mitään muuta! Ostettiin myös pari pätsiä meidän turistilaukkuihin, jotka alkaa olemaan jo aikas täysiä! Vielä mahtuu ainaskin Aucklandin pätsi ja pari muuta! Ehkä LA:stäkin pitäisi ostaa pari, ken tietää..

Käytiin muuten taas I-Sitella itkemässä että yhyy halutaan Cape Reingaan mutta tällä kertaa meiltä ei mennyt sen enempää rahaa kuin suunniteltiinkaan! Ihme ja kumma! Tämän jälkeen tosin juhlistettiin asiaa kahveilla, cokiksella ja kakkupaloilla. Ja saatettiin ostaa suklaata kaupasta, mutta hys siitä ei puhuta.

Eka ajattelin etten nyt jaksa paasata mitään meidän illasta, koska käytännössä vaan lahnattiin mutta muistin yhden aika jännän.. hetken niin pakko kertoa! Istuttiin siis ekaa kertaa koko reissun aikana kuulokkeet korvissa ja kuunneltiin kukin omassa nurkassamme musaa tai katsottiin videoita youtubesta. No molemmat vollottivat siinä sitten osaltaan kuka mistäkin syystä, kun äkkiä meidän oveen koputettiin ja respan duden naama ilmestyi ovensuuhun.. Ja se kysyi että onko meillä kaikki hyvin! Oltiin että jooooo? Ja se vielä varmisteli asiaa ennen kuin sitten tyytyi saamaansa vastaukseen ja meni pois. Ulistaanko me tosiaan noin kovaa vai siis mitä hittoa?

Koska kaikki aktiviteetit alkavat aina seitsemältä, heräsimme taas aamulla kuudelta nauttimaan aamukahvista ja muroista joita hamstrasimme eilen sen suklaan lisäksi. Bussilla lähdettiin sitten kohti pohjoista kärkeä ja järkytykseksemme saatiin taas kasa suomalaisia samaan bussiin. Ei siinä sinänsä muuten mitään, mutta.. ne tulee aina jotenkin niin puskista ettei niihin oikein osaa koskaan varautua. Seliseli ja silleen.

No mutta! Ensimmäisenä suunnattiin kohti sellaista megavanhaa Puketi-metsää jossa asustelee sellaisia tuhat vuotta vanhoja kauri-puita. Niitä saatiin ihastella hetki ja voi jösses olivat muuten jäätävän kokoisia! Opas kertoi että metsä on nykyään rauhoitettu eikä kauri-puita saa enää kaataa, koska aikoinaan ne melkein kaadettiin kokonaan. Selitti se niistä paljon muutakin mutten nyt kuollaksenikaan muista että mitä. Jotain suohon uponneista puista joista nykyään tehdään ehkä huonekaluja ja matkamuistoja, hmm? Ja joku tsunami saatto joskus tulla samaan aikaan kun Taupo-järvi synty pohjois-saarelle? En minä muista. Jänniä juttuja kuitenkin!

Kaurien jälkeen pysähdyttiin sitten nopeasti jossain mestassa, josta saatiin ostaa itsellemme vähän evästä koska seuraavan kerran nähtäisiin ruokaa vasta joskus viiden aikaan iltapäivällä. Ostettiin sitten banaaneja, crackers-paketti ja karssuja, koska siis hyvä ruokavalio ja silleen. Ah ja tottakai kahvit! Tämän jälkeen lähdettiin sitten posottelemaan kohti Ninety Mile Beachia ja siinä välissä nähtiin mm. Joku sellainen iso kallio, jolle ei kukaan maailmassa saa kiivetä koska se on Maorien pyhä hautausmaa.

Ninety Mile Beachistä pari jännää asiaa. Meitä kaikkia on kusetettu aika rankalla kädellä. Ensinäkin meille puhutaan aina beachista vaikka kyseessä ei tosiaan ole beach vaan pitkä länsirannikko. Siellä ei voi uida, koska veteen ei yksinkertaisesti pääse koska aallot lyö liian kovaa ja ranta on pitkälle hyvin matalaa. Toisekseen.. Se ei ole 90 mailia pitkä vaan taisi olla puhetta jostain 50-60 mailista, riippuen siitä mitä kohtaa pitkin tätä “beachia” nyt sitten ajaa. Jännää on myös se että kyseinen ranta on omassa lajissaan “maailman vanhin valtatie” ja se on tosiaan virallinen valtatie pohjoiskärjessä ja mekin tänään posoteltiin sitä pitkin bussilla. Tai rekasta tehdyllä bussilla. Jännää sekin. Joskus sinne kuulemma rantautuu luontaisesti kuolleita valaiden ruhoja ja joskus taas hylkeet aka läskit jättää sinne muksujaan, koska alueella ei ole niitä saalistavia elukoita. Tänään me ei valitettavasti nähty kumpaakaan.. Mutta matkalla tälle “beachille” nähtiin ihka eläviä villihevosia, jotka jostain tuntemattomaksi jääneestä syystä asustelee siellä holleilla.

