P.s. I ate your pizza

Tämä juttu alkaa kaukaa. Puhutaan valovuosista ja aikakausista... tai sitten vain kourallisesta kuukausia ja maasta, joka tuossa meren toisella puolen sijaitsee. Oli aika jolloin kaikki oli mennä pieleen. Ei ollut kulkuneuvoa, ei paikkaa nukkua ja vain pään täydeltä kysymysmerkkejä.
Kun sarkarimme (itsehän en tunnusta mitään) pysähtyivät tien kulmaan miettimään, mitä ihmettä nyt tehdään, ei vastausta ollutkaan niin vaikea löytää.

Ovi avautui pieneen ravintolaan jossain syrjäisellä kadulla, ei kovinkaan mieleenpainuva paikka noin muutenkaan. Mutta silloin se oli juuri sitä mitä tarvittiin, uunissa paahtuivat rapean pohjat ja juusto suli pehmeäksi peitoksi muiden täytteiden ylle. Jo ensimmäisellä puraisulla oli varmaa, että kaikki vielä järjestyisi parhain päin.

On paikka, jossa auringonlaskun kuoruttama taivas värjää järven iltaisin violetiksi. Siellä on myös ilmassa alituinen kananmunan katku, vulkaanista maaperää siitä kai käy syyttäminen. Pizza mahan lämmikkeenä eivät kuitenkaan epämääräiset hajut mieltä paina, vaan kelpaa katsella järvelle ja miettiä asioita. Kaikkein päälimmäisenä ehkä tunne, että tästä se alkaa samalla kun haukkaa uuden palan pizzaa.

Kerran nuo söivät pizzaa puun varjossa, kuumana päivänä samalla kun maailman toisella puolen juhlittiin toisen maan itsenäisyyttä. Voidaan sanoa, että nuo pizzat olivat sitä juhlistamaan, mutta näin meidän kesken... todellisuudessa vain teki tuhottomasti mieli hyvää pizzaa.

Joitakin viikkoja myöhemmin sankarimme saapuivat pieneen merenrantakaupunkiin, jossa hiekasta pistivät esiin limaiset ja siniset olennot ja jonka kallioilla merileijonat paistattelivat päivää. Täältä löytyi vastaus arvoitukseen iänikuiseen: onko olemassa pizza slicea, jolla saisi vatsasta täyteen? Sieltä se löytyi, meren ääreltä paikasta joka viisasti kysyi: why not cafe? Kahvihan kelpaa aina ja kun sen viereen saa vielä siivun maailman parasta pizzaa, puhutaan jo äärimmäisestä luksuksesta. Makuja löytyi monia, täytteitä ei oltu säästelty ja taustalla lauloivat dodokuorot. Voi jospa vielä joskus saisin maistaa tuota pizzaa... vaikken siis itsestäni tässä puhukaan.

Kului pitkä aika muunlaisten ruokien ja kokemusten äärellä, kunnes matkalaiset pysähtyivät uuden järven luo, jälleen kristallinkirkkaan ja sinisen kuin taivas yläpuolella. Nousi kuitenkin odottamaton kylmyys, eikä suojana ollut muuta kuin hapertunut teltta ja ohuet makuupussit. Puhuttiin kuitenkin vuoden viimeisestä päivästä, joten tuntui pizza ansailtulta. Olihan sinne kylmään telttaankin helpompi käpertyä, kun oli lämpöä vatsanpohjalla. Pizza jouduttiin haalimaan pakaste-altaan jäähileiden joukosta, lisäksi odoteltiin miljoonan ja kuudentoista nälkäisen retkeilijän joukossa ja ihmeteltiin paikallista uunia. Pitänee tuota kuitenkin ylistää, sillä siihen nähden mistä tuo oli lähtöisin, ei parempaa olisi toivoa voinut.

Pian koitti jo aika palata pohjoiseen. Ja kuin mieltään virkistääkseen, pysähdyttiin vielä muutaman tutun pizzan äärelle ohikulkiessa, kuin olisi vielä kerran lausuttu jäähyväiset. Viimeinen pala pizzaa meren rannalla ja luvattiin, että tullaan vielä joskus takaisin. Sekä siellä, missä kerran seikkailun alkua tunnusteltiin. Niin monia teitä kuljettuina, ristiin rastiin ja umpisolmuun, niin monta suuntaa mistä valita, mutta joskus tie vie takaisin tuttujen paikkojen. Tuttujen asioiden, tutun pizzan luo. Paikkaan, jossa nimi on kirjoitettu väärin kauppakuitteihin.

