P.s. I ate your pizza

Tämä juttu alkaa kaukaa. Puhutaan valovuosista ja aikakausista... tai sitten vain kourallisesta kuukausia ja maasta, joka tuossa meren toisella puolen sijaitsee. Oli aika jolloin kaikki oli mennä pieleen. Ei ollut kulkuneuvoa, ei paikkaa nukkua ja vain pään täydeltä kysymysmerkkejä.
Kun sarkarimme (itsehän en tunnusta mitään) pysähtyivät tien kulmaan miettimään, mitä ihmettä nyt tehdään, ei vastausta ollutkaan niin vaikea löytää.

Ovi avautui pieneen ravintolaan jossain syrjäisellä kadulla, ei kovinkaan mieleenpainuva paikka noin muutenkaan. Mutta silloin se oli juuri sitä mitä tarvittiin, uunissa paahtuivat rapean pohjat ja juusto suli pehmeäksi peitoksi muiden täytteiden ylle. Jo ensimmäisellä puraisulla oli varmaa, että kaikki vielä järjestyisi parhain päin.

On paikka, jossa auringonlaskun kuoruttama taivas värjää järven iltaisin violetiksi. Siellä on myös ilmassa alituinen kananmunan katku, vulkaanista maaperää siitä kai käy syyttäminen. Pizza mahan lämmikkeenä eivät kuitenkaan epämääräiset hajut mieltä paina, vaan kelpaa katsella järvelle ja miettiä asioita. Kaikkein päälimmäisenä ehkä tunne, että tästä se alkaa samalla kun haukkaa uuden palan pizzaa.

Kerran nuo söivät pizzaa puun varjossa, kuumana päivänä samalla kun maailman toisella puolen juhlittiin toisen maan itsenäisyyttä. Voidaan sanoa, että nuo pizzat olivat sitä juhlistamaan, mutta näin meidän kesken... todellisuudessa vain teki tuhottomasti mieli hyvää pizzaa.

Joitakin viikkoja myöhemmin sankarimme saapuivat pieneen merenrantakaupunkiin, jossa hiekasta pistivät esiin limaiset ja siniset olennot ja jonka kallioilla merileijonat paistattelivat päivää. Täältä löytyi vastaus arvoitukseen iänikuiseen: onko olemassa pizza slicea, jolla saisi vatsasta täyteen? Sieltä se löytyi, meren ääreltä paikasta joka viisasti kysyi: why not cafe? Kahvihan kelpaa aina ja kun sen viereen saa vielä siivun maailman parasta pizzaa, puhutaan jo äärimmäisestä luksuksesta. Makuja löytyi monia, täytteitä ei oltu säästelty ja taustalla lauloivat dodokuorot. Voi jospa vielä joskus saisin maistaa tuota pizzaa... vaikken siis itsestäni tässä puhukaan.

Kului pitkä aika muunlaisten ruokien ja kokemusten äärellä, kunnes matkalaiset pysähtyivät uuden järven luo, jälleen kristallinkirkkaan ja sinisen kuin taivas yläpuolella. Nousi kuitenkin odottamaton kylmyys, eikä suojana ollut muuta kuin hapertunut teltta ja ohuet makuupussit. Puhuttiin kuitenkin vuoden viimeisestä päivästä, joten tuntui pizza ansailtulta. Olihan sinne kylmään telttaankin helpompi käpertyä, kun oli lämpöä vatsanpohjalla. Pizza jouduttiin haalimaan pakaste-altaan jäähileiden joukosta, lisäksi odoteltiin miljoonan ja kuudentoista nälkäisen retkeilijän joukossa ja ihmeteltiin paikallista uunia. Pitänee tuota kuitenkin ylistää, sillä siihen nähden mistä tuo oli lähtöisin, ei parempaa olisi toivoa voinut.

