Sinä, minä ja pikku Pummi!

Toissapäivänä ei tapahtunut mitään. Tietysti allekirjoittanut täytti vuosia ja sitä juhlistettiin lahnaamalla kotona katsomassa telkkarista tulevaa Marvel-maratonia, joka piti sisällään Avengersin, Thorin ja Captain American. Ja kaikki vissiin kolme kertaa. Eli sainpahan hei synttärilahjaksi viitisen minuuttia Richard Armitagea, not bad!
Käytiin me myös syömässä hampparit In-n-Out Burgerissa ja ne oli aika hjuvat! Ja jengiä oli sikana liikkeellä.

Eilen sitten olikin jännittävämpi ja reilusti tuskaisempi päivä. Herättiin joskus yhdeksän aikoihin, heitettiin vaatteet niskaan ja rynnättiin Starbucksiin hakemaan ruokaa ja kahvia. Jouduttiin tosiaan vaan hakemaan ne sieltä, koska mesta oli täynnä jengiä eikä mahduttu istumaan mihinkään. Jäätiin sitten syömään puiston penkille nom-nom-juusto-hedelmä-crackers-sekoituksiamme. Ja Willua hermostutti mun puolesta niin paljon että se viskoi kahvinsa pitkin puistoa.. twice.

Viimeinen ehtoollinen

Aikamme sapuskaa mutusteltuamme, lähdettiin sitten bussilla kohti Long Beachia. No nyt muistatte ehkä aikaisemmista merkinnöistä että käytiin "randomisti" pari kertaa Long Beachilla aikaa tappamassa.. No ei kyse ollut ihan randomeista kerroista vaan visitoitiin Kari Barba's Outer Limitsissä varaamassa aikaa tatuoinn(e)ille.

Silloin ekalla kerralla kun käytiin, käytiin vain hölisemässä Matt-nimisen duden kanssa siitä että haluttaisiin tatuoinnit ja saatiin selailla Outer Limitsin artistien kirjasia ja valita mieleisemme artisti. Päädyttiin sitten molemmat portrait-tatuointeihin erikoistuneeseen Jhoniin, jolle sitten varattiin keskusteluaika seuraavaksi päiväksi. Jhonin kanssa puhuttiinkin sitten siitä että haluaisin tatuoinnin oikeaan jalkapöytääni, mihin herra rohkaisevasti totesi että se on "the most painfull spot in a human body". Nyökkäilin siinä vaan että joojoo ei mitää, kyl mä kestän. Ja tämän jälkeen alettiinkin metsästää oikeaa kuvaa, minkä haluaisin. Lopulta päädyttiin sitten varaamaan aika parin viikon päähän, minkä jälkeen lähtiin Willun kanssa himaa kohden.

Ainiin! Hauskaa on se että Matt meni kirjoittamaan mun varauspaperiin Gollumin sijaan "Gobum" ja nyt ollaan naurettu GoBumia koko kaks viikkoa. Mene pummi? Okei thanks. Ja sitten eilen toisessa paperissa luki Golem... Matt.. vähän yritystä hei!

Gobum!

Eilen sitten tosiaan tassuteltiin Outer Limitsiin, puhuttiin vielä hetkonen Klonkusta Jhonin kanssa ja pistettiin kuva vielä kerran uusiksi. Alunperin jalkaan oli tarkoitus tulla koko Klonkku, mutta päädyttiin sitten vaan naamaan jotta pystyttäisiin keskittymään yksityiskohtiin paremmin. Kyllä Jhon ehdotti sitäkin että vaihdettaisiin paikkaa, mutta pitäydyin tässä most painfull spotissani.

Kun mallikuva saatiin iskettyä nahkaani.. Jhon lähti syömään ja jäätiin kuin knallit kalliolle hetkeksi. Ei siinä mitään, Jhon palasi hyvin nopeasti ja alkoi pistämään kaikkea kuntoon. Samalla joku toinen mestan artisti tuli siihen hehkuttamaan kuinka Gollum on siisti ja jouduttiin sitten selittämään yhteisvoimin Jhonille että onko Gollum hyvä vai paha hahmo ja mitä sormus tekee. Tämä toinen artisti sitten huomautti siitäkin kuinka mun on kuulemma vaan pakko laittaa toiseen jalkaan joskus joko kala tai sormus. Njaa jää nähtäväksi sitten.

