Eilen illalla saimme pitkän odotuksen päätteeksi lisätietoa viimeisen Hobitin premierestä. Huomatessani videon (jonka tekin voitte vilkaista tuosta alta) facebookini etusivulla olin aluksi pudota tuolilta. Nyt se tieto lopultakin tuli ja ollaan askelta lähempänä määränpäätä, tuo oli pohjimmainen ajatus siinä sekasotkussa jota aivoni olivat yhtäkkiä täynnä. Päivämäärä oli 1. joulukuuta, eli ehdittäisiin paikalle vaikka luultavasti silmät harillaan ja järki syväjäässä. Tapahtumapaikkana tietysti Wel... Eikun mitä? Lontoo?! Oh. Okei sit.
Loppujen lopuksi tieto ei kuitenkaan tullut ihan täytenä yllätyksenä. Jo vuosi sitten huhuiltiin, että viimeisen osan premiere olisi Lontoossa, mutta mitään varmaa tietoa ei näkynyt eikä kuulunut. Alkuperäinen matkasuunnitelmamme oli tarkoitus viedä meidät myös Lontooseen, mutta vain jos premiere järjestettäisiin siellä. Lentolippujen ostamista ei kuitenkaan voinut loputtomiin viivyttää, joten kun emme saaneet vahvistusta premierekaupungista päätimme painaa suoraan Uuteen-Seelantiin Lontoon kautta poikkeamatta. Nyt premiere on siellä, mutta ei voi minkään. Täytyy mennä sillä mitä on annettu.
Vaikka pohjalla onkin pieni harmitus siitä, ettei premiereen nyt päästäkään, olemme pyrkineet katsomaan asian valoisia puolia. Ensinnäkin meillä ei tällä tripillä oikein ollut suurempaa mielenkiintoa poiketa Lontooseen, vaikka allekirjoittanut onkin yhden käynnin perusteella kovasti kaupunkiin ihastunut. Syynä mielenkiinnon puutteeseen on, että huomattavasti LA:ta ja kesäistä Uutta-Seelantia kylmempi Lontoo vaatisi meidät pakkaamaan mukaan paksumpaa vaatekertaa mikä söisi turhaa tilaa matkalaukuista. Tuskin olisi myöskään ollut kauhean inspiroivaa raahata talvikamppeita mukana maapallon ympäri.
Sitten on tietysti tuo edellä mainittu asia, että jos premiere olisi järjestetty Wellingtonissa meillä olisi tullut aika kiire ehtiä Aucklandista Wellingtoniin parissa päivässä. Nyt ehdimme rauhassa toipua lähes 40 tunnin matkustamisesta ja tutustua Aucklandiin. Myöskään autoa ei tarvitse sännätä etsimään heti kun ollaan lentokoneesta ulostauduttu, vaan voimme miettiä sitä kunhan olemme asettuneet kaikin puolin Uusi-Seelanti vyöhykkeelle. Ja kun auto on sitten hankittu ja on aika poistua Aucklandista, voimme posotella rauhassa ja katsella paikkoja matkanvarrella sen sijaan, että kiitäisimme talla pohjassa.
Mitä siinä matkan varrella sitten katsastaisi? Ainakin pysähdymme Hobittilassa ja nautimme kunnon hobittien tapaan tuopillisen olutta Green Dragonissa. Siitä onkin sitten hyvä jatkaa Taupolle katsomaan, josko löytäisimme Mordorin jäänteet ja laumallisen örkkejä. Näiden jälkeen kelpaa lähteä kohti Wellingtonia jossa vietämme jokusen hobittikuorutteisen päivän ensi-illan tienoilla.
Wellingtonin lähipiiristä löytyvät ainakin Rivendellin, Minas Tirithin ja Helmin syvänteen kuvauspaikat. Lisäksi kaupungista löytyvät tietysti studiot ja Weta Cave, joka tarjoaa tutustumiskierroksen 24 dollarilla ja se ei ole paha hinta se! Kuitenkin se rahamäärä joka Weta Caveen loppujen lopuksi katoaa tulee varmasti olemaan numereellisesti paaaaaaaaljon suurempi. Voitte vain kuvitella kaikkea sitä hobittikrääsää, mitä sieltä saa...
Tietysti on hyvä muistaa, että Keski-Maan kotina Uudessa-Seelannissa on aika varmasti jonkinlaista karnevaalia ja tapahtumaa Hobitin viimeisen osan merkeissä. Menemme siis paikan päälle avoimin mielin ja katsomme, mitä niskaan tipahtaa. Vähintään meillä on edessämme Hobitti 3 ja kaikki elokuvista tutut maisemat.
Entä sitten kun Hobitti 3 on katsottu (köh ensimmäisen kerran)? Koska Wellingtonista on lauttayhteys Etelä-Saarelle, on luontevaa jatkaa seuraavaksi sinne. Siellä vietämme joulun ja uuden vuoden, jonka jälkeen palaamme vielä Pohjois-Saarelle ja köröttelemme toista puolta takaisin pohjoista kohti.
Koska tänään on tasan kuukausi siihen että lähdetään maailmalle, oli aika postata jotain perin jäätävää settiä. Pyydän nyt nöyrästi ettei kukaan ottaisi tätä turhan vakavasti, koska musta huumori, paras huumori eikö? Tässä nyt kuitenkin listattuna viisitoista tapaa saada itsensä hengiltä tällä reissulla, enjoy!
1. Eksytään pingviinien pesimäalueelle.
2. Hai syö meidät.
3. Unohdetaan hengittää kun nähdään
kiva maisema (kokoajan).