Pian koitti jo aika palata pohjoiseen. Ja kuin mieltään virkistääkseen, pysähdyttiin vielä muutaman tutun pizzan äärelle ohikulkiessa, kuin olisi vielä kerran lausuttu jäähyväiset. Viimeinen pala pizzaa meren rannalla ja luvattiin, että tullaan vielä joskus takaisin. Sekä siellä, missä kerran seikkailun alkua tunnusteltiin. Niin monia teitä kuljettuina, ristiin rastiin ja umpisolmuun, niin monta suuntaa mistä valita, mutta joskus tie vie takaisin tuttujen paikkojen. Tuttujen asioiden, tutun pizzan luo. Paikkaan, jossa nimi on kirjoitettu väärin kauppakuitteihin.

Niin monta kertaa pizza oli pelastus, kun vatsa huusi äärimmäistä nälkää. Matkalle mahtui monia täytteitä, ohuita ja paksuja pohjia, pieniä ja suuria paloja. Mutta koskaan eivät pysähtyneet huonon pizzan luo.

Tuon maan viimeinen pizza syötiin hetkeä ennen auringonlaskua, jälleen avoimen taivaan alla suurten rakennusten keskellä, mikä sinänsä oli harvinaista. Jokaisen palan kohdalla pysähdyttiin muistelemaan jotain, asioita jotka eivät unohdu. Ja vaikka pizza katosi lautaselta viimeiseen muruseen, pysyivät muistot paikallaan.

Kysymys tähän väliin. Jos ei voi sanoa käyneensä paikassa, jossa vierailee vain välilaskun ajan, niin missä ne yhdet pizzat sitten syötiin?

Matka jatkui meren yli, uusien pizzamahdollisuuksien luo. Löytyi kantapaikka, pizzan syöntiin sopiva. Paljon uusia makuja, ohuella pohjalla. Listan täydeltä yllätyksiä. Kerran kokeiltiin toistakin paikkaa, mutta sen pizzan pienuutta suorastaan järkytyttiin, vaikka maku olikin kohdallaan.

Kun matka alkaa painua iltaan, päättettiin kokeilla vielä yhtä uutta paikkaa. Hyytävässä ilmassa eteen tarvottiin, kunnes pizzan luo lopulta saavuttiin. Oli täytettä poikineen ja kokoakin kiitettävästi, eli kyllä tällä kertaa mahat täyteen saatiin.

Vaikka... kai sitä ensi viikolla täytyy nauttia vielä yhden kerran pizzaa. Ainakin.

Kiitos kaikille niille pizzoille jotka olette olleet osat There and back again -matkaa. Ilman teitä oltaisiin menty monta kertaa nälkäisinä nukkumaan ja maailma olisi säästynyt osapuilleen miljoonalta typerältä pizza -vitsiltä. Jokaista teistä muistellaan lämmöllä, vaikkei sitä aina teille kerrottu koska oli niin kiire kiskoa teidät napaan. Vielä kerran kiitos, ilman teidän panostanne tämä reissu olisi ollut täysin erilainen.

And under hills and over hills my path has led

Uusi Seelanti on täynnä sellaisia mestoja kuin I-Site, joita löytyy melkein joka kaupungista. Siellä mukavat ihmiset opastavat hymyillen typeriä turisteja elämään, olemaan ja dudeilemaan turisteille ominaisella tavalla. Noita I-Siteja voisi kutsua myös “Oho, mitä just tapahtu?”-keskuksiksi sillä niillä on tapana kääntää suunnitelmat ylösalaisin. Paremmiksi yleensä, mutta yleensä ne mestat tekevät turistiensa lompakot myös astetta laihemmiksi kuin oli tarkoitus. Muistellaanpa hetki Christchurchia ja kolmen tunnin I-site hengailua, jonka tuloksena meni iso tukku rahaa ja koko Etelä-saari muuttui kiertoajeluksi. Toissapäivänä tapahtui vähän jotain vastaavaa, tosin tähän ei mennyt kolmea tuntia vaan ehkä vartti.

