Fist sized cookie has the only right

Tänään oli taas sellainen kiva päivä joka starttasi herätyksellä kello kuusi aamulla. Koska kaikki kuteet oli edelleen märkiä, ei auttanut kuin sulloa nihkeät ja kuolemanhajuiset housut, paidat ja huivit matkalaukkuihin ja aloittaa tarpominen kohti Franz Josefin suurta ja monipuolista keskustaa. Luojan tähden ei sentään satanut sinä aikana kun tuonne se vajaa pari kilsaa tarvottiin. Miralla oli tuossa rykäisyssä tosin omat haastensa koska no... tuon kengät vihelsivät pelin poikki, heittivät lusikan nurkkaan tai ihan näin kiertelemättä lahosivat käsiin. Pohja putosi kuin sielu korvasta Hobitin jälkeen ja niiden kenkien taru oli sitten siinä. Jätettiin ne sitten haisemaan mökkiimme ja sääliksi käy sitä dudea joka ne sieltä siivosi... No, onneksi Mira veti matkan kaunihisti villasukat töppösissä.

Hetki taas dorkailtiin siinä huikean päätien varrella ja onneksi tajuttiin ajoissa, että dorkaillaan väärällä puolella tietä. Oikeasti Franz Josef on tuppukylä jos mikä, asukkaita joku 300 ja me silti juuri ja juuri löydettiin siihen oikeaan bussiin. Mut päästiin matkaan ja noin ettei siinä mitään.

Voisi näistä Uuden-Seelannin bussireiteistä sanoa sen verran, että tietyillä reiteillä ne todella vie kaaaaauan koska pitää kiertää kaikenmaailman luonnonpuistoja ja vuoria, joiden poikki pääsee vain sieltä täältä ja silloinkin tiet mutkittelee kuin humalaisen kävely. Linnuntietä matka Franz Josefista Wanakaan ei ole kovinkaan pitkä, mutta meillä tuohon hurahti kevyesti melkein kuusi ja puoli tuntia. Matkaan kumminkin mahtui parit pysähdykset mm. lohifarmilla ja jossain random kylässä jossain korvessa jossa puhelimetkin veti väliaikaisesti pelin poikki. Mutta mitäpä tuosta, matka kului oikein sutjakkaasti koska friikattiin taas (eli noin miljoonannen kerran) kaikkien niiden maisemien keskellä. Porhallettiin siinä kivasti läpi Fangornin ja Sumuvuorten ja vuoroon oli meininki kuin Jurassic Parkista ja vuoroon taas oli kunnon Rohan -vibat päällä ja päässä toi vaan tytydydyydydydyydydydym.

Ainiin! Palataan tuolta vehreästä luonnosta hetkeksi takaisin Chrischurchiin. Silloin vikana iltana kuin istuskeltiin yleisissä tiloissa laataamassa hupeliamme niin joku pariskunta tuli samaan aikaan syömään naapuripöytään illallista. Ei me niitä sen enempää huomioitu, ennen kuin nuo sanoivat muistavansa meidät parin viikon takaa Aucklandin bussipysäkiltä. Me ei oikein osattu olla muuten kuin että "Jee jee, hienoa, aijaa okei".... Meillä kun ei noiden turvista ole minkäänlaista muistikuvaa... Miks kaikki ainaa muistaa meidät, mutta me ei muisteta ketään?!

Ja joo takaisin välille Franz Josef - Wanaka... no ei kai siinä sen ihmeempiä. Wanakaan tsuikkailtiin kivasti kahden järven välistä ja kuski piti meidät perillä kaikista pikku nippelitiedoista joita osasi vain kertoa. Pysähdyttiinpä johonki näköalatasanteelle räpsimään kuviakin. Jos tuohon bussiin oli joku paikallinen eksynyt niin mahtoi sillä on mukavaa kun kotimatka venyi ja venyi siksi, että turistit saisivat reissusta mahdollisimman paljon irti.

Wanakassa ostettiin (Willu osti...) Miralle ensitöiksemme uudet popot. Kuulemma on hämmentävää kun on ensimmäistä kertaa pitkään aikaan täysin kuivat kengät, sukat ja niiden myötä jalat! Pienet sille!

Hostellissa puolestaan räjäytettiin taas kaikki kamamme heti kun ovi oli perässämme sulkeutunut. Nyt vaatteita roikkuu mitä ihmeellisemmistä paikoista (tuskinpa ehtivät huomiseksi kuivua) ja koko loukko haisee samalta kuin hamsterin häkki. Siinä samalla kun haistiin pahalta levitettiin taasen spämmin ilosanomaa kaikkialle sosiaaliseen mediaan. Ei olla vieläkään pahoillamme. Eikä tulla olemaankaan, muahahahaaa!