4. Uidaan delfiinien tai valaiden kanssa
ja yhtäkkiä ne syö meidät.
5. Sydän pettää kun nähdään
Richard / Benedict / Leepace / Dean tai kenet tahansa Hobitin tähtikaartista.
6. Tiputaan Wellingtonin alla olevaan
maanjäristyksistä aiheutuneeseen railoon. (moi äidit)
7. Otetaan selfietä vuoren rinteellä
eikä katota onko jalansija tukeva.
8. Ei tiedetä kyseisen vuoren olevan
tulivuori ja se päättää räjähtää yllättäen juuri silloin
kun seisotaan sen rinteessä.
9. Hobitti 3
10. Ajetaan sillalta tai vuoren rinteeltä alas.
11. Köysi unohtuu kun tehdään jotain
harkitsemattoman harkittua?
12. Väistetään jotain jännää elukkaa
ja rysäytetään pöpelikköön.
13. Mira antaa Willun koskea autoon.
14. Mira koskee autoon.
15. Eksytään keskelle alkavaa
rugby-matsia ja jädään sotaan lähtevien kiwien jalkoihin.
Eikös ollut hienot tavat vähän lisätä jännitystä odotellessa vielä nämä tuskaisaat 31 päivää? Tähän loppuun haluamme iskeä vielä yhden giffin summaamaan kaiken ja sen myötä sanomme teille heippa! Heippa!
Toisinaan tulee huomattua, että Uutta-Seelantia hypettäessä se vetää reissumme osuuden Californiassa kokonaan varjoonsa. Missään nimessä ei pidä erehtyä luulemaan, että se vähentäisi matkamme toisen etapin arvoa ja meillä on ehdottoman rutkasti suunnitelmia kyseisen osavaltion varalle ja siksi pidämmekin tänään oppitunnin siitä, mitä kaksi idioottia odottaa Los Angelesin taipaleelta. Lista on tosiaan nyt tiivistetty pelkään LA:han, koska siellä pääsääntöisesti majaa pidämme ja katselemme sitten myöhemmin, miten pääsemme tutustumaan (ja terrorisoimaan) muualle Californiaan.
10. Malibu Beach
Olen jo aika selvästi maalannut tämän kohtauksen verkkokalvoilleni. Uikkarit ja pyyhkeet mukaan, jotain pientä purtavaa laukkuun ja rannalle paistattelemaan päivää ja nauttimaan huikeasta merimaisemasta ja rantaan lyövistä aalloista! Samalla taustalla soi musiikki… kuinka moni osaa arvata mikä on ensimmäinen biisi joka tuolla rannalla pärähtää ilmoille? Näinpä. Vanhan kunnon Hanoi Rocksin Malibu Beach Nightmare.
psst. Tämä ei ole pannukakku.
9. Pannukakut Ihop restaurantissa
Jokainen teistä varmasti on törmännyt jenkkikliseeseen, jossa vedetään hervotonta pannukakkukekoa naamariin kaikenmaailman lisukkeiden kera. Vaahterasiirappia, marjoja, hilloa, kermavaahtoa, suklaakastiketta… ah, niitä övereitä odotellessa! Sokerihumala ja siihen liittyvä tärinää, täältä me tullaan! Pieni nippelitieto tähän loppuun: Ihop:illa on myös ympäri vuorokauden auki olevia ravintoloita, joten ei tarvitse huolehtia vaikka pannukakkuhammasta alkaisi kolottaa keskellä yötä!
8. Kat Von D’s
Ai miksikö? Jos multa kysytään, niin LA on ehdottomasti tatuointien Mekka ja Kat Von D sen jumala. LA:n tatskaskeneen pitää muutenkin päästä tutustumaan ja Kat Von D:n studio on takuulla vierailemisen arvoinen, vaikka jonot itse tatuointipenkkiin ovatkin varmasti sitä luokkaa, ettei meillä ole aikaa siihen istahtaa.
7. Natural History Museum
Pitäähän sitä välillä leikkiä vähän sivistyneempää ja käydä tutustumassa museoihinkin, eiks jeh? Vähän harmittaa, että siellä on ihan just alkamassa iso hämähäkkinäyttely joka valitettavasti ehtii loppua ennen kuin päästään Losiin asti. Olisi ollut muutama hämähäkkirakas tuttu, jolle olisi voitu lähettää kuvia. Mutta eiköhän meille ihan jännää tule ja voidaan samalla kun sivistetään itseämme hämmentää kaikkia paikalle erehtyneitä koululaisryhmiä.
6. Pacific Park
Moni varmaan muistaa nähneensä jossain elokuvassa, tv-sarjassa tai vähintään valokuvassa huvipuiston, joka kököttää laiturin nokassa Tyynimeri taustallaan? LA:ssa huvipuistoja riittää, mutta tämä mesta pitää kokea vähintään sen ikonisuuden vuoksi. Huvipuistossa ei ehkä ole kaikista laajinta laitevalikoimaa, mutta ainakin on sitten helpompi houkutella Mirakin niistä johonkin... No, eiköhän se hattaran avulla onnistu.
5. Disneyland
Jälleen yksi American Dream juttu, nimittäin Disney. Tästä on jotenkin vaikeata sanoa mitään, koska mun käsityksen mukaan puisto on aivan jumalattoman kokoinen ja nähtävää ja koettavaa riittäisi vaikka viikoksi. No, ainakin on paljon paikkoja, joihin mennä Mikki Hiirtä piiloon.
Kenet näet kuvassa?