Niin monta kertaa pizza oli pelastus, kun vatsa huusi äärimmäistä nälkää. Matkalle mahtui monia täytteitä, ohuita ja paksuja pohjia, pieniä ja suuria paloja. Mutta koskaan eivät pysähtyneet huonon pizzan luo.

Tuon maan viimeinen pizza syötiin hetkeä ennen auringonlaskua, jälleen avoimen taivaan alla suurten rakennusten keskellä, mikä sinänsä oli harvinaista. Jokaisen palan kohdalla pysähdyttiin muistelemaan jotain, asioita jotka eivät unohdu. Ja vaikka pizza katosi lautaselta viimeiseen muruseen, pysyivät muistot paikallaan.

Kysymys tähän väliin. Jos ei voi sanoa käyneensä paikassa, jossa vierailee vain välilaskun ajan, niin missä ne yhdet pizzat sitten syötiin?

Matka jatkui meren yli, uusien pizzamahdollisuuksien luo. Löytyi kantapaikka, pizzan syöntiin sopiva. Paljon uusia makuja, ohuella pohjalla. Listan täydeltä yllätyksiä. Kerran kokeiltiin toistakin paikkaa, mutta sen pizzan pienuutta suorastaan järkytyttiin, vaikka maku olikin kohdallaan.

Kun matka alkaa painua iltaan, päättettiin kokeilla vielä yhtä uutta paikkaa. Hyytävässä ilmassa eteen tarvottiin, kunnes pizzan luo lopulta saavuttiin. Oli täytettä poikineen ja kokoakin kiitettävästi, eli kyllä tällä kertaa mahat täyteen saatiin.

Vaikka... kai sitä ensi viikolla täytyy nauttia vielä yhden kerran pizzaa. Ainakin.

Kiitos kaikille niille pizzoille jotka olette olleet osat There and back again -matkaa. Ilman teitä oltaisiin menty monta kertaa nälkäisinä nukkumaan ja maailma olisi säästynyt osapuilleen miljoonalta typerältä pizza -vitsiltä. Jokaista teistä muistellaan lämmöllä, vaikkei sitä aina teille kerrottu koska oli niin kiire kiskoa teidät napaan. Vielä kerran kiitos, ilman teidän panostanne tämä reissu olisi ollut täysin erilainen.

Ride! Ride to ruin and the world's ending!

Tällä hetkellä istumme Lake Tekapo Motels and Backpackers Holidayparkin pyykkituvassa. Kauniina näköalana on kyseinen Tekapo-järvi ja mikäli ilma tuosta kirkastuu yötä myöten, saamme nauttia Uuden Seelannin kirkkaimmasta tähtitaivaasta illalla vuoden vaihtuessa! Jostain kumman syystä säkkipillit soivat ja vähän pelottaa että scotit tulloo ja kidnappaa meidät. Jotkut dudet grillaa tuossa vieressä, mutta me lähdetään tänään vuodenvaihteen kunniaksi pizzalle!

Mordorin vuoret.. taas.

Kiitos kun valitsitte Mordor Airlainsin.

Mutta nyt matkataan ajassa taas hieman takaisin päin, koska viimeinen merkintämmehän käsitteli Milford Soundia. Sitä seuraavana päivänä me sitten matkustettiin koko päivä; ensin bussilla takaisin Queenstowniin, jonka kupeessa olevassa Franktonissa vaihdettiin bussia ja saalistettiin itsellemme päivän ensimmäiset kahvit. Ja hämmennyttiin siitä tosiasiasta että Franktonissa oli Cafe, jossa ei myyty kahvia. That was weird.

Mordor..

Franktonista jatkettiinkin sitten tuttujen maisemien myötä kohti Twizelia; nähtiin taas Mordorin mustat huiput ja sen vieressä virtaava Anduin. Sanottiin samalla näkemiin noille nähtävyyksille, muttei missään tapauksessa hyvästejä! Matka kului sitten oikein leppoisissa merkeissä ja saavuttiin Twizeliin joskus illan edellä.. hieman aikataulusta myöhässä, mutta kuitenkin.

"Mutta Thorin, sait sen kuulostamaan paljon suuremmalta..?" "Hiljaa."

Anduin.. taas.