Spämmättyämme kylliksi kirmattiin takaisin järvelle pulikoidaksemme tuolla hetken. Ei siinä mitään... vuoria joka suunnassa ja vesi kirkkaansinistä sillee. Päätettiin, että hankitaan Wanakasta vielä joskus kesämökki. Se on varma, ettäs tiedätte. Tosin se kesämökki taitaa olla yhtä kuin joku haiseva pahviloota jossain sillan alla, koska kaikki rahat menevät Wetaan tossa parin viikon päästä... Moi äidit, lisää leluja luvassa!

Ennen hostellille paluuta käytiin vielä ruokakaupassa... ei kun joo, käytiin tosiaan yhdessä toisessakin mestassa. Nimittäin leffateatterissa! Ostettiin liput yhteen jännään leffaan puoli yhdeksän näytökseen, kukaan siellä ruudun toisella puolella ei varmaan osaa aavistaakaan mistä on kyse...

Mutjoo ei me hostellilla enää ennen leffaa mitään kovinkaan tärkeää tehty joten hypätäänpäs suoraan itse elokuvaelämykseen. Kyseessä oli siis sellainen mesta kuin Cinema Paradiso, joka on useasti listattu yhdeksi niistä paikoista joissa Uuden-Seelannin matkaajan tulisi käydä. Vaikka allekirjoittanut olikin tuosta haaveillut ja lukenut jo useita kuukausia, repesi silti suunnaton riemu saliin astuessa. Tavallisten leffateatteripenkkien sijaan sali oli täytetty mukavilla, pehmoisilla ja symppiksillä sohvilla, jotka olivat kaikki erilaisia. Olipa paikalle sattunut yksi autokin. Vaikka päästiin saliin viimeisten joukossa, oli siinä ensimmäisen rivin keskellä yksi vapaa ja pehmoinen kahdenistuttava sohva kuin meitä varten aseteltuna. Siihen upotimme ruhomme, iskimme 3D-lasit nenille ja aloimme nauttia (ja kärsiä) elokuvaelämyksestä.

Hämmentäviä asioita tapahtui lisää, kun leffa pistettiin poikki kohdassa jossa Gandalf paasaa Thranduilille ja Bardille eikä Thranduilia kinosta (oho... spoiler maximus.... oho... nyt tiiätte mitä oltiin kattoos). Mutta syy tähän keskeytykseen oli keksitauko! Jengi valui ulos salista takaisin tiskille, jossa oli läjä nyrkinkokoisia vasta uunista tulleita keksejä odottamassa makeannälkäisiä asiakkaita. Pullitettiin niistä 3,5 dollaria kipale ja ryysättiin takaisin saliin. Hobitin keskeyttäminen oli sinällään järkytys, mutta hei! Nyrkinkokoinen uunituore sairaaaaannnn hyvä cookie. Se on ainut syy joka me hyväksytään Hobitin keskeyttämiselle. It has the only right!

Leffasta ryömittiin taas kerran suuren tuskan kourissa takaisin hostelille, thank god matkaa ei ollut kuin sellainen muutama sataa metriä. Huomenna iltapäivällä lähdetään kohti Queenstownia!

P.S. Täällä on ihan törkeänubermageekaunis tähtitaivas, mutta meillä ei ole mitään välineitä jolla voitaisiin kuvata sitä ja leuhkia sen kaiken muun spämmin päätteeksi. Yhyhyy.

It is raining, Master Dwarf..

Tänään aamulla heräsimme kauniiseen.. ja sateiseen aamuun. Ja kun sanotaan että sateinen niin kun kyseessä on Franz Josef Glacier, sateinen tarkoittaa käytännössä uimista teillä. Ja koska kiva täti infotäti Christchurchissa oli varannut meille myös backstage passit kiwivauvoja katsomaan, oli meidän tietysti uhmattava säätä ja lähdettävä ulos.

Ai että Lontoossa sataa paljon vai?

Ensin nostimme varuiksi kaikki Wetalta ostetut kamat yläsängyille turvaan siltä varalta että vesi ylettyisi polviin kun saavutaan takaisin kotikoloomme. Sen jälkeen tungimme kamerat ja kännykät muovipusseihin ja sulloimme ne käsilaukkuihin. Ai sateenvarjot tai sadeviitat? Kumpparit? Ehei kuulkaas, ei me sellaisia harrasteta. Vedettiin ylle normykuteet + eilen jo valmiiksi kostuneet takit.. ja sitten lähdettiin käpöttelemään tienviertä pitkin kahden kilsan päässä sijaitsevaan "keskustaan" ja siellä olevaan West Coast Wildlife Centreen.