Mutta ennen kuin menemme tuohon I-siten ihmeelliseen maailmaan tarkemmin, on pakko kertoa meidän lahnausaamusta. Ensinäkin se oli ensimmäinen aamu.. ties kuinka pitkään aikaan kun saatoit vain röhnöttää sängyssä ilman suurempia suunnitelmia kuin “käydä I-sitessa” ja siis nukkua! Ja vielä sängyssä! Kaunis, kaunis ajatus. Se ajatus tosin romuttui sillä sekunnilla kun joku, kaikella kunnioituksella, vatipää koputti huoneen oveen ja halusi siivoamaan. Me sieltä sitten ponkaistiin Willun kanssa istumaan kuolat poskella ja tukat takussa.. eikä päästetty kyseistä dudea tekemään töitään vaan häädettiin se epämääräisen ölinän voimin matkoihinsa. Tosin tästä seurasi epätietoisuus, sillä emme tienneet halusiko kyseinen dude edelleen siivoamaan vai ei, joten emme uskaltaneet jatkaa uniamme emmekä liioin poistua huoneesta edes vieressä olevaan vessaan. Saatika hakemaan vettä keitettäväksi. Ei ennen kuin sitten turvallisen ajan jälkeen, jolloin pannu alkoi porisemaan ja pian mussutimme pizzaleipää aamiaiseksi kera ilmaisen kahvin!

Joskus iltapäivällä päästiin sitten ulkoistumaan tästä Klonkun luolaa etäisesti muistuttavasta loossistamme, minkä jälkeen tosiaan suunnattiin ensitöiksemme sinne I-siteen. Siellä tarkoituksemme oli varata Intercity-bussien järjestämä Waitomo Glowworm Tour mutta mukava täti-ihminen tiskin takana sitten ilmoitti ettei kannata, koska meille ei jää juuri ollenkaan aikaa Waitomoon jos menemme Intercityn kautta. Hän iski meidän käsiimme kaksi läpyskää vaihtoehtoja ja passitti meidät ulos miettimään mitä haluamme tehdä. Päädyttiin sitten melko pian valitsemaan sellainen kolmen luolan kierros, joka maksoi suhteessa muihin vaihtoehtoihin verrattuna vähiten vaikka kallein olikin. Jännä.

Tämän jälkeen palattiin takaisin sisälle, jossa kyseinen täti-ihminen oli muuttunut nuorempaan versioon jota kutsumme nyt neiti-ihmiseksi. Kyseinen neiti-ihminen sitten sanoi että kyseinen tour tulee takaisin Hobittilan kautta ja kysyi halutaanko sinne. Kieltäydyttiin kunniasta, olkaa ylpeitä meistä, mutta toive siitä että päästäisiin kyseisen mestan matkamuistomyymälään uudestaan, heräsi nopeasti. Iloisesti sitten hypähdeltiin ulos I-sitelta, lompakko tyhjempänä kuin hetki sitten mutta matojen ja hobittien kuvat silmissä!

Loppupäivä vietettiin sitten dorkaillen, hieman shoppaillen ja etenkin lahnaillen. Ostettiin Willun kanssa söpöt hippihousut (ei yhteiseksi, vaan ihan erikseen molemmille omat). Käytiin rakkaassa Robert Harrisissa juomassa smoothiet ja.. Eikai siinä ihmeellisempää. Käytiin myös respassa ilmoittamassa että halutaan jäädä vielä yhdeksi yöksi, jolloin meille buukattiin uusi huone jossa oli kaunis kingsize-sänky. Sinne sitten muutettaisiin seuraavana aamuna ennen aikaista Waitomoon lähtöä. Muuta me ei sitten tehtykkään.

Seuraava aamu valkeni kauniin aurinkoisena ja etenkin ihanan viileänä! Tehtiin huoneen vaihdos ja riennettiin istuskelemaan hostellimme nurkkaan ja odottelemaan bussia. Pian joku kiva setä sitten tuli noukkimaan meidät mukaansa ja järkytyksemme sama setä noukki myös kaksi muuta suomalaisturistia. Se oli melko pelottavaa, koska aamuinen idiotismi-hysteriamme on yleensä sellaista kieltä jota kukaan muu ei tajua, joten.. Apua. Onneksi kyseinen pariskunta jatkoi Waitomossa matkaansa eri kierrokselle kuin me.

