Sinä, minä ja pikku poro

Torstaina keskeytettiin multimaalisen lahnauksen ajanjakso lähtemällä aamulla jälleen kohti Long Beachia. Tällä kertaa oli meiksin, eli Willun, vuoro mennä nakutettavaksi. Ääääapua! No, aika oli varattu ja ennakkomaksu maksettu joten ei siinä auttanut kuin ottaa hirveä sarvista (höhö) ja astella sisään Outer Limitsiin jossa Jhon meitä jo odottelikin.

Okei, koska liki suurin osa lukijoista on varmaan jo tietoinen mitä siihen nahkaan sitten nakutettiin niin kerrotaan se nyt teillekin jotka ette ole tietoisia, kyseessä on siis valkoinen urospeura (joskin black&grey tekniikalla tehtynä). Palataan vielä merkinnän lopussa paremmin siihen, mistä se ajatus oikeastaan lähti.

Tosiaan paikan päällä suunniteltiin vielä tuo kuva ja koko, kun aikaa varatessa tuo keskustelu oli lähinnä suuntaa antava. Meiksillä oli varuiksi puhelimen tallennettu varmaan joku 20 kuvaa erilaisista sarvipäistä, mutta loppujen lopuksi yksikään niistä ei ollut yhtä kaunis kun se minkä Jhon oli meiksille jostain internetin syövereistä kaivanut. Hauskaa on, että kun tuota sarvipäätä ensimmäistä kertaa mielessäni pyöritellessäni se oli värillinen, kokokuva, katsoi suoraan eteenpäin ja lisäksi sisälsi tekstiä. Teksti tipahti pois jo ennen kuin aikaa oli edes varattu, ajanvaraushetkessä jäivät pois värit (jos olisin pidättäytynyt väreissä, istuisin siellä penkissä varmaan vieläkin) ja kun torstaina päätettiin lopullisesta kuvasta, päätyi siihen vain yläkroppa sivuprofiilina. Kaikista näistä muutoksista huolimatta, sain parempaa mitä uskalsin edes toivoa!

Siinä muuten ennen kuin tatuointia alettiin nakuttaa, Jhon sattui hoksaamaan huivin Miran kaulassa ja kysyi, onko kyseessä herra Grun huivi. No, Universalin fanisäläkaupastahan se silloin jokunen aika sitten hommattiin... Hauskaa on, että kyseessähän on siis ihan vain mustaharmaaraidallinen huivi, joten aika kova Itse ilkimys -fani saa olla, jotta sen menee tunnistamaan. Miran vastattua myöntävästi Jhon sitten rullasi housunlahkeensa ylös ja esitteli meille minion -tatskaa oikeassa sääressään. Kuulemma tatuointi oli minion -versio Jhonin vaimosta ja vastaavasti herran vaimolla on minion-Jhon jossain päin kroppaansa. Die hard faneja jos jotkus... Onneks me ei olla fanaattisia tai mitään.

No, sitten koitti se hetki elämästä kun karkuun ei enää päässyt ja oli aika aloittaa nakutus. Olin koko aamun ja edellisen yön ollut jännäkakka housussa muistellessani Miran maanantaisia kärsimyksiä sekä sitä, miten kovaa tuo pikkanen tammenterho kirpaisi silloin Wellingtonissa. No siis joo, kyllähän se tuntui ja välillä vihlaisi enemmänkin, mutta missään vaiheessa ei käyty lähelläkään sietämätöntä eivätkä kyynelkanavatkaan olleet koetuksella. Hyvin pystyin lähes koko viiden tunnin (ja risat) rutistuksen puhumaan, nauramaan ja miettimään kaikkea jännää. Mira näytti siltä kuin joulu olisi peruttu, koska en vääntelehtinyt missään eeppisissä tuskissa.

En nyt kuitenkaan sano, että tuokaan olisi mitenkään rentouttavaa ollut. En tiedä mikä siinä oli, mutta vasen jalka sätki melkein koko ajan kuin riivattu niin, että koko kroppa oli lähteä nytkimään sen tahdissa. Lisäksi se reippaan viiden tunnin samassa asennossa paikallaan olo (paria venyttelytaukoa lukuunottamatta) sai koko kropan puutumaan ja varsinkin jalat tuntuivat mössöltä kuin rutistus viimein oli ohi. Niska kiittää edelleen eilisestä.