Half way there!

Ah niin! Siinä pölistessämme, Jhon myös kertoi kuinka oli vahingossa sattunut Hollywoodiin samana päivänä kun siellä oli Battlen ensi-iltakarkelot ja jäänyt sinne sitten randomisti seisoskelemaan ja ihmettelemään mitä tapahtuu. Ja päätynyt sitten kaikkien näyttelijöiden kanssa yhteiskuviin ja ties mitä. Näinkö kohtalo taas iskee meitä munille? Melkein oltiin kateellisia. Siis melkein. Ei yhtään siis. Jos, niin korkeintaan ihan pikkasen. Ja se raukka ei tunnistanut sieltä kuin Orlando Bloomin...

.. ja sitten se valkoinen muste...

Lopulta sitten alkoi nakutus. Ja hämmennyin ensin melkoisesti, koska se ei tuntunut oikeasti missään! Ehdin jonkun aikaa miettiä paria asiaa; kusettiko Jhon minua sille painfull spotillaan?  Iskikö joku puudutusainetta koipeeni ilman että tajusin? Miksi mun pikkuvarvasta kutittaa ihan sairaasti?
Ensimmäiset 2-3 tuntia menikin aika mukavasti hieman aika-ajoin nipistellen. Mutta sitten taas se katala viimeinen tunti iski ja tajusin että Jhon ei kusettanut, kukaan ei iskenyt puudutsainetta koipeeni ja kyllä, pikkuvarvasta kutittaa koska jalka on tosiaan täynnä hermoja. Willulla oli tosin hauskaa. Mulla ei siinä kohtaa enää niinkään.

Photobottom! hehe

Kyllä, jalkapöytään tatuoinnin ottaminen sattuu ihan saatanasti. Tatuointia alettiin tekemään jalkaterästä eli tuosta varpaiden juuresta, jossa ei tuntunut miltään. Mutta mitä ylemmäs sitä sitten noustiin, sitä enemmän jalka oli vain nahkaa, luuta ja niitä hermoja.. Ja sitä tuskaisammaksi homma muuttui. Ehdollistuin myös siihen että eniten suriseva neula aiheuttaa myös eniten kipua, joten aina kun se pärähti päälle niin valmistauduin jo siihen että kooohta sattuuu! Ja sitten se saatanan "valkoinen muste", joka isketään aina viimeiseksi. Vihaan sitä, koska se sattuu niin pirusti.. Mutta ah kun se tuo nätin lisän tatuointiin. En vaihtaisi sitä.

Lopulta neljän tunnin taiston jälkeen, Jhon ilmoitti vain että "done!" ja hymyili sitten pirullisesti kun meiksi siinä kokosi itseään pöydällä. Eipä siinä, oikein oikein kaunis Klonkku koivessa lohdutti kyllä! On se vaan niin nätti. Matt tuli sitten katsomaan lopputulosta ja totesi että on kyllä makee, mutta että hän ei ottaisi noin isoa tatuointia jalkapöytään. Ehkä pienen, mutta ei niin isoa. Ja Jhon oli samaa mieltä. Olihan se aika.. kiva kuulla kahdelta isolta mieheltä näin jälkikäteen että ne ei suostuisi samaan. Ei se nyt niiiiin paljon sattunut, miehet hyvät!! Hah!

Valmis dude koivessani. Gobum, Golem, Klonkku, Pummi.. rakkaalla lapsella monta nimeä.

Jhon sitten otti vielä pari kuvaa Klonkusta minkä jälkeen ohjeisti vielä perushoito-ohjeet.. Kertoen myös ettei saisi nyt kävellä iiihan kamalan paljoa, koska on aika liikkuvaisessa paikassa nyt sitten. Pitänee siis maata tässä nyt vaan vuodepotilaana pari päivää ennen kuin torstaina on sitten pakko nostaa perse ylös penkistä. Mut hei! Aivan törkeen siistiä! No regrets! On se vaan komea mies koivessa.

