Tänään aamulla heräsimme kauniiseen.. ja sateiseen aamuun. Ja kun sanotaan että sateinen niin kun kyseessä on Franz Josef Glacier, sateinen tarkoittaa käytännössä uimista teillä. Ja koska kiva täti infotäti Christchurchissa oli varannut meille myös backstage passit kiwivauvoja katsomaan, oli meidän tietysti uhmattava säätä ja lähdettävä ulos.
Ai että Lontoossa sataa paljon vai?
Ensin nostimme varuiksi kaikki Wetalta ostetut kamat yläsängyille turvaan siltä varalta että vesi ylettyisi polviin kun saavutaan takaisin kotikoloomme. Sen jälkeen tungimme kamerat ja kännykät muovipusseihin ja sulloimme ne käsilaukkuihin. Ai sateenvarjot tai sadeviitat? Kumpparit? Ehei kuulkaas, ei me sellaisia harrasteta. Vedettiin ylle normykuteet + eilen jo valmiiksi kostuneet takit.. ja sitten lähdettiin käpöttelemään tienviertä pitkin kahden kilsan päässä sijaitsevaan "keskustaan" ja siellä olevaan West Coast Wildlife Centreen.
Hassua sinänsä, vesisade ei aiheuttanut pienintäkään vitutusta, toisin kuin mitä se olisi Suomessa aiheuttanut. Lähinnä meitä vain nauratti ajatus siitä että rämmitään vesisateessa Uudessa Seelannissa.. ja kuinka kaikki paikalliset katsovat meitä varmasti kuin hulluja, mitä me tietysti ollaankin. Tästä mieleen, eilen respatäti sanoi ettei heillä ole ollut aikaisemmin ketään turisteja Suomesta. Ollaan siis kaikin puolin uniikkeja juuri nyt, jee!
Tässä ne Sumuvuoret meidän takapihalla.
Toinen ainiin, joka unohtui eilisestä merkinnästä! Kun posoteltiin Greymouthista Franz Josefia kohti niin yhtäkkiä bussi pysähtyi keskelle ei-mitään ja me katsottiin ikkunasta että ooow söpö koissu! No, bussikuski sitten käveli sen luo.. ja antoi sille jonkun putkilon (.. Weta?) ja käveli pois. Koissu katseli hetken ja kirmasi sitten iloisesti pois putkiloineen. Siinä oli bussillinen turisteja (tai ainakin me ja pari intialaista) haavit auki että mitä juuri tapahtui. Mutta normypäivä selvästi!
Takaisin tähän päivään. Wildlife Centressä sitten kiva naisihminen vei meidät ja neljä muuta tutustumaan kyseisen lafkan toimintaan. He siis yrittävät pelastaa Kiwi-lintuja sukupuutolta hakemalla munia luonnosta, pitämällä niitä hautomokoneissa ja sitten kun ne kuoriutuu niin hetken ajan lämpökopeissa.. Ja sitten kun ne ovat hieman kasvaneet, heidät viedään johonkin saarelle jossa ei ole mitään uhkatekijöitä. Siellä kiwivauvat saavat sitten kasvaa ja oppia luonnon tavoille.. Ja sitten heidät siirretään varsinaisille elinalueille kun niiden mahdollisuuksista selviytyä ollaan varmempia. Syy tähän toimintaan on se että joku dorka joskus toi Uuteen Seelantiin jäniksiä ja sitten ne jänikset lisääntyi liikaa ja jotta niitä olisi pystytty kontroloimaan niin joku toinen dorka sitten keksi tuoda maahan jonkin näätäeläimen pitämään jänöt kurissa. No tämä näätäeläin sitten keksikin että kiwin potka on hyvää ja helppoa ruokaa, joten se alkoikin saalistaa kiwejä. Nyt edelleen täällä yritetään päästä eroon niistä näätäeläimistä ja samalla pelastaa kiwejä sukupuutolta.