Ensimmäisenä suunnattiin sellaiseen luolaan kuin Ruakuri jossa kiva neiti-opas kertoi että yleensä näiden kierrosten ryhmät on ollut jotain 20-30 ihmisen suuruisia, mutta tänään.. meitä oli 3. Minä, Willu ja joku kanadalaisturisti. Kyseinen opas vei meidät Officelta kyseiselle luolalle ja sanoi pudottavansa meidät luolakierroksen jälkeen seuraavan luolan oppaiden hellään huomaan.

Luolan suulle oli rakennettu sellainen jäätävä spiraalin muotoinen sisäänkäynti, joka laskeutui monta metriä alas varsinaiselle luolan suuaukolle. Tämä oli ihmisten työtä, sillä luolan oikealla suulla sijaitsee maorien vanha hautausmaa ja koska maa on pyhää, ei sinne ole asiaa. Täytyy tähän väliin sanoa että musta tuntuu aika paljon siltä että maorit on yksi maailman kunnioitetuimmista alkuperäisväestöistä. Mitäänhän en siis tiedä mistään, mutta siltä tuntuu.

Varsinaisessa luolassa nähtiin sitten aivan uskomattomia tippukiviä sun muita muodostumia. Antaa kuvien puhua puolestaan, vaikka eivätpä ne mitään oikeutta tee sille mahdille mikä näillä luolilla on. Joka tapauksessa, eka luola oli aivan käsittämättömän kaunis ja sitä oli tietysti valaistu jotta siellä näkisi jotain. Luolan pohjalla taas kulki joku joki, joka kulkee kuulemma jotain.. tyyliin 300 luolan halki ja laskeutuu lopulta mereen. Jännintä tässä luolassa taisikin olla seisoa sellaisella kiellekkeellä joen kohistessa kaiun ansiosta siellä jossain syvällä.. ja oppaan sitten valaistessa kyseistä kuilua. Aikamoinen pudotus, etten sanoisi! Kyseisessä joessa matkasi myös vähän extremempiä ja varakkaampia turisteja renkaiden voimin.

Tässä ensimmäisessä luolassa päästiin myös tutustumaan pienesti siihen varsinaiseen syyhyn, miksi nyt oltiin tungettu itsemme näihin luoliin; kiiltomadot! Niitä oli pienesti pesiytynyt yhteen osaan luolia ja kun valot sammutettiin, ne alkoivat hohtamaan vihreää valoaan. Oikein söpöjä otuksia, joista tosin on melko vaikeaa saada minkäänlaista kuvaa näillä vempaimilla mitä mulla on mukana! Opas kertoi että madot käytännössä röhnöttävät paikallaan, kutovat eräänlaisen hämähäkinverkkoa muistuttavan verkon ympärilleen ja sitten vain odottavat että joku onneton hyttynen tai joku muu ötökkä osuu kohdalle ja ateria on valmis! Aika leppoisia tapauksia siis. Ainiin ja aina kun ne syö, niiden pyllyn valo heikkenee jolloin naapureilla on suuremmat mahdollisuudet saada saalista. Hyttyset ja ötökät kun pyrkivät aina valoa kohti, tiedättekös.

Lopulta sitten palattiin takaisin maanpinnalle, mikä oli aikamoinen shokki koska ulkona oli aivan tajuttoman kirkasta! Sitä ei nähnyt kerrassaan mitään kun yritti suunnistaa takaisin pakulle, joka veisi meidät seuraavan luolan luo. Jotenkin sellainen kuitenkin löydettiin ja oppaamme heitti meidät seuraavaan kohteeseemme; Aranui-luolalle. Se kierros kuitenkin alkaisi vasta tunnin päästä, joten ehdimme hieman mussuttaa eväsleipää ennen maan alle uudelleen ryntäämistä.

Tämän seuraavan luolan opas kertoi meille että luolan oli löytänyt joku maoripoika joskus vuonna käpy, jahdatessaan lintua (tai muuta eläintä, Willun mielestä possua) pusikon läpi ja oho luola. Ja nykyään kyseinen luola on sitten turistinähtävyys hienojen tippukiviensä ansiosta. Tähän väliin on mainittava että kuvista en osaa sanoa yhtään mikä on otettu missäkin luolassa, koska en muistanut ottaa mitään randomeja välikuvia erottamaan niitä. Kolmannesta luolasta ei tosin ole yhtään kuvaa, koska siellä oli kuvaaminen kokonaan kiellettyä.