4. Whisky a go-go
Kun olet kasvanut pienestä angstisesta teinistä… no, siksi mitä nyt ikinä ollaankaan… kuunnellen rockia ja lukien useita vanhojen rock-bändien elämäkertoja on keikan näkemisestä Whiskyssa muodostunut eräänlainen elämäntavoite, jota voisi tällein varovaisen tunnustellen verrata siihen miksi muslimi tekee pyhiinvaelluksen Mekkaan. Ylipäänsä keikkakokemus Losissa on ollut yksi niistä asioista, jotka ovat olleet esillä siitä asti kun trippiä alettiin alkujaan suunnittelemaan. Nähtäväksi jää, päästäänkö todistamaan jotain pientä tulevaisuuden nimeä vai isompaa legendaa.
Mikä leffa?
3. Page Museum (La Brea Tar Pits)
No siis tervakuoppa, josta on löydetty hengaamasta (eli juuttuneena) ties mitä fossiloituneita esihistoriallisia eläinlajeja… kuten mammutteja! Tälläkin voisi sanoa olevan jonkinlaiset juuret lapsuuteen, koska mulla on muistikuva, että päähenkilöt hengaili jossain tällaisessa mestassa Denver the last dinosaur tv-sarjassa.
2. Universal Studios
Kunnon turisteiluu ja mennään studiokierrokselle yllä mainittuun mestaan tarkoituksenamme löytää Itse ilkimys-elokuvien minioneja niiden luontaisessa ympäristössä. Toki jokunen muukin studiokierros olisi jees, mutta kyllä jos valita pitää niin Universal Studios menee ykköseksi. Ihan vaikka vaan koska minionit.
1. Hollywood / Oscar –gaala
Jo jokusen vuoden meillä on ollut perinteenä valvoa läpi Oscareiden, jotka siis suomenaikaan esitetään keskellä yötä. Joskus kivikaudella tuli jo puheeksi, että Oscareita pitäisi päästä todistamaan paikan päälle. Ja no… nyt oltaisiin menossa. Ei me ainakaan näillä näkymin sisälle Dolby Theatreen päästä, mutta ainakin ulkopuolelle todistamaan sitä hulinaa ja saamaan friikkikohtauksia aina, kun jossain vilahtaa tutumpi naama. Oscar-gaala on se syy, mikä innoitti meidät suunnistamaan Uuden-Seelannin jälkeen kohti Californiaa! Peukut pystyssä, että viimeiselle Hobitti –elokuvalle jaettaisiin edes yksi pysti 22. helmikuuta!
ps. kuvat Miran edelliseltä Losin reissulta vuodelta 2012.
pps. huomaa tossa oikeassa reunassa oleva chatti ja jätä terveisesi! Ja ainiin, saa meitä alkaa seuraamaankin siitä alempaa!
Tänään ajateltiin hölistä ensimmäinen merkintä niin että istutaan molemmat samassa paikassa. Vähän harjoistusta tulevaa trippiä varten, koska silloin me ollaan aina samassa paikassa. Kohtalokasta. Mutta kuitenkin! Nyt vähän selvitystä siitä miten ollaan valmistauduttu tähän reissuun.. konkreettisesti! Aloitetaan siis lentolippujen hankinnasta.
Kun alettiin suunnittelemaan reissuamme kaksi vuotta sitten, on sanomattakin selvää ettei meidän lennoista ollut silloin vielä mitään tietoa. Kun ensimmäisen kerran katsottiin lentoja, olivat ne melkein tonnin suuntaansa.. Eli yhteensä melkein kolme tonttua! Ei siis kannata hätäillä niiden lentolippujen kanssa ja tyytyä siihen tuttuun ja turvalliseen Finnairiin, koska suurella todennäköisyydellä saat halvemmat lennot odottamalla ja etsimällä. Me maksettiin lopulta lennoista yhteensä 1400 euroa per naama, joten odottamalla saatiin tiputettua hinta puoleen.. Ja mitähän sillä säästetyllä 1600 eurolla voisi Uudessa Seelannissa tehdä, hmm? Niinpä.
Lentolipuista vielä sen verran että emme myöskään ostaneet niitä yhdellä kertaa vaan jaoimme ne kolmeen. Hauskaa on että ostimme ensimmäiseksi Los Angeles - Helsinki - välin ja sitten Auckland - Los Angelesin ja lopuksi Helsinki - Aucklandin. Syy tähän oli tietysti juurikin odottelemamme halpalennot ja se tosiasia että tiesimme Norwegianin lentävän tuota kyseistä LA-Helsinki- väliä alle 300 eurolla. Ja tuleehan se nyt elämisen kannalta edullisemmaksi ostaa liput erikseen kuin yhdessä köntissä, koska muuten kumpikaan meistä ei olisi syönyt muuta kuin kynsiä koko kesänä. Ja sisäiset kulinaristimme eivät moiseen olisi suostuneet.
Kun lennot oltiin sitten saatu kasaan, oli aika kääntää katseet ja ajatukset viisumeihin. Uuteen Seelantiin ja Jenkkeihin ei viisumia tarvitse, jos matka on vain loma ja maassa pysytään alle kolme kuukautta. Varsinaiset matkakohteemme eivät siis olleet huolenaiheitamme, vaan välipysäkit Hong Kong ja Melbourne. Hong Kongiin emme tarvitse mitään vaihtaaksemme konetta, mutta Australiasta emme ole niin varmoja vielä. Jos emme poistu kansainväliseltä alueelta niin sitten emme tarvitse, mutta jos matkatavaramme eivät sirry automaattisesti lennolta toiselle ja joudumme ne itse hakemaan niin poistumme sieltä väkisinkin eli jonkinlainen kauttakulkuviisumi täytyisi olla. Tätä asiaa selvittelemme vielä ja jos joku siellä ruudun takana tietää asiasta, saa kommentoida! Otamme tosin silti yhteyttä Suomen lähetystöön ja varmistelemme asiaa.