Ykstoistaviikkonen Matatiki-vauva
Tämä meidän opas sitten kertoi mitä kaikkea he tekevät ja lopulta vei meidät katsomaan kahta pikkuista, uinuvaa kiwivauvaa. Toinen oli 15 päivää vanha ja toinen 11 päivää, ja he elivät vielä niissä lämpökopeissa. Sieltä ne sitten siirrettäisiin ilmeisesti vielä sellaisiin aitauksiin, joita saatiin myös käydä katsomassa. Siellä pari isompaa kiwiä sitten viipotti menemään maata tonkien.
Wildlife Centren jälkeen ulkona satoi tottakai edelleen. Lähdettiin käymään parissa ihkussa turistikaupassa ja sen jälkeen juostiin valuttamaan itsestämme litroittain vettä paikallisen Supermarketin lattioille. Ostettiin vähän safkaa täksi päiväksi ja huomiseksi aamuksi.. Ja lähdettiin sitten kipittelemään takaisin mökkiämme kohti.
Näkymät ulos meidän ikkunasta.
Mökille päästyämme oltiin sitten kuin uitettuja rottia ja taisi maininta Piisamirotastakin tulla esiin jossain vaiheessa. Nyt istutaan täällä ja pohditaan josko meidän nettiyhteys ja kone pystyisi pyörittämään meille Netflixistä paria hassua leffaa, jossa jotkut dudet hyppii pitkin vuoria..
"It is raining, Master Dwarf, and it will continue to rain until the rain
is done. If you wish to change the weather of the world, you should
find yourself another wizard."
Tänään oli kaunis päivä. Satoi taas vettä ihan vitusti.. ja kaksi idioottia juoksenteli pitkin Wellingtonia päättömästi kuin Durinin pojat. Syy tähän on Middle of Middle-Earthin järjestämä Custome Trail, joka piti sisällään hienoja hotelleja, museoita, leffateattereita, lentokentän ja paikallisen Stockmannin. Siis että mitäkö?
Let's hunt some dwarves!
Pohjustetaanpa vähäsen; tuossa Hobitin ensi-illassa pyöriessämme bongattiin Bomburin, Bofurin ja Bifurin asut aulassa ja yläkerran kahvilassa. Oltiin että vaau ja vähän ehkä mietittiin jo silloin että missä on Thorin, Fili ja Kili.. ja mikseivät he ole Embassyssa kun aika isossa osassa elokuvaa kuitenkin ovat. Eilen sitten käytiin siellä Roxy Cinemassa, jossa meitä vastassa oli Ori, Nori ja Dori. Tässä vaiheessa hälytyskellot alkoivat soida; asuja on levitelty pitkin kaupunkia? Nähtiinhän me pari haltia-customeakin Te Papa-museossa jokunen päivä takaperin. No sitten vähän googleteltiin.. ja sen myötä seuraavan päivän aktiviteetti alkoi muodostua.
Täs me yhen hotellin seiskakerrokses.
Huom. Teksti sisältää Viiden armeijan taistelu-spoilereita, joten jos et ole leffaa vielä nähnyt (niin häpää) lue omalla vastuulla.
Willu kuolee.
.. I can't even.
Kyseessä on siis Middle of Middle-Earthin järjestämä Custome Trail, joka tarkoitti sitä että 13 kääpiötä ja pari muuta dudea oli levitelty pitkin kaupunkia. Saatiin Tourist Infosta kyseisen trailin kartta ja sitten lähdettiin juoksemaan.. Ainiin muuten! Tauriel oli kyseisessä infossa, joten siitä tämä metsästyksemme sitten alkoi.
Tauriel
Toinen kohteemme oli sitten Info-pisteen Taurielin jälkeen West Plaza Hotel, joka sijaitsi aika liki infoa vastapäätä. Syöksyimme sisään ja bongasimme ensitöiksemme Balinin.. joka leffassa istui itsekseen nurkassa itkemässä kun Thorin alkoi sekoamaan, vältteli kaikkia Thorinin päätöksiä ja.. hymyili aina niin ymmärtäväisesti. Unohtamatta sitä että se bondaa kokoajan Bilbon kanssa.
