Telling lies about things we used to do

Miten turkulainen ja kouvolalainen tapasivat? Kysymys saa sinut odottamaan jotain huonoa vitsiä, eikö? Tulee etäisesti mieleen jotain minkä luit vanhasta vuoden 1998 Pikku-Kallen parhaat-kirjasta? No tarinan alku ei ole ihan sitä mitä odotat, mutta luultavasti saa sinut tuntemaan myötähäpeää ja ehkä salaa samaistut meihin. Me nimittäin kohtasimme Demi.fi:n salaisilla kujilla, kymmenisen vuotta sitten. Tämä on tarina siitä miten juuri me päädyimme tälle uskomattomalle matkalle maailman ympäri.

Kuvittele 2000-luvun alku mielessäsi. Kotikoneenasi ei ole ohut läppäri vaan jäätävän kokoinen pöytäkone ja tökkivä nettiyhteys. Facebook, Instagram ja Skype ovat vielä tuntemattomia käsitteitä, mutta IRC-galleria ja MSN messenger tuntuvat tutummilta. Ja omalla kohdalla se Demi.fi, jossa käytiin hurjaa keskustelua jättiläiskarhusta ja koirista, jotka taistelevat sitä vastaan. Hopeanuoli. Se oli se ensimmäinen meitä yhdistävä asia, josta löytyisi turhankin paljon kerrottavaa mutta joka ei välttämättä kuulu tähän tarinaan. Hopeanuoli se kuitenkin sai meidät vaihtamaan meseosoitteita ja näin yhteiset vuodet lähtivät kulumaan.

Hopeanuoli oli kuitenkin vain intro sille, mikä teki hiljalleen tuloaan. Marraskuussa 2007 me pienet ihmiset suuntasimme ensimmäiselle yhteiselle matkallemme; Alice Cooperin keikka Helsingin jäähallilla. Kaikki oli niin kamalan jännittävää. Willu saapui ensin Turusta Kouvolaan ja jännitti Pasilassa tapahtuvaa junanvaihtoa. Minä muistan syöneeni hyvin kyseenalaisen kolmiovoileivän. Alice tappoi itsensä giljotiinissa ja hirttäytymällä ja ties mitä. Sanotaan että aika kultaa muistot mutta tässä kohtaa on sanottava että meidän muistimme ei ihan riitä seitsemän vuoden taa. Mutta yksi asia on silti varmaa; Alice oli se joka saatteli meidät rokin ja äärettömän idiotismin täyteiselle matkallemme!

Noh, sitten tuli arvatenkin kesä 2008 ja Alicen innoittamina lähdimme Tampereen Sauna Open Airiin katsomaan Scorpionsia ja Sebastian Bachia. Willu sinne lähti ensisijaisesti Scorpionsin perässä ja minä katsomaan Sebeä, koska Skid Row oli jo tuohon mennessä muodostunut ykkösjutuksi. Mutta tällä reissulla kävi sitten niin hassusti että Scorpion aivopesi minut ja Sebe Willun, joten kotiin lähdettiin aikamoisessa euforiassa. Kotiinlähdöstä mieleen.. Jätin Willun Tampereen yöhön odottelemaan aamu viideltä lähtevää junaa siinä missä itse lähdin köröttelemään kotia kohti. Kai sekin kertoo jotain meidän suhteesta..

Willu kuitenkin pääsi takaisin Turkuun, vaikka istuikin Tampereen Ale pubissa sinne aamuviiteen saakka, ja voimme sen kunniaksi hypätä hieman ajassa eteenpäin! Tähän mennessä oltiin onnistuttu aivopesemään itsemme myös Hanoi Rocksiin, joka ikäväksemme päätti pistää pillit pussiin huhtikuussa 2009. Tottakai sitä suunnattiin sanomaan heipat heille, mutta kuten joku fiksusti sanoi.. Yhden aikakauden loppu on toisen alku. Jos Hanoi Rocks ei olisi lopettanut, ei Michael Monroe olisi koskaan syntynyt. Sitä emme tosin tuolloin vielä tienneet, joten itkuhan siinä tuli kun Hanoille jäähyväisiä jätettiin.