Tänään täytimme ESTA-hakemukset koska tosiaan matkamme kattaa myös pahamainesen USA:n! Tästä täytyy sanoa sen verran että kannattaa todella katsoa kuinka paljon on estasta maksamassa, koska me melkein maksettiin siitä 70 dollaria ylimääräistä koska oltiin tekemässä se suomenkielisen sivuston kautta! Älkää maksako liikaa estastanne ja muistakaa että oikea hinta on aina 14 dollaria. Tarkistakaa se ennen kuin menette maksamaan mitään, koska tosiaan sillä 70 dollarilla voi matkakohteessa tehdä vaikka mitä! Se kannattaa pitää mielessä estaa täytellessä. Jos on epävarma englanninkielen käyttäjä, suomenkieliseltä sivustolta voi käydä lukaisemassa esta:n kysymykset mutta mitään muuta siellä ei kannatakkaan tehdä. Täyttäkää esta täällä ja käyttäkää säästämänne rahat elämänne seikkailuun!
Sitten matkamme majoituspuolesta, jota emme ole Uuden Seelannin osalta vielä oikeastaan suunnitelleet yhtään.. Emmekä aiokkaan, jos totta puhutaan. Suunnitelmissa on varata jonkunlainen hostelli Aucklandista pariksi päiväksi saapumisen jälkeen, mutta siitä eteenpäin aiomme vain katsoa mitä tuleman pitää. Otamme Sonispherestä selvinneen veteraanitelttamme mukaan ja yövymme Uuden Seelannin leirintäalueilla. Mielestämme kyseinen maa sitäpaitsi on nimenomaan telttailumaa eikä maa, jossa asutaan hienostohotelleissa. Me ei haluta herätä hienoista, pehmeistä sängyistä vaan kylmästä, kolkosta teltasta keskeltä ei mitään.. Sumuisena aamuna auringonnousussa, keittää retkikeittimellä sumpit ja vain nauttia siitä kauniista hiljaisuudesta.
Los Angelesin päädyssä sen sijaan asumme mukavasti paikallisen perheen nurkissa.
Ja nyt koska emme ole vielä ihan niin extremejä että ostaisimme kolme kamelia ja kävelisimme Uuden Seelannin läpi (piilomainos; menkää katsomaan Tracks), aiomme hankkia kyseisetä maasta auton jolla huristella pitkin vasenkaistaista liikennettä. Varsinaisesta auton hankinnasta ehkä lisää jossain vaiheessa, mutta jotta Uudessa Seelannissa saa edes ajaa autoa, tarvitsee kansainvälisen ajokortin sen oikean suomalaisen ajokortin oheen. Tämmöisen saa hankittua autoliitolta alle 30-50 eurolla riippuen kortista ja voimassaoloajasta. Sitä varten täytyy kopioida ajokortti, hankkia kaksi nimmaria todentamaan se oikeaksi ja sitten lähettää se autoliitolle; parin viikon kuluttua kyseinen kortti tipahtaa postiluukusta ja jee! Saat ajaa kansainvälisesti.
Viimeiseksi vähän listaa siitä mitä kaikkea on hankittu tai hankittava reissua varten!
Adapteri, jotta saadaan sähköä sielläkin missä on erilaiset pistokkeet kuin Suomessa.
Kännyköiden ja miniläppärin autolaturit, koska jostain ne akut on ladattava siellä keskellä metsää.
Matkatavaravaaka, jotta ollaan selvillä siitä mitä matkataravat painaa ettei tule ikäviä yllätyksiä lentokentällä.
Jonkinlainen ensiapupaketti; särky- ja pahoinvointilääkkeitä. Laastareita ja sen semmoista pientä. Mitään erikoisia rokotuksia ei muuten tätä reissua varten tarvitse.
No se teltta! Joskin sehän meillä jo oli valmiiksi olemassa. Tyynyt ja peitot hankitaan sitten Uuden Seelannin päädyssä. Ja se retkikeitin.
Kansio kaikille tärkeille papereille, jotta pysyy paperit ojennuksessa! Me saatetaan vielä tehdä niin että tulostetaan molemmille omat kansiot siltä varalta että toisen tavaroille tapahtuu jotain.
Muistikirjoja, jotta voidaan ikuistaa kaikkea muuallekin kuin tänne blogiin ja sosiaaliseen mediaan! Hah! Ette ehkä saakkaan tietää kaikkea.
Luettavaa pitkille 41 tunnin lentomatkoille..
Ja kaikkea muuta sälää kuten esim. pari vaatekertaa ja hygieniajuttuja ja mitä nyt kuvittelisit tarvitsevasi tämmöisellä tripillä.
Tälläistä ollaan siis tehty ennen reissua! Ja nyt kun joku siellä ajattelee matkavakuutuksia niin kyllä, nekin on olemassa. Ja passit on uusittu viime kesänä! Nyt alkaa Suomessa sää kylmenemään, mutta onneksi me suunnataan kohti Uuden Seelannin kesää ja LA:n ei-niin-kylmää-talvea!
Tänään esitellään meidän TOP 10 asiat ja paikat, jotka on pakko nähdä ja kokea Uudessa-Seelannissa! Listalta jäi pois pitkä litania asioita, jotka eivät joko sille mahtuneet tai jotka me vain yksinkertaisesti unohdimme (ollaan kai ennenkin sanottu ettei olla ne terävimmät muumit laaksossa). Muutenkin me varmaan myöhästyttäisiin lennolta, jos jäätäisiin kaikkia asioita listaamaan vaikka lähtöön onkin vielä se 48 päivää…
Enemmittä höpinöittä on aika aloittaa (the final) countdown (tydydyydydydydyydyydym)!