Balin
Kolmas kohteemme oli Grey streetillä sijaitseva Intercontinental Wellington, joka.. on ilmeisesti Wellingtonin ainoa viiden tähden hotelli. No syöksyttiin sinnekin sisään vettä valuen ja hysteerisinä. Löydettiin sieltä, ahhahha, Gandalf the Grey! Gandalf ja Gandalfin kyseenalaiset ajoitukset ja alituinen myöhästely (“The wizard is never late...”) on ollut tänään kuuma puheenaihe, koska hei.. se piippu. Nyt vähän tahdikkuutta kiitos, vaikka ajatus kiva olikin.. tai jotain.
Gandalf
Seuraava kääpiö oli sitten Gimlin isä, master Gloin, joka löydettiin Ibis Hotellista. Jälleen kerran aika hieno hotelli kyseessä.. mutta kuten aina, respa ei ollut meistä moksiskaan vaan tuntuivat tottuneen jo siihen että Hobittifaneja syöksyy aika-ajoin sisään, friikkaa.. ja juoksee ulos. Gloiniin kannattaa BotFA:ssa kiinnnittää huomiota etenkin leffan alussa, jolloin nähdään kääpiöt ensimmäisen kerran kiellekkeellä katselemassa Smaugin aiheuttamaa tuhoa Järvikaupungissa. Kääpiöparka tuijottaa vain aneemisesti eteenpäin eikä miestä voi siitä syytääkkään, koska onhan tuon velipoika tuhon keskellä.. eikä varmuutta takaisin perheen luokse pääsemisestä oikein ole, mikäli Smaugia ei saada alas.
Gloin
Seuraavaksi löydettiin herra Reppuli shoppailemasta paikallisessa Stockmannissa yhdessä joulupukin kanssa. Ihmeellistä kyllä, jengi jonotti enemmän Joulupukin luo kuin Bilbon. Se hämmensi hirvittävästi. Jaa mitä Bilbo tekee leffassa? No on esim. Päähenkilö ja masentuu loppuelämäkseen koska menettää tärkeän ystävän elämästään. Jouduttuaan ensin seuraamaan ja kokemaan kuinka kulta ja Arkkikivi ajoivat tuota ystävää hulluksi. Btw. Se ystävä ei ole tuo turisti kuvissa.
Bilbo Reppuli
Ja sitten matkamme jatkui Rydges hotelliin, joka on ilmeisesti voittanut pystin poikineen. Ja siellä hän oli. Seisoi ylväänä vitriinissä. Melko päättömänä tosin, mutta kuitenkin majesteettisena. King under the Mountain. The one dwarf I could follow. The one who has the only right. Thorin Oakenshield. Oho suomenkieli katosi. Koska spoilereista on varoitettu niin voinemme iloksemme todeta ääneen; Kun Thorin kuolee, hän tietää tasantarkkaan mitä tekee. Hän voisi ehkä pelastaa itsensä ja jatkaa Ereborin kuninkaana, mutta sen sijaan hän päättää tappaa Azogin ja varmistaa ettei tuo enää tapa jengiä. Siitäkin huolimatta että se tulee maksamaan myös hänen oman henkensä. Can we die now? Nope. If more people value home above gold.. the world would be a merrier place.
Thorin Oakenshield
Seuraavaksi löydettiin sitten Thorinin uskollinen ystävä ja henkivartija, joka on seissyt miehen vierellä alusta saakka; Dwalin. Hän seisokeli jättibootseissaan James Cook Hotel Grand Chancellorissa. Jälleen kerran respa ei edes sanonut meille mitään kun rynnättiin aulaan.. muut turistit tosin vähän hämmästelivät meitä ja seisoivat kaiken lisäksi meidän ja Dwalinin välissä. Aargh! Dwalinista voisi nostaa vaikka mitä esiin.. kuten sen keskustelun Thorinin kanssa, minkä jälkeen Thorin lähtee haahuilemaan kultalattialle. Mutta sen sijaan nostetaan esiin kohtaus, jossa Bilbo hyvästelee kääpiöt; siellä meidän kovis räpyttelee silmiään oikein todenteolla ja kieltäytyy selvästi itkemästä. Miehet eivät itke.