Hassua sinänsä, vesisade ei aiheuttanut pienintäkään vitutusta, toisin kuin mitä se olisi Suomessa aiheuttanut. Lähinnä meitä vain nauratti ajatus siitä että rämmitään vesisateessa Uudessa Seelannissa.. ja kuinka kaikki paikalliset katsovat meitä varmasti kuin hulluja, mitä me tietysti ollaankin. Tästä mieleen, eilen respatäti sanoi ettei heillä ole ollut aikaisemmin ketään turisteja Suomesta. Ollaan siis kaikin puolin uniikkeja juuri nyt, jee!

Tässä ne Sumuvuoret meidän takapihalla.

Toinen ainiin, joka unohtui eilisestä merkinnästä! Kun posoteltiin Greymouthista Franz Josefia kohti niin yhtäkkiä bussi pysähtyi keskelle ei-mitään ja me katsottiin ikkunasta että ooow söpö koissu! No, bussikuski sitten käveli sen luo.. ja antoi sille jonkun putkilon (.. Weta?) ja käveli pois. Koissu katseli hetken ja kirmasi sitten iloisesti pois putkiloineen. Siinä oli bussillinen turisteja (tai ainakin me ja pari intialaista) haavit auki että mitä juuri tapahtui. Mutta normypäivä selvästi!

Takaisin tähän päivään. Wildlife Centressä sitten kiva naisihminen vei meidät ja neljä muuta tutustumaan kyseisen lafkan toimintaan. He siis yrittävät pelastaa Kiwi-lintuja sukupuutolta hakemalla munia luonnosta, pitämällä niitä hautomokoneissa ja sitten kun ne kuoriutuu niin hetken ajan lämpökopeissa.. Ja sitten kun ne ovat hieman kasvaneet, heidät viedään johonkin saarelle jossa ei ole mitään uhkatekijöitä. Siellä kiwivauvat saavat sitten kasvaa ja oppia luonnon tavoille.. Ja sitten heidät siirretään varsinaisille elinalueille kun niiden mahdollisuuksista selviytyä ollaan varmempia. Syy tähän toimintaan on se että joku dorka joskus toi Uuteen Seelantiin jäniksiä ja sitten ne jänikset lisääntyi liikaa ja jotta niitä olisi pystytty kontroloimaan niin joku toinen dorka sitten keksi tuoda maahan jonkin näätäeläimen pitämään jänöt kurissa. No tämä näätäeläin sitten keksikin että kiwin potka on hyvää ja helppoa ruokaa, joten se alkoikin saalistaa kiwejä. Nyt edelleen täällä yritetään päästä eroon niistä näätäeläimistä ja samalla pelastaa kiwejä sukupuutolta.

Ykstoistaviikkonen Matatiki-vauva

Tämä meidän opas sitten kertoi mitä kaikkea he tekevät ja lopulta vei meidät katsomaan kahta pikkuista, uinuvaa kiwivauvaa. Toinen oli 15 päivää vanha ja toinen 11 päivää, ja he elivät vielä niissä lämpökopeissa. Sieltä ne sitten siirrettäisiin ilmeisesti vielä sellaisiin aitauksiin, joita saatiin myös käydä katsomassa. Siellä pari isompaa kiwiä sitten viipotti menemään maata tonkien. 

Wildlife Centren jälkeen ulkona satoi tottakai edelleen. Lähdettiin käymään parissa ihkussa turistikaupassa ja sen jälkeen juostiin valuttamaan itsestämme litroittain vettä paikallisen Supermarketin lattioille. Ostettiin vähän safkaa täksi päiväksi ja huomiseksi aamuksi.. Ja lähdettiin sitten kipittelemään takaisin mökkiämme kohti.

Näkymät ulos meidän ikkunasta.

Mökille päästyämme oltiin sitten kuin uitettuja rottia ja taisi maininta Piisamirotastakin tulla esiin jossain vaiheessa. Nyt istutaan täällä ja pohditaan josko meidän nettiyhteys ja kone pystyisi pyörittämään meille Netflixistä paria hassua leffaa, jossa jotkut dudet hyppii pitkin vuoria..

"It is raining, Master Dwarf, and it will continue to rain until the rain is done. If you wish to change the weather of the world, you should find yourself another wizard."