10. Hot Water Beach
Saarivaltiona Uudella-Seelannilla riittää rantaviivaa, mutta tämä paikka ansaitsee erillisen maininnan ja paikan tältä listalta. Aucklandista matkaa tänne on abouttiarallaa 175 kilometriä, joten luultavasti ensimmäisiä mestoja, joissa pyörähdetään. Spesiaalin juuri tästä rannasta tekee se, että hiekkaan voi kaivaa oman kuumavesialtaan.
9. Nugget Point
Henkeäsalpaavaa rannikkomaisemaa jonka kruununa kohoaa majakka, joka ainakin kuvien perusteella vastaa meikäläiselle kaikkia niitä elokuvia joissa horisontissa pilkahtava majakanvalo on pelastanut laivan täpärästi haaksirikolta. Upeita merimaisemia, mitä muuta voisi toivoa? No eläimiä tietysti! Nugget Point on nimittäin niin hylkeiden, merileijonien, pingviinien kuin myös useiden merilintujen koti.
8. Milford Sound
Kuvittele katsovasi tyyneen veteen joka heijastaa peilikirkkaasti korkeuksiin kohoavat vuoret sen vierellä. Nosta sitten katseesi, vain nähdäksesi kyseisten vuorten kohoavan korkealle yläpuolellesi kurottelemaan taivasta. Allasi tutisee kanootti, joka aivan takuuvarmasti on hetken päästä kyljellään koska et kykene maisemia katsellessasi pitämään mokomaa kurssissa. Niin henkeäsalpaavat ovat Milford Soundin maisemat, että jo pelkät valokuvat riittävät loksauttamaan leuan suunnilleen polviin asti.
7. Sky Tower
Eteläisen pallonpuoliskon korkein torni, 328 metriin kohoava Sky Tower hallitsee Aucklandin kaupunkikuvaa. Jos näet valokuvan Aucklandista, pystyt varmasti bongaamaan Sky Towerin siitä. Ensimmäisinä päivä, kun olemme Aucklandissa ja yritämme toipua pitkästä matkasta, on hyvä hetki kivuta Sky Toweriin katsomaan kaupunkia ylhäältä käsin. Se on varmasti näkemisen arvoista.
6. Kaikouran valassafari
Valaat ovat mystisiä olentoja, joita harva on päässyt näkemään, mutta joiden kohtaamisesta moni taatusti unelmoi. Emme ole tämän suhteen poikkeustapauksia, joten Kaikouran valassafari on ehdottomasti jotain sellaista, mikä täytyy kokea. Peukut pystyyn, että valaat olisivat tuttavallisia sinä päivänä jona saavumme Kaikouraan!
5. Waitomon Glowworm Cave
Voiko tätä kuvailla sanoin? Miten mikään tällainen voi olla edes mahdollista? Tällä hetkellä ikkunani takana maisema on harmaa, sateinen ja betoninen. Tuntuu epätodelliselta, että jossain tuolla on luola, jota valaisevat sadat ja tuhannet (kuinka monet edes!?) kiiltomadot joita on mahdollista päästä katsomaan pienen veneen kyydissä.
4. Rotoruan kuumat lähteet
Rotoruaa on sanottu Uuden-Seelannin kulttuurisydämeksi ja se on vulkaanisesti aktiivista aluetta. Käytännössä se tarkoittaa geysirejä ja niissä pulikointia! Maisemat ovat (vaihteeksi) henkeäsalpaavia ja kuin toiselta planeetalta.
3. West Coast Wildlife Centre
Täällä meidän on mahdollista päästä näkemään harvinaisten kiivi lintujen poikasia. Jokaiselle kierrokselle otetaan vain kahdeksan ihmistä, joten tilaisuus on ehdottomasti ainutlaatuinen tilaisuus päästä tutustumaan tuohon lentokyvyttömään lintuun, jota elää luonnonvaraisena ainoastaan Uudessa-Seelannissa. Alueella on tietysti paljon muutakin nähtävää ja koettavaa, kuten esimerkiksi retki Franz Josef Glacierille.
2. Hobittila (sekä tietysti muut Hobitti ja Sormusten herra -elokuvien kuvauskohteet)
Mitä olisi matka Uuteen-Seelantiin ilman tätä kohdetta? Hobittila on ehdottomasti kunniamaininnan arvoinen, sillä vaikka se on selkeä turistikohde paikalliset tuntuvat arvostavan sitä ja vaalivan sitä rakkaudella. Hobittilassa voi vaikka järjestää häät jos siltä tuntuu, mutta siellä on myös tarjontaa joka tyydyttää tavallisenkin matkaajan tarpeet. Green Dragon ei esimerkiksi ole vain koriste, vaan siellä voi pysähtyä nauttimaan kolpakollisen olutta aitoon hobittityyliin.
1. Hobitti – Viiden armeijan taistelu
Se asia, mikä meidät tähän seikkailuun alun perin yllytti eli mahdollisuus nähdä trilogian päätösosa maassa, joka teki Keski-maan todelliseksi. Vielä ei ole tietoa millaiset karnevaalit elokuva tuo mukanaan, mutta uusiseelantilaiset ovat ottaneet Sormusten herrat ja Hobitit niin omikseen ja osaksi tavallista arkea, että se on taatusti jotain ainutlaatuista.
Miten turkulainen ja kouvolalainen
tapasivat? Kysymys saa sinut odottamaan jotain huonoa vitsiä, eikö?