Kuollut Willu.

Tällainen pieni random juttu tähän väliin, että yhdellä studion tietokoneista oli kaiken aikaa kuva meiksin porosta. Sitä ei siinä vaiheessa enää käytetty mitään koska Jhonin omat mallikuvat olivat työpisteen luona, joten joku (luultavasti Matt) keksi käydä lisäämässä tuolle tietokoneen ruudulla olevalle porolle aurinkolasit... Noille sitten naureskeltiin ja Jhon lupasi, että voi lisätä nekin sitten lopuksi, mutta jätettiin ne sitten kuitenkin tekemättä... Hauskaa on myös se, että meiksin varauslapussa lukee tatuoinnin kuvaus kohdassa “white stagg” ja me ollaan tuolle tupla-g:lle naureskeltu, että kuulostaa joltain paskalta räppäriltä ja että saan luultavasti poron aurinkolaseilla ja bling bling -koruilla. No, ne arskat ei loppujen lopuksi sitten niinkään kaukana mahdollisesta olleet...

Siinä kun Jhon meiksi nahkaa nakutteli kävi itse studion omistajaksin tuloillaan olevaa tatuointia ihmettelemässä koska “Jhon, why it's taking so long?” Meitä hämmensi, että kyseessä oli nainen koska valtaosa tatuointiartisteista tuntuu olevan miehiä, varsinkin johtoportaassa. Mut siistii hei!

Ei kuulemma sattunu. Yhtää.

Joskus puoli seitsemän aikoihin tatuointi oli vihdoin valmis. Jhon otti tuosta vielä jokusen kuvat instaan spämmättäväksi ja laittoin meiksin jalan sitten kirjaimellisesti pakettiin. Sain oikein pinkkiä sidenauhaa kun se sopi kuulemma niin kivasti yhteen mun sukan kanssa... Olin iloinen, jee!

Kun lopulta päästiin lähtemään käytiin vielä Long Beachin Panda Expressissä syömässä ennen kuin otettiin bussi alle ja painettiin takaisin Torranceen. Nyt me otetaan jokunen päivä rauhallisesti ja leputetaan jalkoja. Huomenna pitäisi jostain saada läjä märssyä, että ne on valmiina sunnuntaina kun katsellaan Oscareita.

Koska en vielä tuosta porosta ole päässyt tarpeeksi paasaamaan, kerrotaanpa tähän loppuun vielä stoori tatuoinnin takaa, varokee pikkusta spoileria Smaugin extendedistä. Kolmisen kuukautta sitten katselin tuota versiota ensimmäistä kertaa kotisohvallani ja pidennetyssä Mirkwoodissa hortoilu -kohtauksessa, kun company ylittää lumottua lampea näkyy lyhyen hetken ajan valkoinen urospeura, joka katsoo suoraan Thoriniin ja Bilboon, pelkäämättä ja enemmänkin haastaen. Thorin yrittääkin sitten tuota peuraa ampua, muttei osu kohteeseen. Uskomuksen mukaan valkoisen peuran/hirven ampuminen tuo huono onnea, mutta Biltsan tuosta sanoessa Thortsa vain toteaa ettei moiseen usko.

Poro, peura, Stag, Stagg, yksisarvinen, Bambin isä.. mitä näit nyt on.

Jo tuossa vaiheessa kohtaus jäi jotenkin häiritsevästi kaivelemaan mieltä ja tatuointi-idea alkoi kypsyä ajatuksesta. Reissuun lähtöön oli tuossa vaiheessa enää ehkä kaksi viikkoa, joten tavallaan löysin itseni noista Thorinin sanoista. En usko onneen, se ei saanut meiksiä lähtemään elämäni parhaimmalle matkalle vaan se, että tein itse jotain asian hyväksi. I don't believe in luck, we make our own luck.

Tien päällä tuon valkoisen peuran merkitys on vain kasvanut. Muistaakseni unkarilaisessa mytologiassa se yhdistetään seikkailun ja onnen etsimiseen. En muista tarkkaan tarinaa joka on tuon uskomuksen lähteenä, mutta merkitys on tärkein. Valkoinen peura meiksin kintussa muistuttaa tästä reissusta ja siitä, mitä olen tien päällä saanut kokea ja siitä, että samalla asenteella on mentävä myös jatkossa. Aikaa ei kuitenkaan ole loputtomasti, joten parempi mennä heti kun vain voi.

