Muuta jännää ei sitten tapahtunutkaan. Posoteltiin Bullsin kautta National Park Villageen, todettiin kylä aavekaupungiksi ja sitten lahnattiin loppuilta. Se siitä, sitten kiinnostavampiin seikkoihin!
“One does not simply walk into Mordor. It's black gates are guarded by more than just orcs. There is evil there that does not sleep, and the Great Eye is ever watchful. It is barren wasteland, riddled with fire and ash and dust, the very air you breathe is a poisonous fume. Not with ten thousand men could you do this. It is folly.”
Tänään aamulla herättiin joskus kuuden aikaan ja aloitettiin päivämme kuten nyt parhaaksi katsoimme; joimme aamusumpit ja mutustimme paketillisen rice crackersejä avokadon kera. Sitten vedimme tennarit (kyllä) jalkaan ja liityttiin muiden dudejen seuraan odottamaan bussia, joka veisi meidät Mordoriin. Tässä kohtaa pakko todeta että ei, one does not simply walk into Mordor. Se joku ottaa bussin.
Okei hetki tosissaan. Kyseessä oli siis Tongariro Alpine Crossing, joka on Tongariro National Parkin halki kulkeva 19,4 kilsaa pitkä kävelyreitti. Se piti sisällään tulivuoret Tongariron ja Ngauruhoen, joiden yli sitten kaikki hyvin varustautuneet dudet sitten kiipeilivät.. Ja pari nörttituristia, jotka suuntasivat kyseiselle reitille vain koska saman kävelyreitin nimi voisi yhtähyvin olla Mordor Crossing tai jotain vastaavaa. Tuo Ngauruhoe kun on siis Sormusten Herrasta tuttu Tuomiovuori ja sen ympäristö tietysti Mordoria.
 |
| "Jos mä putoon kalliolt ni hyppääks sä peräs? :3" "E." |
Varsinaisesti Tuomiovuorelle emme ehtineet kiipeämään, vaikka se mahdollisuus periaatteessa olikin. Valmiiksi maksettujen kuljetuksien takia aika oli kuitenkin rajattu ja Mount Doomilla pyörähtäminen olisi ollut 2,5 tunnin lenkki.. Ja meidän aikatauluun se ei sopinut. Harmi sinänsä.. Toisaalta onni, koska emme olisi ikinä selvinneet toiselle puolelle Tongariroa jos olisimme saaneet aivopierun ja kiivenneet ensin Mount Doomille. Ehkä seuraavalla kerralla!
Setä bussikuskisetä antoi viimeisen ohjeistuksen eräjorma-dudeille ja typerille nörttituristeille ennen kuin päästi meidät kirmaamaan Mordoriin. Sanoi että jos nyt on epävarma siitä mihin on ryhtymässä niin nyt on hyvä hetki jättäytyä pois eikä kukaan tuomitse. Ja varoitteli mm. Putoilevista kivistä sun muusta mukavasta, mutta kukaan ei perääntynyt joten viimein miesparan oli vain päästettävä meidät vapauteen.
Ensimmäiset pari, kolme kilsaa kului mukavasti tasaisella maalla ja meininki oli oikein leppoisa! Hämmensi lähinnä se miten jengi raahasi kyseiselle reitille myös jotain kymmenen vuotiaita ipanoita. Oli paikala myös joku neljän jäbän nörttijoukko, jotka tuntui aina istuvan jossain.. Mutta jännästi ne silti oli aina samassa paikassa meidän kanssa. Jossain vaiheessa niitä oli enää kaksi jäljellä, mutta kyllä loppujen lopuksi ne kaikki taisi löytää tiensä perille Mordorin toiselle laidalle. Aika sekalaista sakkia reitillä oli kuitenkin!
Ja sitten oli viimeiset vessamahdollisuudet, minkä jälkeen alkoi ensimmäinen nousu.. Jonka huipulla kauniisti ajateltiin että onkohan tässä jo korkein kohta. No saappaat, ei ollut. Ei todellakaan. Ensimmäinen nousu piti sisällään paljon portaita ja kyltin, joka käski jengiä kääntymään ympäri jos ei tajua mitä on tekemässä. Ei käännytty. Tietenkään. Ei Frodo ja Samkaan kääntynyt!
Tätä ensimmäistä nousua seurasi sitten sellainen pitempi tasainen pätkä, joka oli käytännössä vain Sormusten Herrasta tuttua Mordorin laajaa.. voiko sitä nyt sanoa autiomaaksi. Pari kiveä siellä täällä, mutta käytännössä hiekkaa. Ja sitten kun katsottiin taakse niin huomattiin että jäätävät pilvimassat seuraa meitä ja ne laskeutuu sen ensimmäisen nousun yli sinne missä me nyt saapasteltiin.. Ja jos kenttää olisi ollut puhelimissa, olisitte saanut päivityksen “Anni Jokela on nyt pilvessä paikassa Mordor käyttäjän Mira Tähkänen kanssa”, mutta koska nettiä ei ollut mailla eikä halmeilla.. ette saaneet. Onneksi asia korjaantui nyt, eikös? Hah!
Juu ei ollut korkein kohta se ensimmäinen nousu, ei todellakaan. Seuraava nousu alkoi sitten tämän laajan aukean jälkeen ja noustiin sellaiselle.. harjun tapaiselle alueelle, joka yhdisti näitä Tongariro-vuorta ja Tuomiovuorta. Tuomiovuori alkoi siis jo hiljalleen jäädä taakse, koska emme sille lähteneet suikkailemaan. Tällä “harjulla” (huono termi) me vähän mussutettiin jotain patukoita ja otettiin pari posea, koska.. no pakkohan sitä oli! Hauskaa on että tästäkin noususta me ajateltiin että aletaan varmaan olla korkeim--.. No ei oltu. Ei todellakaan. Tässä kohtaa oltiin 1650 metrin korkeudessa ja ylöspäin kapuamista oli edessä vielä semmoiset parisataa metriä. Kilsoja talsittavana ehkä se.. 13?