Se huhtikuussa särkynyt sydän alkoi hiljalleen eheytyä ja aika tarkalleen vuosi myöhemmin ajateltiin sitten että lähdetäänpä katsomaan ”Michael Monroen soolokeikkaa” Tavastialle. Hyvin nopeasti sitä kuitenkin tajusi ettei kyse suinkaan ole mistään ”soolotuotannosta” vaan täysiverisestä rokkibändistä, jonka takia tultaisiin viettämään vielä monta unetonta yötä. Tuo huhtikuun keikka osui ja upposi, mutta kun mennään tästä keikasta taas vuosi eteenpäin, jotain.. tapahtui. Ja se jokin muutti kaiken.

Mutta! Ennen kuin todella pureudutaan Makkosiin ja siihen mitä ne äijät meni tekemään meidän elämille, seuraa ensimmäinen juttu joka oikeasti liittyy edes jotenkin tuloilla olevaan reissuun! Nimittäin minun ja Willun ensimmäinen.. ja toistaiseksi ainoa.. telttakokemus! Lähdettiin kesällä 2010 Porissa järjestettävään Sonisphereen koko viikonlopuksi ja tavoitteena oli nähdä Mötley Crüe eturivistä ja Alice Cooper.. oletettavasti takarivistä kiitos miljoonien Iron Maiden-fanien. No asiathan ei aina mene niin kuin elokuvissa ja saatiin tuta ensimmäinen trooppinen myrskymme kun jäätävä trombi iski Sonisphereen ja tuhosi lavan, jolla Mötleyn oli tarkoitus esiintyä parin tunnin päästä. Vaikka trombi vei lavan mennessään, ei vienyt teltaamme! Joten kun sitten todistettiin Alice sieltä takarivistä ja kömmittiin takaisin teltoille.. Siellä se seisoi urheana kaikkien niiden laonneiden telttojen keskellä! Hieno vessapaperista väännetty ”The Willu Camp”-kyltti tosin oli poissa..

Noniin nyt jatketaan tästä ”Makkoset took over our lives”-jutusta. Käytiin siis kahdella keikalla vuoden 2010 puolella, mutta sitten tuli kevät 2011. Maaliskuu, jos tarkkoja ollaan. Täytyy selventää sen verran että Makkoset heittävät aina Tavastialla kaksi keikkaa samana päivänä; iltapäivän alaikäisten keikan ja illan K18-keikan. No tällä kertaa me ensinäkin tajuttiin että voidaan käydä molemmilla keikoilla sen sijaan että mentäisiin vain illan keikalle, joten mehän mentiin. Mutta sitten Japani kohtasi ydinvoimala-tragedian ja Makkoset päättivät heittää vielä hyväntekeväisyyskeikankin sunnuntaina. Ja siinä ulkona istuskellessamme ja jonotellessamme, bändin kitaristi Steve Conte kävelee meidän luo ja nauraen toteaa meidät hulluiksi. Tämä pieni asia järisytti meidän maailmaa niin kovin että.. ei missattu yhtään Makkosten keikkaa enää kuluvalta vuodelta ja Steve se sai jatkossa tuta meidän hulluuden, mutta eihän siitä voi syyttää ketään muuta kuin miestä itseään! Mitäs oli varomaton ja totesi kaksi hullua hulluiksi. 

 

2011 muodostuikin sitten kaiken hulluutemme ylittäväksi rundivuodeksi, koska kiersimme Makkosten perässä ensin kaikilla festareilla ja sitten kaikilla syksyn klubikeikoilla.. Ja vuosi huipentui Uuden vuoden keikkoihin Nosturiin. Ja nyt koska kaikkia kiinnostaa ihan valtavasti kuulla jotain esimerkkejä hulluutemme mitoista, valaisen teitä hieman! No ensinäkin käytiin 11 festareilla tuon kesän aikana ja Makkosten lisäksi nähtiin mm. Pelle Miljoonaa, Scorpionsia, Waspia ja Twisted Sisteriä. Aika hieno kesä siis! Kaikista hurjin ajojahtimme tuona kesänä oli ajaa yhden yön aikana Kotkan Meripäiviltä Oulun Qstockiin. Ei mikään helppo reissu, mutta oli se sen arvoista! Todellakin! Nähtiin Makkosten lisäksi Twisted Sisterin ehkä hienoin keikka ikinä.