Tulee etäisesti mieleen jotain minkä luit vanhasta vuoden 1998
Pikku-Kallen parhaat-kirjasta? No tarinan alku ei ole ihan sitä mitä
odotat, mutta luultavasti saa sinut tuntemaan myötähäpeää ja
ehkä salaa samaistut meihin. Me nimittäin kohtasimme Demi.fi:n
salaisilla kujilla, kymmenisen vuotta sitten. Tämä on tarina siitä
miten juuri me päädyimme tälle uskomattomalle matkalle maailman
ympäri.
Kuvittele 2000-luvun alku mielessäsi.
Kotikoneenasi ei ole ohut läppäri vaan jäätävän kokoinen
pöytäkone ja tökkivä nettiyhteys. Facebook, Instagram ja Skype
ovat vielä tuntemattomia käsitteitä, mutta IRC-galleria ja MSN
messenger tuntuvat tutummilta. Ja omalla kohdalla se Demi.fi, jossa
käytiin hurjaa keskustelua jättiläiskarhusta ja koirista, jotka
taistelevat sitä vastaan. Hopeanuoli. Se oli se ensimmäinen meitä
yhdistävä asia, josta löytyisi turhankin paljon kerrottavaa mutta
joka ei välttämättä kuulu tähän tarinaan. Hopeanuoli se
kuitenkin sai meidät vaihtamaan meseosoitteita
ja näin yhteiset vuodet lähtivät kulumaan.
Hopeanuoli
oli kuitenkin vain intro sille, mikä teki hiljalleen tuloaan.
Marraskuussa 2007 me pienet ihmiset suuntasimme ensimmäiselle
yhteiselle matkallemme; Alice Cooperin keikka Helsingin jäähallilla.
Kaikki oli niin kamalan jännittävää. Willu saapui ensin Turusta
Kouvolaan ja jännitti Pasilassa tapahtuvaa junanvaihtoa. Minä
muistan syöneeni hyvin kyseenalaisen kolmiovoileivän. Alice tappoi
itsensä giljotiinissa ja hirttäytymällä ja ties mitä. Sanotaan
että aika kultaa muistot mutta tässä kohtaa on sanottava että
meidän muistimme ei ihan riitä seitsemän vuoden taa. Mutta yksi
asia on silti varmaa; Alice oli se joka saatteli meidät rokin ja
äärettömän idiotismin täyteiselle matkallemme!
Noh,
sitten tuli arvatenkin kesä 2008 ja Alicen innoittamina lähdimme
Tampereen Sauna Open Airiin katsomaan Scorpionsia ja Sebastian
Bachia. Willu sinne lähti ensisijaisesti Scorpionsin perässä ja
minä katsomaan Sebeä, koska Skid Row oli jo tuohon mennessä
muodostunut ykkösjutuksi. Mutta tällä reissulla kävi sitten niin
hassusti että Scorpion aivopesi minut ja Sebe Willun, joten kotiin
lähdettiin aikamoisessa euforiassa. Kotiinlähdöstä mieleen..
Jätin Willun Tampereen yöhön odottelemaan aamu viideltä lähtevää
junaa siinä missä itse lähdin köröttelemään kotia kohti. Kai
sekin kertoo jotain meidän suhteesta..
Willu
kuitenkin pääsi takaisin Turkuun, vaikka istuikin Tampereen Ale
pubissa sinne aamuviiteen saakka, ja voimme sen kunniaksi hypätä
hieman ajassa eteenpäin! Tähän mennessä oltiin onnistuttu
aivopesemään itsemme myös Hanoi Rocksiin, joka ikäväksemme
päätti pistää pillit pussiin huhtikuussa 2009. Tottakai sitä
suunnattiin sanomaan heipat heille, mutta kuten joku fiksusti sanoi..
Yhden aikakauden loppu on toisen alku. Jos Hanoi Rocks ei olisi
lopettanut, ei Michael Monroe olisi koskaan syntynyt. Sitä emme
tosin tuolloin vielä tienneet, joten itkuhan siinä tuli kun
Hanoille jäähyväisiä jätettiin.
Se
huhtikuussa särkynyt sydän alkoi hiljalleen eheytyä ja aika
tarkalleen vuosi myöhemmin ajateltiin sitten että lähdetäänpä
katsomaan ”Michael Monroen soolokeikkaa” Tavastialle. Hyvin
nopeasti sitä kuitenkin tajusi ettei kyse suinkaan ole mistään
”soolotuotannosta” vaan täysiverisestä rokkibändistä, jonka
takia tultaisiin viettämään vielä monta unetonta yötä. Tuo
huhtikuun keikka osui ja upposi, mutta kun mennään tästä keikasta
taas vuosi eteenpäin, jotain.. tapahtui. Ja se jokin muutti kaiken.
Mutta!
Ennen kuin todella pureudutaan Makkosiin ja siihen mitä ne äijät
meni tekemään meidän elämille, seuraa ensimmäinen juttu joka
oikeasti liittyy edes jotenkin tuloilla olevaan reissuun! Nimittäin
minun ja Willun ensimmäinen.. ja toistaiseksi ainoa.. telttakokemus!