Dwalin
Sitten me lähdettiin Legolasin kanssa kahville! Tämä olikin taas ostoskeskuksen tavoin hieman hankalampi löytää.. ainakin jos satut olemaan yhtä tyhmä kuin allekirjoittaneet. Seisottiin nimittäin kyseisen rakennuksen edessä ja tuijotettiin sitä viereistä pienempää rakennusta ihmetellen mihin suuntaan pitäisi lähteä. Willu ihmetteli myös kuinka tuijottamamme talo on valkoinen, mutta kartassa olevan kuvan rakennus on musta.. Ja sitten fiksuina olentoina käännettiin päätä 45 astetta oikealle.. ja tajuttiin että siinä vieressähän se oikea rakennus seisoo. No ei siinä sitten vielä kaikki vaan kierrettiin kyseinen rakennus ympäri, koska ei löydetty ovea. Lopulta kuitenkin päästiin sisään, saatiin kahvit ja istuttiin sitten Legolasin kanssa sumpeille. Btw. Legolasin ja Bolgin taiston päätös oli aika pähee.
Legolas Greenleaf
Radagast löytyi Museom Art Hotelista.. tai siis sen ulkoseinässä olevasta näyteikkunasta, koska ilmeisesti kyseisen lafkan työntekijät eivät halunneet riesakseen kaiken maailman tahmaisia Hobittifaneja. Tätäkin saatiin muuten myös hetki metsästää, mutta ei läheskään niin kauaa kuin tuota Legolasia.. Radagastilla on muuten eriparikengät jos joku ei ole huomannut! Aika söpöä. Ja sen asu hämmensi aika jäätävästi, koska se näytti niin laihalta ja oudolta ilman partaa.
Radagast the Brown
Ja sitten olikin ongelmallisin haasteemme tähän mennessä.. ja oikeastaan ylipäätään, koska meidän piti löytää Copthorne Oriental Bay-hotelli. Ensin käveltiin tietysti ihan sairaasti kyseisen hotellin ohi, koska ihasteltiin merta ja hoilattiin LotR-musaa samalla kun mietittiin kuinka kiivetään Mount Victorialle. Sitten piti tallustaa takaisinpäin ja lopulta löydettiinkin oikea ovi.. Rynnättiin taas sisään, katsottiin pikaisesti ympärillemme aulassa.. ja juostiin ulos pakokauhun vallassa. Aulassa ei näkynyt ketään vitriiniin sullottua Keski-Maan asukkia! Kamalaa! Hetki siinä sitten panikoitiin ja pohdittiin että mitäs nyt, mutta sitten päätettiin että mennään rohkeasti kysymään siltä respatytsyltä että onko niillä sattumoisin Bard täällä jossakin. Kuinka yllättävää ettei respaneiti ollut yhtään yllättynyt ja oikeastaan vastasi kysymykseen jo ennen kuin ehdittiin sitä täysin esittääkkään.. Bard löytyisi hotellin seiskakerroksesta ja sinnekkös me sitten kiiruhdettiin. Melko akward moment etten sanoisi. Bard kuitenkin löytyi, friikattiin pikaisesti, otettiin maisemapose.. ja juostiin uudestaan ulos.
Bard the Bowman
Seuraavaksi otettiin bussi alle ja suunnattiin kohti Wellingtonin lentokenttää, josta pitäisi löytyä kaksi melko suosittua raatoa. Toisesta oli myös scale double jotakuta haltiatytsyä varten. Fili ja Kili, kuten arvata saattaa. Mitä heistä nyt pitäisi sanoa? “Täs on veitsi.. täs on kääpiö.. katso hetki.. oho.” Ja niin se menee. Filikin muuten tuntuu tietävän mitä tekee sillä hetkellä kun lähettää Kilin alempia kerroksia tutkimaan ja suuntaa itse ylös. Ja se sydäntäsärkevä “Run!”? Shokki. Kili taitaa siis olla tästä ylväästä suvusta ainoa, joka ei tiedä todella mitä tekee.. vaikka yritys onkin kieltämättä kova. Huomaatteko? Osataan jo heittää läppää tästä.. ehhe.. eheheh.. ehheheh.. heee... Help us?