Ja muuten! Tämän kesän aikana nukuttiin myös monta yötä auton takakontissa, mikä on sekin esimakua siitä miten tullaan reissaamaan sitten Uudessa Seelannissa. Onhan meillä se teltta tietysti mukana, mutta tähänki on varauduttu! 

Festarikesän jälkeen tuli sitten syksy ja yllättäen Makkosten keikat, joiden yhteydessä käytiin myös Street Team-tapaamisessa (oltiin aiemmin syksyllä jaettu itsetehtyjä postereita ympäri Turkua ja se taisi olla sitten tapaamisen arvoista, hah). Tuossa tapaamisessa Steve sitten jälleen osoitti varomattomuuttaan ja nauraen sanoi pari hassua sanaa; ”Long time no see!”. Eipä siinä oikein vastaankaan voinut sanoa, mutta jännästi nuo neljä sanaa jäivät kaikumaan kiivaasti tyhjentyviin pääkoppiimme..

Vuosi vaihtui sitten tosiaan tuplakeikoilla Nosturissa, jossa toivotimme maailmanlopun vuoden tervetulleeksi Makkosten tahdissa. Oli aika hieno vuosi.

Seuraava vuosi pyöräytettiinkin sitten käyntiin lauantaina 14.1. Willu oli tullut Tampereelle ihan vain hengailemaan ja katsomaan leffoja ja taidettiinpa käydä äänestämässäkin jossain vaaleissa.. Ja ottamassa tatuoinnit kuvastamaan idiotismimme määrää ja etenkin osoittamaan rakkautta erästä kitaristia kohtaan. Ja sitä aikakautta, joka nyt oli käynnissä. Ensin se oli vain vitsi, mutta vitsit meidän keskuutessa tapaavat muuttua enemmän tai vähemmän todeksi, kuten tulette pian huomaamaan. Joka tapauksessa tuosta päivästä lähtien vasempia ranteitamme on koristanut kaunis teksti, ”Long time no see”.

Seuraava yhteisen elämämme etappi olikin saman vuoden kesällä, jolloin yksi suuri unelma.. ja pitkäaikainen yritys.. kävi vihdoin ja viimein toteen! Jo vuonna 2009 olimme käyneet Sauna Open Airissa yrittämässä, mutta se jäi yritykseksi. 2010-vuoden Sonispheressä trooppinen myrsky vei mahdollisuutemme.. Ja nyt vihdoin Mötley Crüe tuli takaisin Suomeen antamaan meille kolmannen mahdollisuuden! Ja hei vihdoin ja viimein me saatiin todistaa herroja livenä ja vieläpä liikkuvasta eturivistä! Kuten sanottua, se oli yksi toteenkäynyt unelma.

Nyt fiksuimmat ovat ehkä huomanneetkin että hiljalleen lähestytään joulua 2012, joka taas.. tavallaan päätti yhden aikakauden ja aloitti toisen. Marraskuussa 2012 tapahtui kaksi matkamme kannalta merkittävää tapahtumaa; Ensin Finnkino esitti Sormusten Herrat maratonina yhden yön aikana ja sitten 27.11.-yönä seurasimme livenä Hobitin ensimmäisen osan premiereä suoraan Wellingtonista.

Tuo LotR-viikonloppu on mainitsemisen arvoinen koska.. No hei nähdä nyt vielä kerran Sormusten Herrat valkokankaalta! Se oli niin sairaan upeaa ettei mitään rajaa. Kaikki ne äänet ja tunnelma ja yhteen kokoontuneet fanit, jotka nauravat ja itkevät samoille asioille.. Hurraavat kun Gandalf lyö Denethoria naamaan.. Ja koska me ollaan hulluja, tämän yön jälkeen me vielä painettiin Turkuun Makkosten keikalle. Eikä edes väsyttänyt.. Ainakaan kovin paljoa..

