And under hills and over hills my path has led

Uusi Seelanti on täynnä sellaisia mestoja kuin I-Site, joita löytyy melkein joka kaupungista. Siellä mukavat ihmiset opastavat hymyillen typeriä turisteja elämään, olemaan ja dudeilemaan turisteille ominaisella tavalla. Noita I-Siteja voisi kutsua myös “Oho, mitä just tapahtu?”-keskuksiksi sillä niillä on tapana kääntää suunnitelmat ylösalaisin. Paremmiksi yleensä, mutta yleensä ne mestat tekevät turistiensa lompakot myös astetta laihemmiksi kuin oli tarkoitus. Muistellaanpa hetki Christchurchia ja kolmen tunnin I-site hengailua, jonka tuloksena meni iso tukku rahaa ja koko Etelä-saari muuttui kiertoajeluksi. Toissapäivänä tapahtui vähän jotain vastaavaa, tosin tähän ei mennyt kolmea tuntia vaan ehkä vartti.

Mutta ennen kuin menemme tuohon I-siten ihmeelliseen maailmaan tarkemmin, on pakko kertoa meidän lahnausaamusta. Ensinäkin se oli ensimmäinen aamu.. ties kuinka pitkään aikaan kun saatoit vain röhnöttää sängyssä ilman suurempia suunnitelmia kuin “käydä I-sitessa” ja siis nukkua! Ja vielä sängyssä! Kaunis, kaunis ajatus. Se ajatus tosin romuttui sillä sekunnilla kun joku, kaikella kunnioituksella, vatipää koputti huoneen oveen ja halusi siivoamaan. Me sieltä sitten ponkaistiin Willun kanssa istumaan kuolat poskella ja tukat takussa.. eikä päästetty kyseistä dudea tekemään töitään vaan häädettiin se epämääräisen ölinän voimin matkoihinsa. Tosin tästä seurasi epätietoisuus, sillä emme tienneet halusiko kyseinen dude edelleen siivoamaan vai ei, joten emme uskaltaneet jatkaa uniamme emmekä liioin poistua huoneesta edes vieressä olevaan vessaan. Saatika hakemaan vettä keitettäväksi. Ei ennen kuin sitten turvallisen ajan jälkeen, jolloin pannu alkoi porisemaan ja pian mussutimme pizzaleipää aamiaiseksi kera ilmaisen kahvin!

Joskus iltapäivällä päästiin sitten ulkoistumaan tästä Klonkun luolaa etäisesti muistuttavasta loossistamme, minkä jälkeen tosiaan suunnattiin ensitöiksemme sinne I-siteen. Siellä tarkoituksemme oli varata Intercity-bussien järjestämä Waitomo Glowworm Tour mutta mukava täti-ihminen tiskin takana sitten ilmoitti ettei kannata, koska meille ei jää juuri ollenkaan aikaa Waitomoon jos menemme Intercityn kautta. Hän iski meidän käsiimme kaksi läpyskää vaihtoehtoja ja passitti meidät ulos miettimään mitä haluamme tehdä. Päädyttiin sitten melko pian valitsemaan sellainen kolmen luolan kierros, joka maksoi suhteessa muihin vaihtoehtoihin verrattuna vähiten vaikka kallein olikin. Jännä.

Tämän jälkeen palattiin takaisin sisälle, jossa kyseinen täti-ihminen oli muuttunut nuorempaan versioon jota kutsumme nyt neiti-ihmiseksi. Kyseinen neiti-ihminen sitten sanoi että kyseinen tour tulee takaisin Hobittilan kautta ja kysyi halutaanko sinne. Kieltäydyttiin kunniasta, olkaa ylpeitä meistä, mutta toive siitä että päästäisiin kyseisen mestan matkamuistomyymälään uudestaan, heräsi nopeasti. Iloisesti sitten hypähdeltiin ulos I-sitelta, lompakko tyhjempänä kuin hetki sitten mutta matojen ja hobittien kuvat silmissä!