Lopputulos

Losiin tullessa mietin vielä, minkä päässäni muhivista tatuointi-ideoista toteuttaisin. Lopulta päätin, että tuon valkoisen peuran aika on ehdottomasti nyt, eikä sen ottaminen myöhemmin jossain muualla välttämättä olisi tuntunut yhtä tärkeältä.

P.s. Yritin esittää viatonta enkä maininnut Jhonille aikaa varatessa mitään siitä, että ensimmäinen ajatus valkoisen peurasta oli lähtöisin Hobitista. No, torstaina studiolle mentäessä Jhon kuitenkin sanoi, että oli kuvia etsiskellessään löytänyt kuvia Hobitissa esiintyneessä valkoisesta peurasta, että oliko peura siitä lähtöisin? Gröhöm.... juu... onhan se.... Mitähän hakusanoja Jhon -setä olikaan käyttänyt poroja metsästäessään?

Sinä, minä ja pikku Pummi!

Toissapäivänä ei tapahtunut mitään. Tietysti allekirjoittanut täytti vuosia ja sitä juhlistettiin lahnaamalla kotona katsomassa telkkarista tulevaa Marvel-maratonia, joka piti sisällään Avengersin, Thorin ja Captain American. Ja kaikki vissiin kolme kertaa. Eli sainpahan hei synttärilahjaksi viitisen minuuttia Richard Armitagea, not bad!
Käytiin me myös syömässä hampparit In-n-Out Burgerissa ja ne oli aika hjuvat! Ja jengiä oli sikana liikkeellä.

Eilen sitten olikin jännittävämpi ja reilusti tuskaisempi päivä. Herättiin joskus yhdeksän aikoihin, heitettiin vaatteet niskaan ja rynnättiin Starbucksiin hakemaan ruokaa ja kahvia. Jouduttiin tosiaan vaan hakemaan ne sieltä, koska mesta oli täynnä jengiä eikä mahduttu istumaan mihinkään. Jäätiin sitten syömään puiston penkille nom-nom-juusto-hedelmä-crackers-sekoituksiamme. Ja Willua hermostutti mun puolesta niin paljon että se viskoi kahvinsa pitkin puistoa.. twice.

Viimeinen ehtoollinen

Aikamme sapuskaa mutusteltuamme, lähdettiin sitten bussilla kohti Long Beachia. No nyt muistatte ehkä aikaisemmista merkinnöistä että käytiin "randomisti" pari kertaa Long Beachilla aikaa tappamassa.. No ei kyse ollut ihan randomeista kerroista vaan visitoitiin Kari Barba's Outer Limitsissä varaamassa aikaa tatuoinn(e)ille.

Silloin ekalla kerralla kun käytiin, käytiin vain hölisemässä Matt-nimisen duden kanssa siitä että haluttaisiin tatuoinnit ja saatiin selailla Outer Limitsin artistien kirjasia ja valita mieleisemme artisti. Päädyttiin sitten molemmat portrait-tatuointeihin erikoistuneeseen Jhoniin, jolle sitten varattiin keskusteluaika seuraavaksi päiväksi. Jhonin kanssa puhuttiinkin sitten siitä että haluaisin tatuoinnin oikeaan jalkapöytääni, mihin herra rohkaisevasti totesi että se on "the most painfull spot in a human body". Nyökkäilin siinä vaan että joojoo ei mitää, kyl mä kestän. Ja tämän jälkeen alettiinkin metsästää oikeaa kuvaa, minkä haluaisin. Lopulta päädyttiin sitten varaamaan aika parin viikon päähän, minkä jälkeen lähtiin Willun kanssa himaa kohden.

Ainiin! Hauskaa on se että Matt meni kirjoittamaan mun varauspaperiin Gollumin sijaan "Gobum" ja nyt ollaan naurettu GoBumia koko kaks viikkoa. Mene pummi? Okei thanks. Ja sitten eilen toisessa paperissa luki Golem... Matt.. vähän yritystä hei!