Premieren seuraaminen sitten herätti päähän pienen pienen kysymyksen. Jos joku muukin niin miksei mekin? Premieressä oli pari jotain onnellista ruotsalaista, jotka saivat liput teatteriin. Täällä Suomessa me melkein itkettiin että on se niin epäreilua ettei itse voi olla tuolla.. Mutta hetkinen.. Miksei muka voitaisi? Jos jotkut ruotsalaiset lähtee Wellingtoniin ensi-iltaan niin miksei mekin?! Siinä se tuli. Päätös siitä että jos joskus täytyy lähteä niin vikan osan premiereen. Se voi olla viimeinen mahdollisuus kokea Keski-Maa-rieha paikan päällä. Ja arvatkaa mitä? Me ollaan menossa ja päätös tosiaan syntyi kaksi vuotta sitten. Samalla päivämäärällä kuin mitä meidän lento Helsingistä lähtee. Sattumaa? En usko.

No premieren ja Hobitin ensi-illan välissä oli vielä yksi juttu, mikä on vain pakko kertoa. 5.12 alkoi taas yksi Makkos-tarina ja tällä kertaa Jämsästä. Ja koska eihän meille yksi keikka tuohon aikaan kelvannut niin Jämsästä sitä sitten kiidettiin Tampereelle ja aamuyön tunteina noustiin junaan, joka vei meidät Rovaniemelle. Ja Rovaniemellä sitten noustiin bussin, joka vei meidät itsenäisyyspäivän keikalle Levin Hulluun Poroon. Ja voi kuulkaa ne äijien ilmeet ja teot joita saatiin osaksemme tuolloin, ne ovat jotain mitkä eivät koskaan katoa mielestä. Ei edes seitsemän vuoden kuluessa.

Leviltä lähdettiin sitten lentokoneella Helsinkiin ja riennettiin Tavastialle. Tämä oli kahden idiootin matka Leville ja takaisin. You know what I mean.

Sitten tuli 12.12.2012. Willu oli matkannut Kouvolaan kokemaan huisin ensi-illan Studio123:lle ja vaikkei jengiä ollutkaan liikkeellä ihan niin paljon kuin oltaisiin toivottu, oli meininki silti katossa. Saliin käveli kaksi kääpiötä, hobitti ja haltia ja sulassa sovussa istuttiin katsomaan maailman odotetuimman matkan alkua. Ja voi sitä itkun määrää, sen vaan sanon. Tämä oli vähän kuin viimeinen niitti sille että viimeinen osa katsottaisi (ja kärsittäisi, köh) Wellingtonissa.

Nyt tiedätte siis miten meidän kahden matka on alkanut, kulkenut ja miten ollaan päädytty lähtemään Uuteen Seelantiin. Nyt joku kuitenkin toivottavasti kysyy että miten Los Angeles sitten tuli mukaan? No se tapahtui helmikuussa 2013 Oscar-gaalan aikoihin. Olin töissä Studiolla ja työkaverini kanssa puhuttiin gaalasta ja siitä että suunnitellaan lähtöä Wellingtoniin.. Ja ihan viattomana vitsinä kaverini sitten heitti että ”no tehän voitte siitä sitten lentää suoraan Los Angelesiin seuraamaan Oscareita paikan päältä!”. No minä tietysti nauroin moiselle vitsille, mutta kuten olette huomannut niin meidän kahden kohdalla vitseistä on tapana tulla todellisuutta. Ei mennyt kauaa kun oltiin lyöty lukkoon ajatus siitä että mentäisiin vielä Losiinkin. Ja tässä sitä ollaan, 50 päivän päässä elämämme seikkailusta ja suurimmasta rundista!

Jotenka niin. Meidän yhteinen matka pitää sisällään Alice Cooperia, Hanoi Rocksia, Scorpionsia,, Twisted Sisteriä, Mötley Crüeta ja tietysti Michael Monroeta. Ja sen tähden saatte tähän loppuun aimo annoksen Jartsaa!

ps. tätä kuvittaessamme löydettiin Facebookista kuva, joka on otettu 23.7.2010, jossa lukee kuvatekstinä ”Luv U & go go go around the wooorld”, joten kai tämä reissu oli jo silloin alitajuntaisesti ennustettavissa?