Tässä toisessa luolassa opittiin sitten vähän tippukivien muodostumisesta, mistä oltiin kuultu myös edellisessä luolassa. Mikä jäi kuitenkin eniten mieleen niin se että luola on turvallisin paikka mikäli maanjäristys iskee. Opas kertoi että joku turistiryhmä oli ollut maan alla juuri sopivasti jonkun suurehkon maanjäristyksen aikana eivätkä he olleet tunteneet kerrassaan mitään ja oli ollut melko hämmentävää tulla ulos luolasta kun ympärillä hälistiin maanjäristyksestä. Opittiin myös että luolat on joskus olleet meren pinnan alapuolella ja ne on muodostunut pienten, mikroskooppisten elukoiden kuoltua ja pinouduttua ja sitten fuusioiduttua ja lopuksi muututtua kiveksi. Voisi ehkä kutsua koko höskää yhdeksi isoksi pikku-ötököiden hautausmaaksi, eh?

Toisen luolan jälkeen opas-dude vei meidät sitten viimeiselle ja suosituimmalle luolalle; Waitomo Glowworm Cavesille, jossa meitä lähti sitten jäätävän iso ryhmä matkaamaan viimeisen luolan syvyyksiin. Nähtiin taas tippukiviä ja ties mitä muodostumia, ja kyseisessä luolassa on järjestetty myös jotain mahtavia konsertteja sen kaikuisuuden takia. Varmaan aika siistiä! Suurin juttu kyseisellä kierroksella oli kuitenkin sen loppupuolisko, sillä meidät istutettiin veneeseen joka sitten hiljalleen lipui pimeän luolan halki.. paitsi että luola ei ollut pimeä, vaan katto oli täynnä kiiltomatoja jotka hohtivat kuin tähdet konsanaan. Aivan tajuttoman kaunista!

Viimeisen luolan jälkeen meille jäikin sellainen kolme tuntia aikaa hengailla Waitomossa ja bussilippua tutkiessamme tajuttiin että hitto tää bussi menee Hamiltoniin eikä tosiaan lähellekään Hobittilaa! Meitä oli huijattu eikä päästykkään tuhlaamaan viimeisiä pennosiamme Hobittilan ihmeelliseen matkamuistomyymälään. Ja kaiken lisäksi jouduttiin Hamiltoniin, minne vaan vie kaikki tiet ja missä ollaan pyöritty luvattoman paljon ottaen huomioon sen ettei meillä ole koskaan ollut tarkoitustakaan mennä sinne.

Matka tuntui kestävän ikuisuuden, vaihdettiin Hamiltonissa bussia ja sitten vihdoin joskus yhdeksän jälkeen oltiin takaisin Rotoruassa. Eipä siinä oikein muuta tehty kuin mussutettiin vähän iltapalaa ja kaaduttiin sänkyyn.. Vain jotta voitaisiin seuraavana päivänä herätä ja.. lähteä Hamiltonin kautta kohti Aucklandin pohjoispuolella sijaitsevaa Whangareita. Hamilton!! Aarght!

And you see the things they never see

Tervehdys Rotoruasta tyypit! Päälle kuukauden kierreltyämme pitkin ja poikin tie toi takaisin tänne, koska viimeksi vaan feilattiin kaikki mahdollinen Rotorua-aktiviteetti. Niinpä uusi yritys! Lähdimme lauantaina joskus yhden ja kahden välillä (bussi oli aika roimasti myöhässä) National Park Villagesta kohti Hamiltonia, josta matka jatkui tänne Rotoruaan. Viimeiset kaksi vuorokautta ollaan vähän väliä valitettu kipua jaloissa ja pyllyissä, joka yleensä iskee pahiten pitkän paikallaan olon jälkeen. Taisi se Tongarirolle möyriminen tehdä tehtävänsä. Ehkä jomotus loppuu viimeistään Losissa.