Lähdettiin kesällä 2010 Porissa järjestettävään Sonisphereen
koko viikonlopuksi ja tavoitteena oli nähdä Mötley Crüe
eturivistä ja Alice Cooper.. oletettavasti takarivistä kiitos
miljoonien Iron Maiden-fanien. No asiathan ei aina mene niin kuin
elokuvissa ja saatiin tuta ensimmäinen trooppinen myrskymme kun
jäätävä trombi iski Sonisphereen ja tuhosi lavan, jolla Mötleyn
oli tarkoitus esiintyä parin tunnin päästä. Vaikka trombi vei
lavan mennessään, ei vienyt teltaamme! Joten kun sitten
todistettiin Alice sieltä takarivistä ja kömmittiin takaisin
teltoille.. Siellä se seisoi urheana kaikkien niiden laonneiden
telttojen keskellä! Hieno vessapaperista väännetty ”The Willu
Camp”-kyltti tosin oli poissa..
Noniin
nyt jatketaan tästä ”Makkoset took over our
lives”-jutusta. Käytiin siis
kahdella keikalla vuoden 2010 puolella, mutta sitten tuli kevät
2011. Maaliskuu, jos tarkkoja ollaan. Täytyy selventää sen verran
että Makkoset heittävät aina Tavastialla kaksi keikkaa samana
päivänä; iltapäivän alaikäisten keikan ja illan K18-keikan. No
tällä kertaa me ensinäkin tajuttiin että voidaan käydä
molemmilla keikoilla
sen sijaan että mentäisiin vain illan keikalle, joten mehän
mentiin. Mutta sitten Japani kohtasi ydinvoimala-tragedian ja
Makkoset päättivät heittää vielä hyväntekeväisyyskeikankin
sunnuntaina. Ja siinä ulkona istuskellessamme ja jonotellessamme,
bändin kitaristi Steve Conte kävelee meidän luo ja nauraen toteaa
meidät hulluiksi. Tämä pieni asia järisytti meidän maailmaa niin
kovin että.. ei missattu yhtään Makkosten keikkaa enää kuluvalta
vuodelta ja Steve se sai jatkossa tuta meidän hulluuden, mutta eihän
siitä voi syyttää ketään muuta kuin miestä itseään! Mitäs
oli varomaton ja totesi kaksi hullua hulluiksi.
2011
muodostuikin sitten kaiken hulluutemme ylittäväksi rundivuodeksi,
koska kiersimme Makkosten perässä ensin kaikilla festareilla ja
sitten kaikilla syksyn klubikeikoilla.. Ja vuosi huipentui Uuden
vuoden keikkoihin Nosturiin. Ja nyt koska kaikkia kiinnostaa ihan
valtavasti kuulla jotain
esimerkkejä hulluutemme mitoista, valaisen teitä hieman! No
ensinäkin käytiin 11 festareilla tuon kesän aikana ja Makkosten
lisäksi nähtiin mm. Pelle Miljoonaa, Scorpionsia, Waspia ja Twisted
Sisteriä. Aika hieno kesä siis! Kaikista hurjin ajojahtimme tuona
kesänä oli ajaa yhden yön aikana Kotkan Meripäiviltä Oulun
Qstockiin. Ei mikään helppo reissu, mutta oli se sen arvoista!
Todellakin! Nähtiin Makkosten lisäksi Twisted Sisterin ehkä
hienoin keikka ikinä.
Ja
muuten! Tämän kesän aikana nukuttiin myös monta yötä auton
takakontissa, mikä on sekin esimakua siitä miten tullaan
reissaamaan sitten Uudessa Seelannissa. Onhan meillä se teltta
tietysti mukana, mutta tähänki on varauduttu!
Festarikesän
jälkeen tuli sitten syksy ja yllättäen Makkosten keikat, joiden
yhteydessä käytiin myös Street Team-tapaamisessa (oltiin aiemmin
syksyllä jaettu itsetehtyjä postereita ympäri Turkua ja se taisi
olla sitten tapaamisen arvoista, hah). Tuossa tapaamisessa Steve
sitten jälleen osoitti varomattomuuttaan ja nauraen sanoi pari
hassua sanaa; ”Long time no see!”.
Eipä siinä oikein vastaankaan voinut sanoa, mutta jännästi nuo
neljä sanaa jäivät kaikumaan kiivaasti tyhjentyviin pääkoppiimme..
Vuosi
vaihtui sitten tosiaan tuplakeikoilla Nosturissa, jossa toivotimme
maailmanlopun vuoden
tervetulleeksi Makkosten tahdissa. Oli aika hieno vuosi.
Seuraava
vuosi pyöräytettiinkin sitten käyntiin lauantaina 14.1. Willu oli
tullut Tampereelle ihan vain hengailemaan ja katsomaan leffoja ja
taidettiinpa käydä äänestämässäkin jossain vaaleissa.. Ja
ottamassa tatuoinnit kuvastamaan idiotismimme määrää ja etenkin
osoittamaan rakkautta erästä kitaristia kohtaan. Ja sitä
aikakautta, joka nyt oli käynnissä. Ensin se oli vain vitsi, mutta
vitsit meidän keskuutessa tapaavat muuttua enemmän tai vähemmän
todeksi, kuten tulette pian huomaamaan. Joka tapauksessa tuosta
päivästä lähtien vasempia ranteitamme on koristanut kaunis
teksti, ”Long time no see”.
Seuraava
yhteisen elämämme etappi olikin saman vuoden kesällä, jolloin
yksi suuri unelma.. ja pitkäaikainen yritys.. kävi vihdoin ja
viimein toteen! Jo vuonna 2009 olimme käyneet Sauna Open Airissa
yrittämässä, mutta se jäi yritykseksi. 2010-vuoden Sonispheressä
trooppinen myrsky vei mahdollisuutemme.. Ja nyt vihdoin Mötley Crüe
tuli takaisin Suomeen antamaan meille kolmannen mahdollisuuden! Ja
hei vihdoin ja viimein
me saatiin todistaa herroja livenä ja vieläpä liikkuvasta
eturivistä! Kuten sanottua, se oli yksi toteenkäynyt unelma.