Loppupäivä vietettiin sitten dorkaillen, hieman shoppaillen ja etenkin lahnaillen. Ostettiin Willun kanssa söpöt hippihousut (ei yhteiseksi, vaan ihan erikseen molemmille omat). Käytiin rakkaassa Robert Harrisissa juomassa smoothiet ja.. Eikai siinä ihmeellisempää. Käytiin myös respassa ilmoittamassa että halutaan jäädä vielä yhdeksi yöksi, jolloin meille buukattiin uusi huone jossa oli kaunis kingsize-sänky. Sinne sitten muutettaisiin seuraavana aamuna ennen aikaista Waitomoon lähtöä. Muuta me ei sitten tehtykkään.

Seuraava aamu valkeni kauniin aurinkoisena ja etenkin ihanan viileänä! Tehtiin huoneen vaihdos ja riennettiin istuskelemaan hostellimme nurkkaan ja odottelemaan bussia. Pian joku kiva setä sitten tuli noukkimaan meidät mukaansa ja järkytyksemme sama setä noukki myös kaksi muuta suomalaisturistia. Se oli melko pelottavaa, koska aamuinen idiotismi-hysteriamme on yleensä sellaista kieltä jota kukaan muu ei tajua, joten.. Apua. Onneksi kyseinen pariskunta jatkoi Waitomossa matkaansa eri kierrokselle kuin me.

Ensimmäisenä suunnattiin sellaiseen luolaan kuin Ruakuri jossa kiva neiti-opas kertoi että yleensä näiden kierrosten ryhmät on ollut jotain 20-30 ihmisen suuruisia, mutta tänään.. meitä oli 3. Minä, Willu ja joku kanadalaisturisti. Kyseinen opas vei meidät Officelta kyseiselle luolalle ja sanoi pudottavansa meidät luolakierroksen jälkeen seuraavan luolan oppaiden hellään huomaan.

Luolan suulle oli rakennettu sellainen jäätävä spiraalin muotoinen sisäänkäynti, joka laskeutui monta metriä alas varsinaiselle luolan suuaukolle. Tämä oli ihmisten työtä, sillä luolan oikealla suulla sijaitsee maorien vanha hautausmaa ja koska maa on pyhää, ei sinne ole asiaa. Täytyy tähän väliin sanoa että musta tuntuu aika paljon siltä että maorit on yksi maailman kunnioitetuimmista alkuperäisväestöistä. Mitäänhän en siis tiedä mistään, mutta siltä tuntuu.

Varsinaisessa luolassa nähtiin sitten aivan uskomattomia tippukiviä sun muita muodostumia. Antaa kuvien puhua puolestaan, vaikka eivätpä ne mitään oikeutta tee sille mahdille mikä näillä luolilla on. Joka tapauksessa, eka luola oli aivan käsittämättömän kaunis ja sitä oli tietysti valaistu jotta siellä näkisi jotain. Luolan pohjalla taas kulki joku joki, joka kulkee kuulemma jotain.. tyyliin 300 luolan halki ja laskeutuu lopulta mereen. Jännintä tässä luolassa taisikin olla seisoa sellaisella kiellekkeellä joen kohistessa kaiun ansiosta siellä jossain syvällä.. ja oppaan sitten valaistessa kyseistä kuilua. Aikamoinen pudotus, etten sanoisi! Kyseisessä joessa matkasi myös vähän extremempiä ja varakkaampia turisteja renkaiden voimin.

Tässä ensimmäisessä luolassa päästiin myös tutustumaan pienesti siihen varsinaiseen syyhyn, miksi nyt oltiin tungettu itsemme näihin luoliin; kiiltomadot! Niitä oli pienesti pesiytynyt yhteen osaan luolia ja kun valot sammutettiin, ne alkoivat hohtamaan vihreää valoaan. Oikein söpöjä otuksia, joista tosin on melko vaikeaa saada minkäänlaista kuvaa näillä vempaimilla mitä mulla on mukana! Opas kertoi että madot käytännössä röhnöttävät paikallaan, kutovat eräänlaisen hämähäkinverkkoa muistuttavan verkon ympärilleen ja sitten vain odottavat että joku onneton hyttynen tai joku muu ötökkä osuu kohdalle ja ateria on valmis! Aika leppoisia tapauksia siis. Ainiin ja aina kun ne syö, niiden pyllyn valo heikkenee jolloin naapureilla on suuremmat mahdollisuudet saada saalista. Hyttyset ja ötökät kun pyrkivät aina valoa kohti, tiedättekös.