Rotoruaan saavuimme vasta myöhään lauantai-iltana, joten ei siinä mitään kummoisempia tehty. Pizzaa oli pakko saada joten sitä myös läksimme hakemaan heitettyämme kamat ensin hostellille. Niin ansaittua pizzaa ei ole kyllä koskaan ennen tullut syötyä, muistelee vain sitä kävelyä joka Tongarirolla heitettiin... Meidän hostelli on muuten hitusen hämmentävä, koska täällä ei tunnu olevan ketään muita kuin me lukuun ottamatta alakerran baarissa hilluvia ukkoja. Huoneesta kuitenkin löytyy vedenkeitin ja kahvia, joten ei tässä mitään valittamista ole. Mitä nyt vähän kuuma on ja jos pitää ikkunaa liian myöhään auki kaikki itikat lappaa sisään kuin mihinkin yleiseen vessaan.

Sitä olisi ehkä toivonut voivansa nukkua pitkään sunnuntaiaamuna, mutta ei kun minibussi tuli hakemaan meitä siinä yhdeksän jälkeen retkelle Wai-O-Tapu Thermal Wonderlandiin niin... ei sit nukuttu. Vaan herättiin taas kerran tuskasen aikaseen. Mutta tosiaan, noustiin sitten minibussin kyytiin joka sitten vei meidät... I-Sitelle. Sellaisen 400 metrin päähän. Vain, jotta saatettiin vaihtaa toiseen (identtiseen) minibussiin. Mutta tää lähti nyt sitten ihan Wai-O-Tapuun!

Ensimmäiseksi pysähdyttiin jollain jäätävän kokoisella mutakuopalla, jonka luona kuski antoi meidän kirmailla sellaisen parikymmentä minuuttia. Kyseessä oli Uuden-Seelannin suurin mutakuoppa, mätä kananmuna haisi ja tuli mieleen Maa aikojen alussa.

Pysähdys numero kaksi oli Lady Knox Geyserilla, joka purkaantuu kerran päivässä siinä 10:15 tienoilla. Paikalla oltiin hieman ennen h-hetkeä ja odotellessa kirottiin nimeämättömästä maasta lähtöisin olevia turisteja, jotka olivat lätkäisseet itsensä niin, että photobombasivat taas jokaista kuvaa jotka räpsivät. Silleen randomisti kun odoteltiin posahdusta joku dude hyppelehti sinne eristetylle alueelle lätisemään kaikkea jännää. Kuten että joskus jotkut dudet oli siellä pyykkiä pestessään onnistuneet saippuaveden voimin saamaan geyserin posahtamaan. Siitä taas keksittiin et uuh, näin me saadaan koko homma poksahtelemaan miten halutaan ja houkutellaan siinä sivussa lauma turisteja pällistelemään kyseistä tapahtumaa. No, saippuavesi teki jälleen tehtävänsä ja näky oli melkoinen veden suihkutessa parinkymmenen metrin korkeuteen sekä huulet pyöreinä möllöttävien turistien päälle.

Viimeisenä meidät viskattiin varsinaiselle kävelyreitille, jonka tarpomiseen annettiin sellaiset pari tuntia. Reitin alkupuoliskolla oli vulkaanisia kraatereita ja mutakuoppia, jotka tosin oli lähinnä pikku sikolättejä sen rinnalla mikä oltiin ensimmäisenä nähty, mutta siistiä silti! Näiden jälkeen näkyviin tuli ensimmäinen kuumavesiallas Artist's Palette. Nimen alkuperää ei ole vaikea arvailla, sillä tuossa yhdessä lätäkössä oli ainakin kolmea eri väriä. Nuo värit ovat ihan luonnollisia ja lähtöisin eri alkuaineista. Matka jatkui siltaa pitkin, joka vei tuon ihmeellisen sateenkaarilammikon toiselle puolelle. Tuntui kuin olisi iskeytynyt keskelle jotain Tim Burtonin leffaa. Tulipa taas mieleen miten ennen Uutta-Seelantia sitä kuvitteli vulkaanisten alueiden olevan kivistä autiomaata, mutta vielä mitä. Siinä tuo vaan kasvatti puuta ja puskaa minkä ehti.