I don't know why i'm still surprised

Okei nyt ollaan monen hämmentävän hetken jälkeen päästy pois Christchurchista. Eilen oli tosiaan viimeinen päivä tuolla ja mitäs siitä nyt sanoisi... Oli ainakin ihan jees siinä viimeisenä päivänä tajuta, että retkeilyalueen keittiötiloisssa pystyi lataamaan hupelimia ja muita vempaimia. Me kun oltiin koko ajan kärvistelty vähäisillä akuilla ja etsitty aina joku satunnainen loukko jossa noita voisi latailla. On kivaa olla tyhmä.

Sormusten Herran Sumuvuoret for real.

No siinä sitten siirrettiin kuvia koneelle ja muuta jännää kun joku random dude tuli sönkkäämään meille jotain kuumaperunasuussa -aksentilla. Vaikkei tässä mitään ihmelapsia kielellisesti ollakaan niin ei tosiaan tajuttu kuin sana sieltä ja toinen täältä ja tuskin olisi moni muukaan tajunnut... Éikä sitten osattu kuin nyökkäillä ja naureskella väkinäisesti. Eikä se dude meinannu lähteä kulumallakaan ja vaikka selkeästi puuhailtiin siinä omiamme niin silti se vaan notkui siinä ikuisuuden. Vaikka oli sanonut noin tunti takaperin, että pitäisi kohta lähteä töihin... Taitaa täkäläisten kohta-käsite olla aika liukuva. Ainakin Christchurchissa.

Päästiin kotikonnuilta lähtemään lopulta siinä kolmen aikoihin etsimään päivän ensimmäistä kahvia!!! Kelatkaa sitä!!! Olis siellä keittiötiloissa ollut vedenkeitin ja meillä kasissa parit pussikahvit, mut pelättiin et saadaan ripuli. Mut joo, kuiteskin onnistuttiin löytämään kahvila wi-fi yhteydellä. Harmi vaan, että ytheys oli rajoitettu joten ei saatu paljon mitään sillä tehtyä. Hämmentävää oli se, että kun me siellä aamusumppejamme nautimme niin mestaa alettiin samoihin aikoihin sulkea. Ai niin! Hämmennettiin jotain random dudea vastaamalla kieltävästi, kun tuo kysyi poltetaanko ruohoa. Ollaan vissiin käyty joku pahimman luokan mutaatio läpi kun aletaan jo tässä vaiheessa näyttää narkkareilta... Kai se on jokin täkäläisessä ilmassa.

Jatkettiin rinksaa ja yritettiin myös free wi-fi spot -koppia, joita Uudessa Seelannissa on siellä täällä pitkin kaupunkeja ja kukkuloita. Meiän kone oli kuitenkin sitä mieltä, että kaikki on sillä yhteydellä liian vaarallista ja pelottavaa eli vesiperä vedettiin jälleen. Lopulta kuitenkin löydettiin nettikahvila, jossa koneet toimivat kuin unelma ja saatiin kaikki mitä tarvittiin tehtyä käden käänteessä.

Seuraavaksi me käytiin ostamassa säkillinen ruokaa. Ei siinä mitään sinänsä, mutta hei! Me tassuteltiin ihan leffateatterin vierestä ja onnistuttiin jonkin ihmeen kaupalla pitämään itsemme poissa sen illan Hobitti -näytöksistä! Melkoinen saavutus, vaikka kyllä ne vieroitusoireet alkaa jo vähän painaa päälle... No, Hobitin sijaan ladattiin puhelinten akut täyteen, friikattiin, järkkäiltiin kamoja ja käytiin edellisiin iltoihin nähden aikaisin nukkumaan... koska herätyskello herätti meidät seuraavana aamuna viideltä. Saatiin kuitenkin teltta purettua ja tavarat kasaan yllättävän nopeasti. Keskustaan vievä bussikin löytyi kivasti ja kohti istuttiin jo InterCityn pysäkillä miettimässä, saisimmekohan jostain kahvia ennen kuin bussi lähti puoli kahdeksalta.

Jostain mielen hämärimmästä nurkasta iski halu tarkistaa, että bussi varmasti lähtisi puoli kahdeksalta. Ja ei jumalauta. Kyllähän se lähtöaika oli puoli kahdeksalta, mutta oltiin jossain aivopieruissamme onnistuttu kärräämään itsemme väärään paikkaan! Ei muuta kuin kamat kantoon ja pikavauhtia oikealle pysäkille samalla kun hikeä puski otsasta pihalle litroittain. Onneksi oltiin paikalla reilusti etukäteen, joten ehdimme vielä oikealle pysäkille ja oikeaan bussiin.