Lopulta sitten palattiin takaisin maanpinnalle, mikä oli aikamoinen shokki koska ulkona oli aivan tajuttoman kirkasta! Sitä ei nähnyt kerrassaan mitään kun yritti suunnistaa takaisin pakulle, joka veisi meidät seuraavan luolan luo. Jotenkin sellainen kuitenkin löydettiin ja oppaamme heitti meidät seuraavaan kohteeseemme; Aranui-luolalle. Se kierros kuitenkin alkaisi vasta tunnin päästä, joten ehdimme hieman mussuttaa eväsleipää ennen maan alle uudelleen ryntäämistä.

Tämän seuraavan luolan opas kertoi meille että luolan oli löytänyt joku maoripoika joskus vuonna käpy, jahdatessaan lintua (tai muuta eläintä, Willun mielestä possua) pusikon läpi ja oho luola. Ja nykyään kyseinen luola on sitten turistinähtävyys hienojen tippukiviensä ansiosta. Tähän väliin on mainittava että kuvista en osaa sanoa yhtään mikä on otettu missäkin luolassa, koska en muistanut ottaa mitään randomeja välikuvia erottamaan niitä. Kolmannesta luolasta ei tosin ole yhtään kuvaa, koska siellä oli kuvaaminen kokonaan kiellettyä.

Tässä toisessa luolassa opittiin sitten vähän tippukivien muodostumisesta, mistä oltiin kuultu myös edellisessä luolassa. Mikä jäi kuitenkin eniten mieleen niin se että luola on turvallisin paikka mikäli maanjäristys iskee. Opas kertoi että joku turistiryhmä oli ollut maan alla juuri sopivasti jonkun suurehkon maanjäristyksen aikana eivätkä he olleet tunteneet kerrassaan mitään ja oli ollut melko hämmentävää tulla ulos luolasta kun ympärillä hälistiin maanjäristyksestä. Opittiin myös että luolat on joskus olleet meren pinnan alapuolella ja ne on muodostunut pienten, mikroskooppisten elukoiden kuoltua ja pinouduttua ja sitten fuusioiduttua ja lopuksi muututtua kiveksi. Voisi ehkä kutsua koko höskää yhdeksi isoksi pikku-ötököiden hautausmaaksi, eh?

Toisen luolan jälkeen opas-dude vei meidät sitten viimeiselle ja suosituimmalle luolalle; Waitomo Glowworm Cavesille, jossa meitä lähti sitten jäätävän iso ryhmä matkaamaan viimeisen luolan syvyyksiin. Nähtiin taas tippukiviä ja ties mitä muodostumia, ja kyseisessä luolassa on järjestetty myös jotain mahtavia konsertteja sen kaikuisuuden takia. Varmaan aika siistiä! Suurin juttu kyseisellä kierroksella oli kuitenkin sen loppupuolisko, sillä meidät istutettiin veneeseen joka sitten hiljalleen lipui pimeän luolan halki.. paitsi että luola ei ollut pimeä, vaan katto oli täynnä kiiltomatoja jotka hohtivat kuin tähdet konsanaan. Aivan tajuttoman kaunista!

Viimeisen luolan jälkeen meille jäikin sellainen kolme tuntia aikaa hengailla Waitomossa ja bussilippua tutkiessamme tajuttiin että hitto tää bussi menee Hamiltoniin eikä tosiaan lähellekään Hobittilaa! Meitä oli huijattu eikä päästykkään tuhlaamaan viimeisiä pennosiamme Hobittilan ihmeelliseen matkamuistomyymälään. Ja kaiken lisäksi jouduttiin Hamiltoniin, minne vaan vie kaikki tiet ja missä ollaan pyöritty luvattoman paljon ottaen huomioon sen ettei meillä ole koskaan ollut tarkoitustakaan mennä sinne.

Matka tuntui kestävän ikuisuuden, vaihdettiin Hamiltonissa bussia ja sitten vihdoin joskus yhdeksän jälkeen oltiin takaisin Rotoruassa. Eipä siinä oikein muuta tehty kuin mussutettiin vähän iltapalaa ja kaaduttiin sänkyyn.. Vain jotta voitaisiin seuraavana päivänä herätä ja.. lähteä Hamiltonin kautta kohti Aucklandin pohjoispuolella sijaitsevaa Whangareita. Hamilton!! Aarght!