Gobum!

Eilen sitten tosiaan tassuteltiin Outer Limitsiin, puhuttiin vielä hetkonen Klonkusta Jhonin kanssa ja pistettiin kuva vielä kerran uusiksi. Alunperin jalkaan oli tarkoitus tulla koko Klonkku, mutta päädyttiin sitten vaan naamaan jotta pystyttäisiin keskittymään yksityiskohtiin paremmin. Kyllä Jhon ehdotti sitäkin että vaihdettaisiin paikkaa, mutta pitäydyin tässä most painfull spotissani.

Kun mallikuva saatiin iskettyä nahkaani.. Jhon lähti syömään ja jäätiin kuin knallit kalliolle hetkeksi. Ei siinä mitään, Jhon palasi hyvin nopeasti ja alkoi pistämään kaikkea kuntoon. Samalla joku toinen mestan artisti tuli siihen hehkuttamaan kuinka Gollum on siisti ja jouduttiin sitten selittämään yhteisvoimin Jhonille että onko Gollum hyvä vai paha hahmo ja mitä sormus tekee. Tämä toinen artisti sitten huomautti siitäkin kuinka mun on kuulemma vaan pakko laittaa toiseen jalkaan joskus joko kala tai sormus. Njaa jää nähtäväksi sitten.

Half way there!

Ah niin! Siinä pölistessämme, Jhon myös kertoi kuinka oli vahingossa sattunut Hollywoodiin samana päivänä kun siellä oli Battlen ensi-iltakarkelot ja jäänyt sinne sitten randomisti seisoskelemaan ja ihmettelemään mitä tapahtuu. Ja päätynyt sitten kaikkien näyttelijöiden kanssa yhteiskuviin ja ties mitä. Näinkö kohtalo taas iskee meitä munille? Melkein oltiin kateellisia. Siis melkein. Ei yhtään siis. Jos, niin korkeintaan ihan pikkasen. Ja se raukka ei tunnistanut sieltä kuin Orlando Bloomin...

.. ja sitten se valkoinen muste...

Lopulta sitten alkoi nakutus. Ja hämmennyin ensin melkoisesti, koska se ei tuntunut oikeasti missään! Ehdin jonkun aikaa miettiä paria asiaa; kusettiko Jhon minua sille painfull spotillaan?  Iskikö joku puudutusainetta koipeeni ilman että tajusin? Miksi mun pikkuvarvasta kutittaa ihan sairaasti?
Ensimmäiset 2-3 tuntia menikin aika mukavasti hieman aika-ajoin nipistellen. Mutta sitten taas se katala viimeinen tunti iski ja tajusin että Jhon ei kusettanut, kukaan ei iskenyt puudutsainetta koipeeni ja kyllä, pikkuvarvasta kutittaa koska jalka on tosiaan täynnä hermoja. Willulla oli tosin hauskaa. Mulla ei siinä kohtaa enää niinkään.

Photobottom! hehe

Kyllä, jalkapöytään tatuoinnin ottaminen sattuu ihan saatanasti. Tatuointia alettiin tekemään jalkaterästä eli tuosta varpaiden juuresta, jossa ei tuntunut miltään. Mutta mitä ylemmäs sitä sitten noustiin, sitä enemmän jalka oli vain nahkaa, luuta ja niitä hermoja.. Ja sitä tuskaisammaksi homma muuttui. Ehdollistuin myös siihen että eniten suriseva neula aiheuttaa myös eniten kipua, joten aina kun se pärähti päälle niin valmistauduin jo siihen että kooohta sattuuu! Ja sitten se saatanan "valkoinen muste", joka isketään aina viimeiseksi. Vihaan sitä, koska se sattuu niin pirusti.. Mutta ah kun se tuo nätin lisän tatuointiin. En vaihtaisi sitä.

Lopulta neljän tunnin taiston jälkeen, Jhon ilmoitti vain että "done!" ja hymyili sitten pirullisesti kun meiksi siinä kokosi itseään pöydällä. Eipä siinä, oikein oikein kaunis Klonkku koivessa lohdutti kyllä! On se vaan niin nätti. Matt tuli sitten katsomaan lopputulosta ja totesi että on kyllä makee, mutta että hän ei ottaisi noin isoa tatuointia jalkapöytään. Ehkä pienen, mutta ei niin isoa. Ja Jhon oli samaa mieltä. Olihan se aika.. kiva kuulla kahdelta isolta mieheltä näin jälkikäteen että ne ei suostuisi samaan. Ei se nyt niiiiin paljon sattunut, miehet hyvät!! Hah!