Nyt
fiksuimmat ovat ehkä huomanneetkin että hiljalleen lähestytään
joulua 2012, joka taas.. tavallaan päätti yhden aikakauden ja
aloitti toisen. Marraskuussa 2012 tapahtui kaksi matkamme kannalta
merkittävää tapahtumaa; Ensin Finnkino esitti Sormusten Herrat
maratonina yhden yön aikana ja sitten 27.11.-yönä seurasimme
livenä Hobitin ensimmäisen osan premiereä suoraan Wellingtonista.
Tuo
LotR-viikonloppu on mainitsemisen arvoinen koska.. No hei nähdä nyt
vielä kerran Sormusten Herrat valkokankaalta! Se oli niin sairaan
upeaa ettei mitään rajaa. Kaikki ne äänet ja tunnelma ja yhteen
kokoontuneet fanit, jotka nauravat ja itkevät samoille asioille..
Hurraavat kun Gandalf lyö Denethoria naamaan.. Ja koska me ollaan
hulluja, tämän yön jälkeen me vielä painettiin Turkuun Makkosten
keikalle. Eikä edes väsyttänyt.. Ainakaan kovin paljoa..
Premieren
seuraaminen sitten herätti päähän pienen pienen kysymyksen. Jos
joku muukin niin miksei mekin? Premieressä oli pari jotain
onnellista ruotsalaista, jotka saivat liput teatteriin. Täällä
Suomessa me melkein itkettiin että on se niin epäreilua ettei itse
voi olla tuolla.. Mutta hetkinen.. Miksei muka voitaisi? Jos jotkut
ruotsalaiset lähtee Wellingtoniin ensi-iltaan niin miksei
mekin?! Siinä se tuli. Päätös
siitä että jos joskus täytyy lähteä niin vikan osan premiereen.
Se voi olla viimeinen mahdollisuus kokea Keski-Maa-rieha paikan
päällä. Ja arvatkaa mitä? Me ollaan menossa ja päätös tosiaan
syntyi kaksi vuotta sitten. Samalla päivämäärällä kuin mitä
meidän lento Helsingistä lähtee. Sattumaa? En usko.
No
premieren ja Hobitin ensi-illan välissä oli vielä yksi juttu, mikä
on vain pakko kertoa. 5.12 alkoi taas yksi Makkos-tarina ja tällä
kertaa Jämsästä. Ja koska eihän meille yksi keikka tuohon aikaan
kelvannut niin Jämsästä sitä sitten kiidettiin Tampereelle ja
aamuyön tunteina noustiin junaan, joka vei meidät Rovaniemelle. Ja
Rovaniemellä sitten noustiin bussin, joka vei meidät
itsenäisyyspäivän keikalle Levin Hulluun Poroon. Ja voi kuulkaa ne
äijien ilmeet ja teot joita saatiin osaksemme tuolloin, ne ovat
jotain mitkä eivät koskaan katoa mielestä. Ei edes seitsemän
vuoden kuluessa.
Leviltä
lähdettiin sitten lentokoneella Helsinkiin ja riennettiin
Tavastialle. Tämä oli kahden idiootin matka Leville ja takaisin.
You know what I mean.
Sitten
tuli 12.12.2012. Willu oli matkannut Kouvolaan kokemaan huisin
ensi-illan Studio123:lle ja vaikkei jengiä ollutkaan liikkeellä
ihan niin paljon kuin oltaisiin toivottu, oli meininki silti katossa.
Saliin käveli kaksi kääpiötä, hobitti ja haltia ja sulassa
sovussa istuttiin katsomaan maailman odotetuimman matkan alkua. Ja
voi sitä itkun määrää, sen vaan sanon. Tämä oli vähän kuin
viimeinen niitti sille että viimeinen osa katsottaisi (ja
kärsittäisi, köh) Wellingtonissa.
Nyt
tiedätte siis miten meidän kahden matka on alkanut, kulkenut ja
miten ollaan päädytty lähtemään Uuteen Seelantiin. Nyt joku
kuitenkin toivottavasti kysyy että miten Los Angeles sitten tuli
mukaan? No se tapahtui helmikuussa 2013 Oscar-gaalan aikoihin. Olin
töissä Studiolla ja työkaverini kanssa puhuttiin gaalasta ja siitä
että suunnitellaan lähtöä Wellingtoniin.. Ja ihan viattomana
vitsinä kaverini sitten heitti että ”no tehän voitte siitä
sitten lentää suoraan Los Angelesiin seuraamaan Oscareita paikan
päältä!”. No minä tietysti nauroin moiselle vitsille, mutta
kuten olette huomannut niin meidän kahden kohdalla vitseistä on
tapana tulla todellisuutta. Ei mennyt kauaa kun oltiin lyöty lukkoon
ajatus siitä että mentäisiin vielä Losiinkin. Ja tässä sitä
ollaan, 50 päivän päässä elämämme seikkailusta ja suurimmasta
rundista!
Jotenka
niin. Meidän yhteinen matka pitää sisällään Alice Cooperia,
Hanoi Rocksia, Scorpionsia,, Twisted Sisteriä, Mötley Crüeta ja
tietysti Michael Monroeta. Ja sen tähden saatte tähän loppuun aimo
annoksen Jartsaa!
ps.
tätä kuvittaessamme löydettiin Facebookista kuva, joka on otettu
23.7.2010, jossa lukee kuvatekstinä ”Luv U & go go go around
the wooorld”, joten kai tämä reissu oli jo silloin
alitajuntaisesti ennustettavissa?