Ninety Mile Beachin loppupäässä me sitten pysähdyttiin ja halukkaat saivat harrastaa Sandboardingia, mihin me kaksi ei nyt tällä kertaa ryhdytty. Ensinäkin oltaisiin satavarmasti murrettu luita ja toisekseen meillä on käsissä tuoreet tatuoinnit, joiden ei haluta kuolevan nyt kun ne alkaa olla paranemaan päin. Jäätiin siis katselemaan vierestä kun muut turistit polttivat varpaankärkensä ja jalkansa tulikuumaan hiekkaan. Oli aika siistin näköistä, joten joskus on varmaan pakko testata! Tänään ei kuitenkaan ollut sen aika. Mutta siis camoon Uusi Seelanti, mitä sulla EI ole?! Jäätävän kokoisia dyynejä?! Villihevosia?! Nyt loppu tommonen.

Sandboardingin jälkeen lähdettiin sitten seuraavaksi Uuden Seelannin pohjoisimmalle oikealle beachille, jossa halukkaat saivat uida. Me jätettiin tämäkin nyt tekemättä vedoten taas tatuointeihimme, tosin emme silti malttaneet pysyä kaukana vedestä ja kastuimme kuitenkin.. Kuka enemmän, kuka vähemmän. Willu fiksuna tyttönä paineli odottelemaan isoja aaltoja ja sai sitten yhden jäätävän kokoisen möykyn niskaansa. Siellä se upposi aaltoihin kuin Klonkku laavaan; pitäen oikeaa kättä ylhäällä kuin aarrettaan suojellen.. Meiksipoika taas kuvaili lähempänä rantaa mutta samalla kun kävelin, tuli yhtäkkiä äkkisyvää ja lumpsahdin sitten polviin saakka sinne veteen ja oli kuulkaa lähellä etten lentänyt nurin! Siinä olisi mennyt sekä Canonin järkkäri että Iphone. Dorkat liikenteessä taasen!

Noh beachin jälkeen matka jatkui vihdoin ja viimein Cape Reingalle, mikä on siis se majakka, joka pyörii kaikissa mahdollisissa Uusi Seelanti-kuvissa. Siitäkin pari jännää juttua! Ensinäkin kyseinen maankärki.. ei ole Uuden Seelannin pohjoisin, vaikka kaikki niin väittääkin. Cape Reingan “taakse” jäävä kärki on varsinaisesti pohjoisempi, mutta ketäpä se nyt haittaa. Maailman laidalla oltiin kuitenkin, niin sanoakseni! Toinen jännä juttu on se että tällä kyseisellä paikalla kaksi merta törmää toisiinsa; Tasmanian meri lännestä ja Tyyni valtameri idästä. Aika siistiä sekin, eikö? Kolmas iso juttu on se että maoreille kyseinen paikka on pyhä siitä syystä että he uskovat edesmenneiden henkien jatkavan matkaansa tältä kyseiseltä paikalta ja siirtyvän sieltä “toiselle puolelle”, niin sanoakseni. Jännä mesta siis kaikin puolin! Ja tosiaan tästä maorien uskomuksesta johtuen, kyseisessä paikassa ei saa syödä mitään koska ilmeisesti.. henget on kai nälkäisiä?

Cape Reingan jälkeen tämä päivämme alkoi hiljalleen olla pulkassa, mutta ennen Paihiaan palaamista pysähdyimme vielä Mangonuissa syömässä ilmeisesti maankuulut Fish & Chipsit, jotka olivat kyllä maineensa arvoisia! Tuoretta kalaa ja oppaan sanojen mukaan jouduttiin maksamaan niistä normaalia enemmän koska turistipaikka ja koska ollaan turisteja, ollaan totuttu siihen. Ja huima hintahan tälle supermakoisalle aterialle oli 8 dollaria eli alle 6 euroa. Oh my god, etten sanoisi.

Kotiin päästiin sitten siinä puoli seitsemän aikoihin, jolloin keskityttiin taas hetki työstämään yhtä viimeisistä megaspämmeistämme Uuden Seelannin puolella. Eipä siinä kuulkaas sen enempää! Huomenna juhlistetaan Willun synttäreitä nuudeleilla ja pikakahvilla.