Valmis dude koivessani. Gobum, Golem, Klonkku, Pummi.. rakkaalla lapsella monta nimeä.

Jhon sitten otti vielä pari kuvaa Klonkusta minkä jälkeen ohjeisti vielä perushoito-ohjeet.. Kertoen myös ettei saisi nyt kävellä iiihan kamalan paljoa, koska on aika liikkuvaisessa paikassa nyt sitten. Pitänee siis maata tässä nyt vaan vuodepotilaana pari päivää ennen kuin torstaina on sitten pakko nostaa perse ylös penkistä. Mut hei! Aivan törkeen siistiä! No regrets! On se vaan komea mies koivessa.

Vähän tähän loppuun taustaa; Klonkku nyt edustaa nimenomaan LotRia ja sitä miten se on vaikuttanut mun elämään. Opettanut kaikkea, osoittanut suunnan elämässä.. ohjannut elokuva-alalle ja no, oikeaan suuntaan. Alunperin tarkoitus oli laittaa sille sormus käteen ja pistää se sneekyilemään eteenpäin, mutta noh.. ideat muuttuu mutta perustarkoitus pysyy. Klonkku lisäksi kuuluu nimenomaan jalkaterään, koska se edustaa myös eteenpäin menemistä. Siinä teille syvällisyyttä! Hah! Nyt meen pitämään Luihua hyvänä, heippa!

Plant your trees, watch them grow

Noniin nyt kun idiotismista on hieman toivuttu (hah lol) niin voidaan taas palata pohtimaan että mitäs me ollaan tehty parina viime päivänä. Kuvia nyt ei valitettavasti taaskaan ole mitenkään järisyttäviä määriä, koska järkkäri oli unten mailla ja sain sen ladattua vasta eilen. Mutta joo! Edellinen merkintä taidettiinkin kirjoittaa Nelsonin hippikommuunin eteisessä, seinään kytkettyinä joten siitä jatkakaamme!

Tuossa samalla kun istuttiin ja kirjoiteltiin tuota edellistä merkintää, muistimme että mehän lähdetään aamulla jo niin varhain ettei respa ole auki. Hyvä että tajuttiin, koska muuten Willun ajokortti olisi jäänyt hengailemaan Nelsonin Paradiso-hostelliin toviksi jos toiseksikin. Osoitettiin kuitenkin jonkinlaisia älynlahjoja ja menin sitten respaan kysymään että kuis.. Ja kiva setä respasetä sitten sanoi että vaihtaa meidän bussiliput niin että bussi tulee noukkimaan meidät aamulla siitä Paradison pihasta. Tämä tarkoitti sitä että saatiin nukkua hieman pidempään ja ajokorttikin pääsi palautumaan omistajalleen! Jee!

Illalla oli jossain jotkut bileet, joihin 3-4 meidän kämppistä lähti rälläämään.. mutta aamulla noista vain yksi oli kotiutunut. Ties mihin ne muut sitten olivat jääneet. Me kuitenkin noustiin reippaina, pukeuduttiin hippikuteisiin ja paineltiin syömään ilmaiset safkat ja etenkin juomaan ne ilmaiset kahvit. Tämän jälkeen saapasteltiin sinne Paradison pihalle komeasti puoli tuntia ajoissa, johtuen siitä että ollaan stressipyllyjä ja setä respasetä oli illalla sanonut että meidän on parasta olla siellä silloin kun bussi tulee koska jos ei olla niin bussi ei pysähdy vaan jatkaa matkaansa. Ilman meitä. Iiks!

Selvittiin kuitenkin bussiin, jonka kyydissä sitten huristeltiin taas Blenheimin kautta kohti Pictonia. Kaikkien niiden Kingstonien ja Franz Josefin pikkukylien jälkeen Picton vaikutti melkeinpä suurelta kaupungilta, toisin kuin mitä se oli silloin edellisellä visiitillä ollut. Ja taas sitä kiertävät vuoret vaikuttivat nyt pikkunyppylöiltä Mount Cookin ja Southern Alpsien jälkeen.