Twizelin sängyistä maksettiin naurettavat parikyt dollarii per nassu ja sänkyjen lisäksi saatiin jääkaappi, mikä sekoitti meidän aivotoiminnan ja rynnättiin kauppaan ostamaan juqurttia ja kahvia ja maitoa! Wohoo! Seuraava aamu starttasikin kunnon pärinöillä! Twizelissa saatiin myös heittää pientä rinksaa jotta saataisiin heitettyä päivän spämmi instaan ja faboon teidän ihmisten iloksi ja riemuksi; netti kun toimi vaihtelevasti vähän spotista riippuen ja sitä spottia metsästeltiinkin pitkin kyläpahasta.

Anduin.. taas part 2

Anduin.. taas part 3

Seuraavana aamuna lähdettiin sitten aikaisella bussilla Aorakiin aka Mount Cook National Parkiin. Bussi vei meidät mukavasti Lake Pukakin ohi ja sehän siis on nyt juuri se järvi, mihin Smaug tippui Hobitti kolmosessa. Siellä jossain syvyyksissä se nyt uinuu ikuista untaan Lake Townin lahoavat rauniot viimeisenä leposijanaan. 

Mount Cook oli ihan jees. No okei oli se vähän enemmän kuin ihan jees. Jäätävän kokoiset lumihuippuiset vuoret siinä ympärillä veti ihan sanattomaksi ja voitteko kuvitella; jopa me pidettiin turpamme ummessa suurin osa ajasta! Vähän heitettiin jotain randomia hobittiläppää mutta muuten oltiin aika hiljaista sakkia. Heitettiin rinksaa puiston kävelyreitellä. Ensin kavuttiin jonnekin Kea Pointille, josta oli tarkoitus nähdä itse Mount Cook (joka siis on maan korkein vuori), mutta sumun takia saatiin vain käyttää mielikuvitusta.

Whatever you do, don't leave the path!

Kea Pointin jälkeen käveltiin vielä vuorten välissä olevan järven toiselle puolelle ja samalla saatiin väistellä kymmeniä aasialaisturisteja jotka viipottivat jokseenkin eksyneen näköisinä pitkin pusikkoja. Noh.. Annetaan kuvien puhua puolestaan, koska ei tätä oikein osaa sanoiksi pukea.

World of tourists will fall.. or the tourists..

Palatessamme takaisin paikkaan mistä lähdettiin, alettiin siinä sitten pohtia että mikähän vuori se Sormusten Herran ekassa osassa oleva Caradhras nyt voisi olla. Vaihtoehdot on aika liki Mount Cook ja pohjoissaarella oleva Mount Ruapehu. Päätettiin sitten googlata tämä asia ja voi juma! OHO. Siinä se Caradhras oli ihan liki ja mikä hauskinta, kuva minkä googlasin oli otettu aika liki samalta spotilta missä juuri sillä hetkellä seistiin. Aika oho-momentti taas juu.

Tein Azogit.

Näkeeks kukaa muu Urukkei marssimas täs?

Ehdittiin vielä hörpsiä kahvit ja sitten lähdettiin posottamaan takaisin Twizelia kohti.. Ainoa vaan että yksi pieni aasialaisturisti jäi jälkeen ja jouduttiin sitten palaamaan sitä noutamaan. Hauskaa meillä kyllä oli, ei siinä mitään!

Päästyämme takaisin Twizeliin, ei päivä suinkaan ollut vielä ohi! Ehei! Meillä oli nimittäin puoli kasin aikaan alkamassa sellainen kiertoajelu kuin Lord of The Rings Twilight Tour! Siinä sitten panikoitiin hetki että mistäs meidät oikein haetaan muttei ehditty asiaa sen suuremmin ratkomaan kun Willun puhelin jo soi.. Ja meidän opas soitti meille kysyäkseen missä me punkataan ja onko jotain mitä me ei syödä. Siinä sitten selitettiin asiamme niin hyvin kuin osattiin.. ja tunnin päästä kyseinen dude tuli meidät kotiovelta noutamaan.

Tourilla oli myös kaksi muuta dudea, jotka olivat naimisissa oleva pariskunta jonka miesosapuoli suvereenisti ilmoitti että jos vaimo ei olisi hurahtanut LotRiin, eivät he olisi enää naimisissa. Siinä samalla kun esittäydyttiin, päästiin jo samantien hämmentämään opasta ja näitä kahta muuta dudea kertomalla että ollaan nähty Hobitin vika osa jo.. muutaman kerran. Ja kun vähän selitettiin omia taustojamme niin opas nimesi meidät melko diehard-faneiksi. Jännä.

Tourin ensimmäinen pysähdyspaikka sijaitsi tien reunassa pienen joen vieressä. Siinä kyseisellä paikalla Gandalf ja Pippin ylittivät joen ratsastaessaan Rohanista Minas Tirithiin.