Vähän tähän loppuun taustaa; Klonkku nyt edustaa nimenomaan LotRia ja sitä miten se on vaikuttanut mun elämään. Opettanut kaikkea, osoittanut suunnan elämässä.. ohjannut elokuva-alalle ja no, oikeaan suuntaan. Alunperin tarkoitus oli laittaa sille sormus käteen ja pistää se sneekyilemään eteenpäin, mutta noh.. ideat muuttuu mutta perustarkoitus pysyy. Klonkku lisäksi kuuluu nimenomaan jalkaterään, koska se edustaa myös eteenpäin menemistä. Siinä teille syvällisyyttä! Hah! Nyt meen pitämään Luihua hyvänä, heippa!

Fist sized cookie has the only right

Tänään oli taas sellainen kiva päivä joka starttasi herätyksellä kello kuusi aamulla. Koska kaikki kuteet oli edelleen märkiä, ei auttanut kuin sulloa nihkeät ja kuolemanhajuiset housut, paidat ja huivit matkalaukkuihin ja aloittaa tarpominen kohti Franz Josefin suurta ja monipuolista keskustaa. Luojan tähden ei sentään satanut sinä aikana kun tuonne se vajaa pari kilsaa tarvottiin. Miralla oli tuossa rykäisyssä tosin omat haastensa koska no... tuon kengät vihelsivät pelin poikki, heittivät lusikan nurkkaan tai ihan näin kiertelemättä lahosivat käsiin. Pohja putosi kuin sielu korvasta Hobitin jälkeen ja niiden kenkien taru oli sitten siinä. Jätettiin ne sitten haisemaan mökkiimme ja sääliksi käy sitä dudea joka ne sieltä siivosi... No, onneksi Mira veti matkan kaunihisti villasukat töppösissä.

Hetki taas dorkailtiin siinä huikean päätien varrella ja onneksi tajuttiin ajoissa, että dorkaillaan väärällä puolella tietä. Oikeasti Franz Josef on tuppukylä jos mikä, asukkaita joku 300 ja me silti juuri ja juuri löydettiin siihen oikeaan bussiin. Mut päästiin matkaan ja noin ettei siinä mitään.

Voisi näistä Uuden-Seelannin bussireiteistä sanoa sen verran, että tietyillä reiteillä ne todella vie kaaaaauan koska pitää kiertää kaikenmaailman luonnonpuistoja ja vuoria, joiden poikki pääsee vain sieltä täältä ja silloinkin tiet mutkittelee kuin humalaisen kävely. Linnuntietä matka Franz Josefista Wanakaan ei ole kovinkaan pitkä, mutta meillä tuohon hurahti kevyesti melkein kuusi ja puoli tuntia. Matkaan kumminkin mahtui parit pysähdykset mm. lohifarmilla ja jossain random kylässä jossain korvessa jossa puhelimetkin veti väliaikaisesti pelin poikki. Mutta mitäpä tuosta, matka kului oikein sutjakkaasti koska friikattiin taas (eli noin miljoonannen kerran) kaikkien niiden maisemien keskellä. Porhallettiin siinä kivasti läpi Fangornin ja Sumuvuorten ja vuoroon oli meininki kuin Jurassic Parkista ja vuoroon taas oli kunnon Rohan -vibat päällä ja päässä toi vaan tytydydyydydydyydydydym.

Ainiin! Palataan tuolta vehreästä luonnosta hetkeksi takaisin Chrischurchiin. Silloin vikana iltana kuin istuskeltiin yleisissä tiloissa laataamassa hupeliamme niin joku pariskunta tuli samaan aikaan syömään naapuripöytään illallista. Ei me niitä sen enempää huomioitu, ennen kuin nuo sanoivat muistavansa meidät parin viikon takaa Aucklandin bussipysäkiltä. Me ei oikein osattu olla muuten kuin että "Jee jee, hienoa, aijaa okei".... Meillä kun ei noiden turvista ole minkäänlaista muistikuvaa... Miks kaikki ainaa muistaa meidät, mutta me ei muisteta ketään?!

Ja joo takaisin välille Franz Josef - Wanaka... no ei kai siinä sen ihmeempiä. Wanakaan tsuikkailtiin kivasti kahden järven välistä ja kuski piti meidät perillä kaikista pikku nippelitiedoista joita osasi vain kertoa. Pysähdyttiinpä johonki näköalatasanteelle räpsimään kuviakin. Jos tuohon bussiin oli joku paikallinen eksynyt niin mahtoi sillä on mukavaa kun kotimatka venyi ja venyi siksi, että turistit saisivat reissusta mahdollisimman paljon irti.