Tämä löyty Pictonin terminaalista ja Willu sekos.

Pictonissa meillä oli aikaa sellainen 2,5 tuntia ja koska meidän LotR-tour varaus ei ollut mennyt läpi niin juostiin sitten samantien paikalliseen i-siteen itkemään että mitä me tehdääään.. Ja kiva täti saittitäti sitten ystävällisesti soitteli pariin paikkaan ja hommasi meille sellaisen kokopäivä-tourin keskiviikolle. Maksoi vaan 15 dollaria enemmän kuin se meidän puolenpäivän tour mitä yritettiin itse hommailla, joten uu! Ja päästään teelle Rivendelliin, kelatkaapa sitä!

Tämän jälkeen kirmattiin sitten ulos sieltä i-sitesta ja tajuttiin ettei meillä ole yöpaikkaa enää keskiviikon jälkeen ja bussi Tongariroon lähtisi aamusta.. Mutta tämäkin hoitui sitten kun päästiin Wellingtonin päädyn hostelliin.

Nää on kuulemma läskipalloja :3

Laivamatka meni oikein mukavasti, vaikka huutavia kakruja tuntui olevan joka nurkalla. Syötiin Fish&Chipsit ja hengailtiin.. Ja kun rantauduttiin Wellingtonin satamaan, oltiin sitten kauniisti väärässä paikassa nimittäin autokannella. Sieltä me sitten kirmattiin hissin avuin takaisin ylös odottelemaan että meidät turvenuijatkin vapautettaisiin Wellingtonin ihmeelliseen maailmaan. Kivasti meni 2 dollaria maksava bussikin suoraan melkein hostellin pihaan, joten ei tarvinut tällä kertaa vedellä painavia laukkuja perässä pitkin maita ja mantuja!

Ei, tämä ei ole meidän hostelli vaan hieno rakennus.

Hostellilla saatiin tosiaan yksi lisäyö kun kauniisti pyydettiin, minkä jälkeen vallattiin yksi kahden hengen huone käyttöömme ja räjäytettiin kamamme. Mitään jännää emme eilen enää duunailleet, muuta kuin kävimme kaupassa ruokaa ostamassa. (Btw. Lake Townin theme soi päässä varmaan viidettä päivää). Sitten lahnattiin ja harrastettiin hieman käsitöitä, iskemällä uusia pätsejä meidän turistilaukkuihin! Ja sitten mentiinkin tutimaan joskus yöllä.. vain jotta aamulla voitaisiin herätä siihen että joku dude tekee remonttia meidän käytävässä. Yhyy!

... say what?

Tiedättekö muuten miten kaksi typerää nörttituristia saa harrastamaan liikuntaa? Iskemällä kuusikerroksisen hostellin rappuihin LotR ja Hobitti-julisteita. Tuli vähän juoksenneltua tänään, mutta koska kamera ei ollut mukana niin ette saa niistä todisteita. En juokse toista kertaa, kaikella rakkaudella. Sitäpaitsi Thorin on alemmissa kerroksissa.

Ne läks mukaan! Muahhaahaha!

Mussutettiin tuttuun tapaan aamiaista, käytiin keittämässä kahvit alakerran keittiössä ja sitten lähdettiin hillumaan kaupungille. Oli meillä suuri päämääräkin, mutta eksyimme polulta yhteen levykauppaan josta käteen jäi Hobitin vikan osan soundtrackit ja koska en suostunut estämään Willua vaan päinvastoin rohkaisin sitä.. Se osti myös Sherlockin kakkoskauden soundtrackin. I'm not here to save you, darling, I'm here to destroy you..

Tywinin naama!

Levyostosten jälkeen kirmattiin sitten kohti 162 Cuba streetiä, jossa tuntui olevan vaikka ja mitä. Ainakin joka kerta kun tänään olen googlaillut jonkun mestan olinpaikkaa, se antoi osoitteeksi 162 Cuba streetiin. No anyway sinne kiiruhdettiin kuin Smaugin tuli pyllyn alla.. Vain jotta voitaisiin jäädä tutisemaan siihen ulkopuolelle hetkeksi, koska meni yksi Rhosgobelin pupu pöksyyn! Jännä miten tämmöiset jännät mestat aina jännittää ihan sikana!