Reitti vei meidät välillä myös puskaan ja saatiin tarpoa myös portaita, ihan vain että meidän koivet saivat muistaa kaiken läpikäymänsä ja huutaa kuorossa hoosiannaa. Jokaista vulkaanista kohdetta en tässä nyt ala listaamaan, mutta yksi upeimmista kohteista oli ehdottomasti The Champagne Pool joka on isoin lätäkkö koko alueella ja posettaa varmaan joka esitteessä jonka Wai-O-Tapusta voi löytää. Halkaisijaltaan tuo on 65 metriä ja syvyys kepeät 62 metriä ja pintalämpötila 72 celsiusta. Myös viimeisenä nähty Devil's Bath kraaterin vesi hämmensi meitä sellaisella limetinvihreällä sävyllään. Tuon sävy vaihtelee vihreästä keltaiseen riippuen siihen heijastuvasta valosta ja pilvisyydestä (näin huonolla englannilla esitevihosta kääntäen ehe).

Wai-O-Tapulta posotettiin takaisin Rotoruaan. Mitään ihmeellisempiä suunnitelmia ei loppupäiväksi ollut, joten palloiltiin vain ympäriinsä ja hämmästeltiin, miten vähäinen käsitys kaupungista oli edellisen kerran perusteella jäänyt ihan kuin ei oltaisi täällä koskaan ennen oltukaan. Tosin viimeksi taidettiin olla niin Hobittila-huuruissa, että voiko meitä syyttää varsinkin kun oltiin koko maassa oltu vain muutama päivä. Aikamme kierreltyä alkoi lahnattaa sen verran pahasti, että raahauduttiin hostelliin juomaan kahvia ja spämmäämään taas kerran Instagram ja Facebook kaatumispisteeseen.

Semmosia! Huomenna on taasen välipäivä, joten toivotaan ettei kaikki raha mene taas kerran johonkin täysin randomiin. Vähän pitäisi kartoittaa mitäs hittoa seuraavaksi, mutta ennen kaikkia nautitaaan siitä että saadaan kerrankin nukkua... sängyissa vieläpä!

Ei huolta huomisesta, vain päivä kerrallaan!

Helloo dudet ja dudettet! Täten voimme kaikkien iloksi (tai pettymykseksi...) todeta, että häthätää kasaan kyhäisty suunnitelma B:mme pääsi alkuun oikein mallikkaasti. Aamulla tosiaan heräsimme Aucklandissa, tungimme viimeisetkin tavaramme laukkuihin (mistään ei jouduttu vielä luopumaan, mikä on voitto sinänsä) ja nautimme vielä pienen aamiaisen, ennen kuin luovutimme huoneemme City Garden Lodgessa. Siitä alkoi sitten abouttiarallaa 2,6 kilsan taivallus kohti pysäkkiä, jolta bussimme Rotoruaan lähtisi. Eihän siinä sinänsä mitään koska kävelty me ollaan jos jotain, mutta kun mukana olivat vielä matkalaukut, lentolaukut, kassit ja käsilaukut niin siinä teki lopulta itse kunkin kätösen kuolemaa. Mut hyvin me vedettiin.

"We pull so good!"

Matkan varrella piti tietysti pysähtyä nauttimaan sumppia. Cappucinot olivat taas kerran vertaansa vailla ja asiakaspalvelun taso vei sydämet mennessään, muttei tästä varmaan enää pitäisi edes hämmästyä. Kahvin jälkeen vedettiin vielä viimeiset rykäisyt kunnes löydettiin bussipysäkille. Ei sillä, vähän piti juosta edestakaisin ihan vaan koska sitä tavaraläjää oli niin verrattoman hauskaa roudata edestakaisin.