Kili ja Kilin scale double
Fili
Lentokentältä bongattiin myös juttuja Custome Trailin ulkopuolelta; katossa Filin ja Kilin yläpuolella lenteli kaksi jäätävän kokoista kotkaa joista toinen oli epäilemättä Gwaihir Tuulenruhtinas. Ainakin niin luultaisiin ja sillä kotkalla Gandalf sitten lenteli. Kotkat oli ilmeisesti sijoitettu lentokentälle kakkos-Hobitin myötä.. ties millä logiikalla, mutta kuitenkin. Tarkalleen otettuna joulukuussa 2013 mikäli jotakuta nyt kiinnostaa.
Kotkat ja Gandalf
Kotkista oikealle lähtiessämme, löydettiin katosta jälleen jäätävän kokoinen otus, tällä kertaa Klonkku ja fisuja sen riemuna. Klonkku ripustettiin kattoon tai seinään ensimmäisen Hobitin myötä silloin ennen premiereä 2012. Se on 13 metriä pitkä ja sen avulla Wellington alkoi muuntautua hiljalleen Keski-Maaksi.. Ja nyt täällä tosiaan tunnutaan elävän juuri sitä itseään.
Klonkku.. vai Smeagol?
Kolmantena saatiin tapella muiden turistien kanssa Smaugista, joka oltiin lätkäisty Check-In-alueelle vasta viime kuussa joten oikein tuore lohari oli kyseessä! Kyseinen patsas on 75% oikean Smaugin koosta eli aika iso, muttei kuitenkaan vedä vertoja leffojen ruhtinaalle. Sen silmä reagoi aina kun joku käveli ohi ja seurasi sitä katseellaan.. eli aika creepyä, eikös? Sir Richard Taylor, jonka tiellä me eilen siis seisottiin, on sanonut että Smaug on Wetan suurin luomus eikä sitä käy tietysti kieltäminenkään!
Smaug ja kaks turistii
Lentokentän jälkeen lähdetittiinkin sitten viimeiseen kohteeseemme, joka muuten sijaitsi sopivasti kotimatkalla The Embassy Theaterilta hotellille. Jännä sattuma. Yhtään ei suunniteltu tätä etukäteen tai mitään. Jokatapauksessa! Kuka puuttuu? Oin! Siellä se seisoskeli CQ Hotel Wellingtonissa. Täytyy muuten mainita nyt että Oinhan siis kuolee myöskin Hobittien ja LotRien välissä olevan kuudenkymmenen vuoden aikana ja hänen turmiokseen koituu Morian järvessä uiskenteleva lonkeromörkö. There is no grave.
Oin
Sitten tapahtui hassuja! Jotain mitä kukaan ei varmasti voi uskoa todeksi! Riennettiin päät kolmansina jalkoina takaisin The Embassylle, ostettiin liput Hobittiin ja oho.. taas istuttiin salissa. Haisten valkosipulilta ja parkuen silmät päästämme. Taas. Ja pakko sanoa että Miralla on yllään jokin paha "märkä sukka"-kirous, koska sillä on jokaisella Hobittikerralla ollut märät sukat ja märät kengät.
Tänään heräilimme kuudelta aamulla siihen, kun jokin merkillinen piipitys hakkasi tietään korvakäytävää pitkin tärykalvoja kiusoitellen aina rihmaston hämyisempiin kulmiin asti. Jossain vaiheessa tajuttiin, että kyseessä oli herätyskello ja että pitäisi saada perseitä ylös sängystä. Hetki meni tunnustellessa mikä raaja kuului kellekin, kunnes lopulta saimme kammettua ruhomme ylös sängyn pohjalta. Siinä sitten viime hetken pikapakkaamiset ja muut valmistelut, ennen kuin otimme matkalaukkujen pyörät allemme ja kurvasimme kohti Napierin bussipysäkkiä ja siitä bussiin kohti Welligtonia.
Willu ja kahvi ja laukku ennen tuunailuu.