Lopulta sitten uskaltauduttiin sisään. Ja puoli tuntia myöhemmin meidät heitettiin ulos sieltä. Kädet elmukelmuihin käärittyinä ja typerät virneet naamalla.. Ja hyvin hämmentyneinä siitä mitä juuri oli tapahtunut.

Plant your trees, watch them grow.

Okei vähän tarkemmin! Mentiin siis sellaiseen mestaan kuin ALC Speakeasy Tattoo, jossa viiksidude nimeltä Graigy Lee otti meidät viiksineen vastaan ja tosiaan, puoli tuntia myöhemmin meillä molemmilla oli tammenterhot ihoa koristamassa. Kymmenen minuuttia meni per tatuointi, mikä on ihan käsittämätöntä! Mä siinä suunnittelin ottavani Willusta kuvan kun se kärsii, mutta rehellisyyden nimissä en ehtinyt kun se oli jo ohi! Vikkelä viiksidude.

Tikkarit ehdittiin jo syödä yhyy.

Ulos lentäessämme meillä oli mukana myös pienet paperipussit, jossa oli perus ohjeet, pari tarraa, esitelehtinen ja tikkari! Vähän kuin pienenä kun käytiin hammaslääkärissä ja sai tikkarin jos oli reipas. Oltiin kai sitten aika reippaita tapauksia, vai kuis?

Ensitöiksemme riennettiin tietysti paikalliseen apteekkiin, jonka jälkeen lagattiin yhdellä puiston penkillä hetki ja oltiin hysteerisiä. Ainiin! Tässähän on vielä yksi stoori kerrottavana tästä kyseisestä tatuointimestasta! Muistatte varmaan silloin kun käytiin Hobittilassa? No tämä viiksidude tykkäili silloin aika urakalla meidän Hobittila-kuvista minkä takia nyt tietysti tiemme vei juuri hänen luokseen. Ovela viiksidude. No mutta tästä voi päätellä että joko viiksidude on hyvin ovela tapaus ja aisti mahdolliset asiakkaat instan läpi tai sitten kyseessä on joku LotR-fani. Niin tai näin, ajateltiin sitten että jos kyseessä on LotR-fani.. ja meidän huonolla enkunääntämisellä se kuulisi “acorn” sanan vahingossa väärin ja iskisi meidän nahkoihin Aragornin naamat. Ja kelatkaa kun homma tosiaan oli ohi 10 minuutissa niin ei siinä olisi ehtinyt juuta eikä jaata sanomaan, olisi vain kohta huomannut että sun kämmenselkää tai rannetta koristaa Aragornin naama! Ja siis pelkkä naama. Olisi ollut.. noh, aika venkaa. Ei sillä etteikö Arska olisi kova jäbä mutta sen naama kämmenselässä? Oh..

Päätön Willu ja sen julisteet.

Aikamme friikkailtuamme, päätettiin sitten lähteä jostain metsästämään kahvia ja sellaisen jälkeen taas lähdettiin vain pyörimään kaupoissa. Ja otan täyden vastuun siitä että Willulta meni rahaa kaikkeen Doctor Who-sälään kuten kahteen julisteeseen. Käytiin parissa nörttikaupassa, jossa noita myytiin ja se yritti epätoivoisesti taistella vastaan mutta tuloksetta, koska sen korvanjuuressa sähisi pikkuruinen ääni.. “Do it.. you know you want it.. just do it.. do iiit...” Ja niin se osti pari julistetta. Tosin ostin mäkin Tywin Lannister-pinssin! Haha! Pelkkä naama. Tietysti.

Nyt lagaillaan meidän hostellihuoneessa ja kirjotellaan merkintää. Kohta lähdetään varmaan vielä kaupassa käymään ja sitten seuraa perinteinen paranoidi-yö uusien tatuointien kanssa. Huomenna tiedossa ehkä jotain jännää ja jos ei niin keskiviikkona viimeistään.. See ya! Muistakaa jättää kommentia chattiin tai merkintään, niitä on kiva lukea!