Ja siis... se bussi. Toistaiseksi ollaan painettu menemään ihan perus busseilla, mutta nyt meitä porhalsi hakemaan pikkinen minibussi, jonka vanavedessä keikkui peräkärry matkatavaroita varten. Mut hei ei siinä mitään! Se sopi meille paremmin kuin hyvin ja niinpä lähdettiin nasta laudassa kohti Greymouthia, jossa vaihdettaisiin bussia. Mutta siitä liisää tuonenpana.

Siinä sitten kivasti istuskeltiin bussissa ja odoteltiin, että päästäisiin vuoristoon.... Kunnes tajuttiin, että ikkunan toisella puolella on varsin tutun näköinen pikku mäennyppylä. Aikamme siinä lagailtiin ja muistettiin kuskin sanoneen meidän pysähtyvän pissatauolle Springfieldissä. Ja kartoissa eräs tietty Sormusten herrojen kuvauskohde on ihan siinä Springfieldin helmoissa. Lisää lagausta. Ja ei helvetti. Se oli tosiaan Edoras siinä ikkunan takana, ihan ilman mitään ennakkovaroitusta. Voi sitä friikkauksen ja turisteilun määrää. Hauskaa oli, ettei kukaan muu bussissa olleista ollut tuosta nyppylästä niinkään kiinnostunut koska edessä tosiaan kohosivat Southern Alpsit eli Sumuvuoret.

Sormusten Herran Edoras.. Ja Rohania.

Okei. Me ollaan vähän väliä ihkuttu vuoristomaisemaa ja näin päin pois, mutta Southern Alpsit! Ei hyvä elämä päät läksi taas kerran lätkimään aikasta vauhdilla. Tuntui uskomattomalta painaa menemään ylös alas pitkin mutkittelevaa vuoristotietä ja katsoa korkeuksiin kohoavia vuoria, joiden ympärille on kietoutunut pilviharsoa, joka välillä näytti siltä kuin se vyöryisi vuorenrinteitä alas. Siellä täällä näkyi myös vesiputouksia, jokia ja ties mitä nättiä. Kaikesta yritettiin epätoivon vimmalla saada kuvaa, mutta ei aina onnistuttu kun kuski tosiaan painoi menemään tuhatta ja sataa. Pysähdyttiin myös puolentunnin kahvipaussille siellä vuorten keskellä! Voi jumansviidu osta bussilippu Uudessa Seelannissa ja saat vastineeksi kierroksen mitä upeimmissa maisemissa. Tähän vois tottua.

Greymouthissa meillä oli aika liki kahden tunnin vaihtoaika ennen kuin toinen bussi lähtisi kohti Franz Josef Glacieria, joten kävimme vaihteeksi ryystämässä kupposet cappucinoa. Ja no... ei kai me muuta mainittavaa tehty. Lagailtiin.

Greymouthin ja Franz Josefin välillä taivas alkoi muuttua harmaaksi ja näytti uhkaavasti siltä, että piakkoin alkaisi sataa. Päätimme tarkistaa Franz Josefin sään ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä oli vakaa aikomus bunkata teltassa mistä puolestaan voisi sateen sattuessa seurata kauheita koska kaikki se meidän laukkuihin pesiytynyt Weta -kama joutuisi vaaraan. Me nyt ollaan selvitty trombeista ja ties mistä, ei meillä mitään väliä, mutta Weta -kamaa ei vaarannettaisi vaikka mikä olisi. Niinpä päädyimme telttailun sijaan buukkaamaan itsellemme leirimökin, koska seuraavat kaksi päivää Franz Josefilla sataa kuin Esterin perseestä jos säätietoja on uskominen. Mitään suurempia muutoksia tämä ei sinänsä aiheuttanut, koska retkeilymaja on samalla Holiday Park alueella jonne meidän piti telttakin pystyttää. Sade ropisee katossa ja ikkunoissa, mutta kamat ovat turvassa! Jee!

Spämmättyämme sosiaalisen median tukkoon (josta emme ole edes pahoillamme) ja asetuttuamme taloksi (eli räjäyttämällä matkalaukkujemme sisällöt pitkin kämppää) riensimme pesemään paskaisia kalsareitamme. Nyt ne tuoksuvat trooppisilta liljoilta ja riippuvat pitkin kämppää! Kaunista ja kodikasta siis. Tämä ilta menee lähinnä nenää kaivellessa, mutta huomenna tehdäänkin sitten jotain jännää...

P.s. Meidän takapihalla on Sumuvuoret. Repikää siitä.