Oho, kato Caradhras.

Tour jatkui ja huristeltiin Pelennorin kentille, joiden keskellä meni tie. Oikealla puolella nähtiin maisemia joita vasten Gandalf ja Pippin ratsastivat pelastamaan Osgiliathin ratsastajia Nazguleilta.. ja vasemmalla nähtiin kuinka sama poppoo Faramirin johdolla palaa Osgiliathiin lähinnä kuolemaan. True story.

Gandalf ja Pippin ratsastaa Gondoriin.

Toi minikukkula tos eessä on se "DEATH!"-kukkula.

Ajeltiin sitten jonkun kukkulan laelle ja se pikkiriikkinen kukkula oli se kyseinen harju, jonka takaa Rohanin ratsastajat saapuivat Pelennorin kentille huutamaan Deathia oikein olan takaa. Auto pysähtyi juuri samaiselle kohdalle missä Theoden piti eeppisen puheensa ennen taistoon (ja kuolemaan) lähtemistä.


Saatiin sitten juosta se rinne alas Rohanin lippuja heilutellen, mikä oli oikein hupaisaa. Miekat meiltä tosin otettiin tätä juoksua varten pois, yhyy. Opas epäili että tapettaisiin itsemme tai toisemme niillä.. Jännä.

"It's the white rider!"

Faramir ja ratsastajat kohti Osgiliathia ja kuolemaa.

Palattiin sitten sinne keskelle Pelennoria jolloin saatiin ilmaista viinitarjoilua kera juustojen, keksien, suklaakonvehtien, aurinkokuivattujen tomaattien, piirakoiden, kirsikkojen.. ja ties mitä! Ja mikä oli kanssa siistiä niin se että kaksi tourin idiotismista eniten kärsivää tapausta sai pukea ylleen Rohanin kuteita ja Witch Kingin kuteita. Oli siellä örkkejä ja Klonkkukin, mutta päädyttiin näihin. Ja miekkoja! Ainakin Theodenin, Eówynin, Aragornin ja Legolasin miekat ja Gimlin kirves.. ja Piikki tietysti! Niissä vetimeissä oli hyvä nauttia herkuista ja viinistä ja vähän taas hämmentää kanssaelijöitä.

Pahalta haisevat, tyhmät nörttituristit

Mordor, is it you?

Opas oli oikein ihana ja ymmärtäväinen tapaus.. ja oli esittänyt Hobitin vikassa osassa Lake Townin ruumista ja kertoi olleensa paras ruumis ehkä ikinä, koska nukahti kyseiseen settiin. Aika rennot kuvaukset siis, eh? Hän osasi myös kertoa paljon kaikkea pikkutietoa leffan kuvauksista ja samoin LotRista, mikä oli supersiistiä. Ja yritti se raukka meitäkin hillitä tappamasta toisiamme niillä miekoilla.. ja kiitteli niitä kahta muuta dudea touri päätteeksi siitä että olivat mukana koska muuten se olisi joutunut kiertämään vaan meidän kanssa. Our work here is done, I guess?

NO MAN CAN KILL ME.. au!

Täällä lepää Smaug ja Lake Townin rauniot.

Tourin päätteeksi sitten friikattiin, etsittiin Twizelin kadonnut nettispotti, spämmättiin ja käytiin nukkumaan.. Vain herätäksemme seuraavana aamuna, hylätäksemme kauniit petimme ja suunnataksemme bussipysäkille bussia odottelemaan. Jonkinlainen ukonilma siitä meni ohi, vaikka jäikin paljon pienemmäksi kuin mitä ensin ajateltiin. Satoi kuitenkin ihan kiitettävästi!

Hauskaa tässä päivässä on se että päädyttiin taas hengaamaan Mount Cookille puoleksitoista tunniksi. Tällä kertaa tosin ei kadotettu yhtään aasialaisturistia.

Scotit tulloo!

Nyt on siis nähty Hobittila, Edoras, Anduin, Mordorin vuoret, Carrock, Caradhras, Lake Town (tai sen jäämät), Pelennorin kentät ja Tuomiovuori! Tämä oli siis aika hyvä vuoden lopetus, eiköstä? Katsellaan mitä tuo vuosi 2015 sitten tuo tullessaan! Nyt me lähdetään kuivattelemaan meidän kalsareita, syömään pizzaa ja nukkumaan sateen kastelemaan telttaan.. Hyvää uutta vuotta vaan kaikille!