Löysimme oikean nakupellebussin (eli NakedBus, true story.) ja valtasimme paikkamme. Niin paljon kuin Aucklandin kaupunkimaisema viehättääkin, odotimme kuin oravat pähkinöitä, että pääsisimme maaseudulle kaikkien kivojen maisemien keskelle. Ja voi pojat ja tytöt, ne oli kyllä jotain mielettömän siistiä. Hyvä ettei siinä friikatessamme alettu pomppia toistemme päällä. Henki salpautui eikä oikein osattu sanoa muuta kuin "Joo-o" tai "Mä en kestä, yhyhyy!". Hauskaa oli myös, että ympärillä jengi näpläsi tietokoneita ja veteli hirsiä samalla kun meidän elämät surkastui ja turisteiltiin kuvien napsimisen muodossa, mikä oli jokseenkin haasteellista kun kuski veteli tuhatta ja sataa pitkin kukkuloita ja vuoria. Kakkoseksi jäi kaikki muut autot ja vaikka matka kestikin pituuteensa nähden kauan, ei se ollut kuskin ajotaidoista (tai nopeudesta) kiinni.

Rotorua hämmensi meitä pikkuisuudellaan aikalailla Aucklandin hulinan ja massiivisuuden jälkeen, mutta omalla söpöllä tavallaan sekin sulatti sydämet. Uusi majapaikkamme löytyi helposti ja pienen akkujen latailun (teknisten vempaiden tällä kertaa) jälkeen lähdettiin etsimään sapuskaa. Ensimmäisenä vastaan tulivat kaikenmaailman Mäkkärit ja Burger Kingit, joista päätettiin suosiolla pysyä kaukana.

"Mitähän me tänään syötäisiin?"

"Rotoruokaa! Höhö!" 

 

Aikamme tarvottua päädyimme Cobb & Co nimiseen mestaan, joka on ymmärryksemme mukaan Uuden-Seelannin vanhimpia ravintolaketjuja. Kannattaa testata jos tänne päin maailmaa eksytte, koska mussuttamamme burgerit olivat tooooooosi makoisia ja ähkykin saatiin kaupanpäälisiksi. Meistä piti huolta sellaiset kolme tarjoilijaa ja vähän väliä oltiin tarkistamassa, että meillä oli kaikki hyvin. Ranskalaisiakin oltaisiin saatu lisää jos oltaisiin mielitty, mutta hyvä kun saatiin alunperinkin lautasella olleet pakotettua alas niin jätettiin santsikierros väliin. Syötyämme mietimme laskupolitiikkaa hetken ja oltiin jännän äärellä, kunnes hoksattiin joidenkin paikallisten dudejen menevän maksamaan laskunsa tiskille sen sijaan, että se oli pyydetty pöytään. Tämä on ilmeisesti yleisempikin tapa Uuden-Seelannin ravintoloissa, että pidetään mielessä vastaisuuden varalle.

Syötyämme kävimme Countdownissa ostamassa pikkupurtavaa sun muita tykötarpeita hotellille. Tässäkin pieni tippi tulevalle Uuden-Seelannin valloittajalle, että ruokaostoksen kannattaa keskittää tähän ketjuun. Kauppoja löytyy joka puolelta maata, hinnat on edulliset ja osa noista on auki peräti ympäri vuorokauden.

Heitettiin pieni iltarinksa Lake Rotoruan kautta ennen kuin palattiin hostelliimme. Joka puolella kohosi vuoria ja kukkuloita, taivas oli niin huisin värinen ettei tosikaan ja kaikki oli vaan niin mielettömän nättiä, ettei itku ollut kaukana. Rantsussa bongattiin myös musta joutsen pulikoimassa, enkä sitten tiedä hämmensikö se enemmän meitä vai me sitä.

Vaikka meneillään on jo neljäs päivä täällä maapallontoisella puolella, niin jollain tavalla tämä päivä tuntuu aloittaneen seikkailumme kunnolla. Auckland on takana, tie avautuu edessäpäin ja nähtävää on paljon! Suunnitelmia kehitellään koko ajan, muttei tässä mitään stressiä. Vain päivä kerrallaan!

Mitä muuta sanottavaa Rotoruasta näillä näppäimillä? Täällä haisee joka paikassa kananmunalta.