Täs on vähän Rohan-henkee
Napierissa aamu oli kaunis ja aurinkoinen, mutta mitä lähemmäs Wellingtonia pääsimme sitä sumuisemmaksi ja tuulisemmaksi ilma muuttui ja satunnaista tihkusadettakin ropisi bussin ikkunoihin. Maisemat olivat taas vaihteeksi mielettömiä, vaihdellen kumpuilevista pelloista jylhiin kallioihin ja vuoristovirtoihin.
Misty Mountains
Joku Anduinin tyylinen joki mut ei kuiteskaa
Welligtoniin saapumista voisi jälleen kuvata erääksi reissumme käännekohdista, kyseessä on kuitenkin Uuden-Seelannin pääkaupunki ja lisäksi kaikki LotR:ien ja Hobittien studiokohtaukset on kuvattu täältä, joten Wellington on erittäin tähdellinen osa Keski-Maata. Tämä tuli todistettua myös kaupungin info pisteellä, jossa oli kaikkea pientä Keski-Maa aiheista sälää myynnissä, kaikenlaisia esitteitä ja mainosteita sekä kaiken kruununa Gandalf -patsas, jonka kanssa piti tietysti ottaa yhteispose.
Täs Kankku ja Willu
Täs Kankku ja Mira
Menin nyt hieman asioiden edelle. Ennen info pistettä ehti tapahtua kaikkea pientä jännää. Ensinnäkin Wellington hämmensi koollaan sellaisten pienten kaupunkien kuten Rotoruan, Taupon ja Napierin jälkeen, vaikkei se koollaan Aucklandia voitakaan eikä ole maailman mittapuulla muutenkaan järin suuri. Uuden-Seelannin mittapuulla voidaan kuitenkin puhua suht isosta kaupungista. Teitä ja risteyksiä riitti ja julkinen liikenne on tehnyt come backin sen oltua liki olematonta kolmessa edellisessä kaupungissa. Hämmentävää sinänsä, että reitti matkakeskuksesta hotelille oli suoraa tietä koko matkan.
Joku random joki
Misty Mountains
Ja kyllä, meillä on nimenomaan hotelli, siinä missä aikaisemmin ollaan puhuttu vain hostelleista ja telttamajoitukselta. Pelkkä hotelliin kirjautuminen oli hämmentävä tapahtuma, hostelleihin mentäessä kun on yleensä avaimet lätkäisty käteen ilman suurempia kommervenkkejä. Nyt meiltä löytyy ensimmäistä kertaa jääkaappi, juomalaseja, vedenkeitin, pikakahvia ja muuta pientä, silitysrauta ja -lauta, televisio sekä oma vessa, josta löytyy myös kylpyamme. Kyllä nyt kelpaa sunnuntaihin asti oleskella. Myös aamiainen kuuluu hotellin hintaan, joten ei sitä tarvitse metsästää jostain 3,5 kilsan päästä kuten Taupossa.
Vasemmas reunas joku myssy joka aina tiellä.
Meiän jännä huone
Hotellilla aikamme lagailtua lähdimme tosiaan siellä info pisteellä käymään ja kunnon turisteina tuli taas tehtyä pikku ostoksia... Infosta tsuipailimme katsastamaan missä Embassy Theatre sijaitsee ja sitten kiinalaisen ravintolan ja lähikaupan kautta takaisin hotellille. Hotellilla harrastimme vähän pieniä käsitöitä, Willun äiti voi siellä Suomessa olla ylpeä kun uusavuton natiainen harrasti ompelemista ensimmäistä kertaa varmaan viitentoista vuoteen. Eikä edes mennyt mitenkään hirveän vituilleen!
Täs Willun pussukka
Täs Miran pussukka
Suihkusta ei enää kuuluu veden liplatusta, joten ilmeisesti se on meiksin vuoro kohta puoliin käydä huuhtomassa matkahiet nahasta. Katsellaan missä välissä saatte nauttia seuraavasta merkinnästä... Jos meistä ei kuulu mitään pitkään aikaan niin luultavasti Hobitti 3 teki tehtävänsä ja ajoin meidät suohon josta ei päästy enää ylös.
ps. kuvat nyt instasta suurin osa, koska tänään ei oikein saatu mitään ihmeempiä kuvia muuta kuin sumuisista vuorista.