Se seuraava ja viimeinen nousu olikin sitten melko jäätävää. Ensin vastassa oli ne kapeat vuoren rinnettä pitkin menevät tiet, joita näkee aina leffoissa, ja joissa oli sellaiset vaijerit mistä ottaa tukea kun liikkuu eteenpäin. Tätä ei kuitenkaan jatkunut kovin pitkään, vaan alettiin kapuamaan itse Tongariron huippua kohden.. Eli vastassa oli irtohiekkaa, isoja kivenjärkäleitä ja siis askel oli melkoisen hataraa. Sitä ei tarvinut enää pohtia syitä sille miksi tennarit ei ole hyvä valinta tämmöiselle reissulle, mutta minkäs teet. Vatipää mikä vatipää!
 |
| "Jos sä oot mun Frodo ja mä oon Sam.. I wont carry you." |
Päästiin kuitenkin lopulta huipulle muiden liukastelevien turistien kera. Ja voi niitä näkymiä! Sitä ei allekirjoittanut ainakaan tajunnut että oltiin kavuttu tosiaan kraaterin reunalle, ei ennen kuin sitä sitten seisoi siinä reunalla ja tuijotti alas syvänpunaiseen kuiluun. Tässä kohtaa oltiin siis 1886 metrissä ja seuraavaksi alkoi se pelottava laskeutuminen alaspäin. Kyllä vuorelle aina kiipeää, mutta se alas tuleminen! Ei herrajeesus.
Kuten ylös kavutessakin, nytkin vastassa oli vuoren täydeltä irtohiekkaa, kivenmurikoita ja no tietysti se kraateri toisella puolella ja jyrkänne toisella puolella. Ja edessä päin pari vulkaanista kuumalähdettä. Btw, kivi josta otti aina välillä tukea, oli ihan lämmin! Se oli aika venkaa. Ja niin, laskeutuminen oli aika saakelin jyrkkää joten alaspäin tultiin vauhdilla, puoliksi persmäkeä laskien ja osin ehkä myös surffaillen.. ja muita turisteja väistellen. Lähinnä kun ne tuli ylhäältä sua päin etkä sä niinkään niitä päin. True story.
Alas kuitenkin päästiin ja vielä ihan elävien kirjoissa, tosin kengät täynnä hiekkaa ja täysin väriä muuttaneina kaiken sen pöllyn takia. Oli muuten fiksua hankkia tuoreet tatuoinnit just ennen tämmöistä trippiä, mutta kaipa nuo tammenterhot siitä selvisivät. Eivät ainakaan vielä osoita mitään kuolemisen merkkejä.
Ne kuumat lähteet me sivuutettiin aika nopeasti, koska tuntui olevan tuli perseen alla sen tähden että bussi lähtisi neljältä ja kello oli jo jotain yksitoista.. eikä oltu vielä edes puolessa välissä! Matka jatkui taas vähän tasaisempaa reittiä.. Hetken. Kunnes taas lähdettiin nousemaan, joskin tällä kertaa ei minkään vuoren huipulle vaan katsomaan sellaista isoa järveä joka nyt vain oli iskenyt vetisen pyllynsä keskelle karua, vulkaanista vuorimaisemaa. Ei sellaista ihan joka päivä näe!
Järvikin siitä sitten ohitettiin, minkä jälkeen alkoi ihan jäätävä laskeutuminen sieltä vuorelta alas. Ensin heitettiin siksakkia vuoren rinteillä kohti seuraavaa vessamahdollisuutta.. Ja sen jälkeen siksakki vain jatkui ja jatkui. Btw, aina välillä tuli vastaan sellaisia mukavia kylttejä jotka varoittivat vulkaanisesti aktiivisesta alueesta. Niissä oli sellainen punainen valo ja vieressä luki että jos se palaa, ei saa jatkaa eteenpäin koska liian vaarallista. En tiedä sitten mitä sitä olisi voinut tehdä jos yksi näistä Uuden Seelannin aktiivisimmista tulivuorista olisi päättänyt posahtaa. Eikai siinä mitään?
Kun päästiin tarpeeksi alas, maasto muuttui ihan yhtäkkiä joksikin sademetsän tapaiseksi ja sinne me sitten pujahdettiin. Matkaa oli tässä vaiheessa jäljellä enää pari kilsaa, mutta se tie vain tuntui jatkuvan ja jatkuvan! Jalat alkoi sen viimeisen laskeutumisen aikana huutaa hoosiannaa, mutta päästiin hei kuitenkin perille! Ja mikä kaikista oudointa, oltiin tyyliin ensimmäiset meidän bussista ketkä pääsi ns. “maaliin”! Kelatkaa sitä! Yhteensä me siis käveltiin se 19,4 kilsaa, noustiin ja laskeuduttiin se 1886 metriä tulivuorta pitkin ja aikaa meni n. 7 tuntia. Aivan huisin siistiä!
Palkittiin itsemme tänään valmisaterioilla, koska mitään muuta ei tässä aavekaupungissa ole saatavilla. Huomenna tosin matkustamme takaisin Rotoruaan, jossa palkitsemme itsemme joko pizzalla tai jäätävillä hamppareilla. Jää nähtäväksi! Mutta niin tai näin, käveltiin tänään Mordorin halki! Ja voi kuulkaa siinä on jotain mitä kehtaa sanoa tehneensä!