Wanakassa ostettiin (Willu osti...) Miralle ensitöiksemme uudet popot. Kuulemma on hämmentävää kun on ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täysin kuivat kengät, sukat ja niiden myötä jalat! Pienet sille!

Hostellissa puolestaan räjäytettiin taas kaikki kamamme heti kun ovi oli perässämme sulkeutunut. Nyt vaatteita roikkuu mitä ihmeellisemmistä paikoista (tuskinpa ehtivät huomiseksi kuivua) ja koko loukko haisee samalta kuin hamsterin häkki. Siinä samalla kun haistiin pahalta levitettiin taasen spämmin ilosanomaa kaikkialle sosiaaliseen mediaan. Ei olla vieläkään pahoillamme. Eikä tulla olemaankaan, muahahahaaa!

Spämmättyämme kylliksi kirmattiin takaisin järvelle pulikoidaksemme tuolla hetken. Ei siinä mitään... vuoria joka suunnassa ja vesi kirkkaansinistä sillee. Päätettiin, että hankitaan Wanakasta vielä joskus kesämökki. Se on varma, ettäs tiedätte. Tosin se kesämökki taitaa olla yhtä kuin joku haiseva pahviloota jossain sillan alla, koska kaikki rahat menevät Wetaan tossa parin viikon päästä... Moi äidit, lisää leluja luvassa!

Ennen hostellille paluuta käytiin vielä ruokakaupassa... ei kun joo, käytiin tosiaan yhdessä toisessakin mestassa. Nimittäin leffateatterissa! Ostettiin liput yhteen jännään leffaan puoli yhdeksän näytökseen, kukaan siellä ruudun toisella puolella ei varmaan osaa aavistaakaan mistä on kyse...

Mutjoo ei me hostellilla enää ennen leffaa mitään kovinkaan tärkeää tehty joten hypätäänpäs suoraan itse elokuvaelämykseen. Kyseessä oli siis sellainen mesta kuin Cinema Paradiso, joka on useasti listattu yhdeksi niistä paikoista joissa Uuden-Seelannin matkaajan tulisi käydä. Vaikka allekirjoittanut olikin tuosta haaveillut ja lukenut jo useita kuukausia, repesi silti suunnaton riemu saliin astuessa. Tavallisten leffateatteripenkkien sijaan sali oli täytetty mukavilla, pehmoisilla ja symppiksillä sohvilla, jotka olivat kaikki erilaisia. Olipa paikalle sattunut yksi autokin. Vaikka päästiin saliin viimeisten joukossa, oli siinä ensimmäisen rivin keskellä yksi vapaa ja pehmoinen kahdenistuttava sohva kuin meitä varten aseteltuna. Siihen upotimme ruhomme, iskimme 3D-lasit nenille ja aloimme nauttia (ja kärsiä) elokuvaelämyksestä.

Hämmentäviä asioita tapahtui lisää, kun leffa pistettiin poikki kohdassa jossa Gandalf paasaa Thranduilille ja Bardille eikä Thranduilia kinosta (oho... spoiler maximus.... oho... nyt tiiätte mitä oltiin kattoos). Mutta syy tähän keskeytykseen oli keksitauko! Jengi valui ulos salista takaisin tiskille, jossa oli läjä nyrkinkokoisia vasta uunista tulleita keksejä odottamassa makeannälkäisiä asiakkaita. Pullitettiin niistä 3,5 dollaria kipale ja ryysättiin takaisin saliin. Hobitin keskeyttäminen oli sinällään järkytys, mutta hei! Nyrkinkokoinen uunituore sairaaaaannnn hyvä cookie. Se on ainut syy joka me hyväksytään Hobitin keskeyttämiselle. It has the only right!

Leffasta ryömittiin taas kerran suuren tuskan kourissa takaisin hostelille, thank god matkaa ei ollut kuin sellainen muutama sataa metriä. Huomenna iltapäivällä lähdetään kohti Queenstownia!

P.S. Täällä on ihan törkeänubermageekaunis tähtitaivas, mutta meillä ei ole mitään välineitä jolla voitaisiin kuvata sitä ja leuhkia sen kaiken muun spämmin päätteeksi. Yhyhyy.